Vitu huonosti muuten menee nii.

Tai no ei ny vitu, mutta aika.
Tai kivastihan mulla menee, muutan ylihuomenna kivaan pieneen keskustayksiöön ja tykkään työpaikastani ja aika kivoja noi mun kaveritkin on ja ihan pian kohta on Tuska ja kaikkea, kummilasten syntymäpäiviä ja kaikkea.

Reilu viikko sitten viikonloppuna vedin pe-la-yönä uskomattomat itkut. Olin aika valmis hyppäämään parvekkeelta. Olin autuaasti saanut jatkettua elämääni menneitä murehtimatta jo useita viikkoja, kun molemmat entiset avomieheni tavallaan muistuttivat olemassaolostaan. (Jos tuo jälkimmäinen jostain syystä lukisi tätä, herra on hyvä ja tekee sen vitun muuttoilmoituksen.) Äkkiä tajusin, etten todellakaan ole kovin paljon asioita käsitellyt. Eroa siitä ihmisestä, jonka kanssa olin suunnitellut loppuelämäni ja toivoin lasta ja papin aamenta, en ole itkenyt käytännössä lainkaan, en kertaakaan. Ei siinä erossa toki mitään ikävää ole, jokainen hetki viimeisen reilun vuoden aikana ilman alkoholisoitunutta elämäänsä kyllästynyttä narsistia on ollut arvokas. Mutta kai siinä suhteessa jotakin hyvääkin oli, en kai olisi kolmea vuotta kestänyt ja toivonut muuten. Vai olisinko? Jos vika onkin ripustautuvassa Mirjamissa? En uskaltanut myöntää, että ihan päin vittua menee, sen tiedän. Jälkeenpäin on vain voinut ihmetellä, miten jaksoin ja kestin. Ja miten ihmeessä sain pidettyä sitä jumalattoman painavaa kulissia yllä. Ehkä mää oonkin paska jätkä, kun pidin itseäni kymmenen vuotta vanhempaa miestä tulevaisuuskoukussa, enkä päästänyt sitä kohtaamaan vakavasti otettavia naisia. Pian meidän eron jälkeen se meni naimisiin ja on kovin onnellisen oloinen. En ollut meidän suhteessa ainoa kärsivä, sen tiedän. (Enkä minäkään manioissani mikään maailman helpoin avovaimo ollut. Tiedän.) Olen ehkä vähän paskanaama. Ja junior, nuori ja naiivi. Voi vittu.
Kai minun pitäisi pyytää anteeksi siltä. Ja itseltäni. Kaikilta. Kiitos ja anteeksi ja minä menen nyt. Paitsi etten mene, koska olen hienosti tehnyt sellaisen päätöksen etten mene. Voi vitun hiiohoi. Kai tästä kovapäisyydestä on joskus jotain hyötyä. Sitä päivää odotellessa.
Nymmääsitten tärisen ja itken tässä. Kuin hienoa.
Pohjalaista en ikävoi, siinä suhteessa oli paljon asioita, joita voisi kaivata, mutta en jaksa uskoa niiden olleen totta. Olen jopa suhteellisen ylpeä itsestäni, etten ole kertaakaan edes harkinnut minkäänlaista anteeksiantoa tai miettinyt, pitäisikö sitä sittenkin uskoa. Onnea meikäläiselle! Hurraa! Iltaisin kun istun yksin silittämässä kissaa, mietin, oliko isi sittenkin oikeasssa. Pari viikkoa sitten lausui sanat mein äitille: "Ei ihme, ettei se saa muuta miestä ko niitä hampuuseja vaan, kun on noin täyteen tatuoitu.". Enkä muuten edes ole, vielä. Enkä minä edes haluaisi miestä, joka ei pidä mun tatuoinneista. Tai miestä, jolla ei itsellään ole. Niin että tänne vaan, kaikki hampuusit. Saa olla myös rehellinen, työssäkäyvä ja lempeä hampuusi. (oon määkin yks läheisriippuvainen sitoutumiskammonen ämmä, kaamea ämmä ainakin tänään, aamulla taas maailman paras)

Joku voisi kyllä tulla pakkaamaan nuo mun muuttolaatikot. Mä en nyt itse pysty, kun keskityn rypemään. Ja syömään huomisia eväitä. Otetaan vastaan: itsekuri. Eikä ees oo kovin hyvää salaattia. Kuka ääliö paistaa liian ytyä chiliä porkkanoiden kanssa ja laittaa sinappia kastikkeeksi vielä. On tossa muutakin. Olisi puoli tuntia aikaa ehtiä kauppaan, jonkun luonnonjogurtin vois tonne ostaa, saattaa muuttua paremmaksi.
Töissä on ollu kivaa, kivojen ihmisten kanssa saa työskennellä jes!

Viime viikonloppunakin oli kivaa. Kävin viettämässä elämäni ensimmäisen Nummi-juhannuksen. Voin taata, ettei jäänyt viimeiseksi. Siisteihin tyyppeihin tutustuin, nyt olen tiloissa.

Olipas avautuminen. Todella tarpeellinen ja erittäin tarpeeton. Kiitos ja anteeksi.

ps. rakastan kissaani, vaikka se ääliö ei tajua, ettei ruokapöytä ole ihan suositelluin päiväunipaikka.

Vakuuttava täti ja kaikkea.

Oi. Olin tänään töissä. Edellisessä postauksessa mainitsemani haastattelu meni sen verran kivasti, että sen päätteeksi minulle tarjottiin työpaikkaa jes. Korvauskäsittelijä, vakuutusyhtiön täti. Huumetestikin oli negatiivinen jee!

Elämä Pohjalaisen jälkeen on ollut aika kivaa. Olen mm.
-laulanut karaokea
-sheikannut äässiä
-syönyt liikaa mäkkärissä
-saanut parikin uutta kaveria
-käynyt Jyväskylässä

Jyväskylän reissu oli. Oli. Melkoisen ex tempore(normaalisti kun harkitsen kaikkia juttuja kauhean tarkkaan jne.), mutta ihan loistokas ilta oli kyllä. Olin vain unohtanut kännykkäni lataukseen kaverille, kenelle piti mennä yöksi ja heräsinkin jostain ihan muualta ja em. kaveri oli päättänyt mennä kotiin nukkumaan. Hetken aikaa oli aika jännähkö olo. Onneksi Jyväskylä on hienojen ihmisten kaupunki. Ja siellä yöpaikassa oli kaksi aika tosi ihanaa kissaa myös. (Ja voi mikä synti ja häpeä. Rakkaan pitkäaikaisen ystävän olin sopinut eilen aamupäivällä tapaavani, kun se Tampereen kautta tuli pois tuolta kaukaa vaihdosta. Ja minä olin krapulassa Jyväskylässä. Hävettää vieläkin. Linda, jos luet tän, oon edelleen tosi pahoillani.)

Ainoa ongelmani tällä hetkellä on 69 neliöinen asunto, johon minulla ei ole varaa. Tosin huomisessa Aamulehdessä on asunnonhakuilmoitukseni, heinäkuussa on toivottavasti hivenen pienempi koti. Vaikka tämä niin ihana ja kaunis onkin.

Huomenna tupaantuliaiset, jee! Samalla ilmeisesti tämän asunnon läksärit. Mutta heinäkuussa voikin sitten pitää toiset tuparit :D Voi, juhlien pitäminen on niin kivaa ♥

Shame on you if you fool me once, shame on me if you fool me twice.

Pitkän tauon jälkeen päästään oppaan kimppuun taas:
Älä luota, kehenkään.
(Tai ainakaan ihmiseen, joka sanoo rakastavansa, esittelee vanhemmilleen, ystävilleen ja maailmaansa, suunnittelee kalareissuja isäsi kanssa ja on uskomattoman ihana ja fiksu.)

Minä asun nyt Tampereella. Yksin. Niin se maailma sanoi ripsrops alle kahden viikon jälkeen ja potkin Pohjalaisen pellolle yhteisestä kodistamme, valheiden ja kiertelyiden mitta tuli täyteen, nyt olen pari tonnia velkaa vuokranantajalle ja elokuuksi pitäisi löytää halvempi asunto. Jepjep.

Kaikeksi onneksi minulla on maailman parhaat vanhemmat, ihana kissa ja loistavia ihmisiä ympärillä. Vaikka voisi luulla, että olisin yksin uudessa vieraassa kaupungissa, en olekaan. Rakas ystävä tukena ja uusia ihmisiä lupaamassa, etten jää yksin. Alan ihan tosissaan pitää tästä kaupungista.

Töitä ei vieläkään ole, joskin ensi viikolla pitäisi kai olla haastattelu työhön, josta jo kerran sain kuulla, ettei ole mahdollisuuksia(koska en voinut aloittaa huhtikuun alussa). Ja myöntää täytyy, että pääsykokeisiin lukeminen on jäänyt vähälle, etenkin viimeinen viikko mennyt niin pahasti stressatessa ja perjantaina asioiden räjähtäessä kaikki tuntui hyödyttömältä. Mutta nyt alkaa vajaan kahden viikon tehospurtti, minähän hemmetti soikoon näytän niille. En minä turhaan tähän kaupunkiin tullut, kaikelle on tarkoituksensa, ihan kaikelle.

Kahden päivän itkukoomailun ja mystisen sairastelun(kroppa päätti ilmeisesti poistaa vitutuksen pikku oksupoksuilla) lauleskelen itsekseni I will survivea ja single ladiessia ja siirtelen huonekaluja ja siivoan ja kasaan Pohjalaisen viimeisiä tavaroita yhteen paikkaan. Vaikka en tähän asuntoon jääkään yksin, seuraavat reilun kaksi kuukautta tämä on minulle koti, täällä pitää näyttää minulta, väliaikaisratkaisut olisivat musertavia. (Kissa tapittaa ihmeissään, mikä mammalle nyt tuli, kasaan lipastoja mattojen päälle ja työntelen niitä ympäriinsä :D )

Minä selviän. Minähän helvetti soikoon selviän. Vielä minä opin.

kriisiapua

Niin. Minä muutin Tampereelle. Ihan huvin ja urheilun vuoksi.
Istun 70-neliöisen asuntomme valtavan keittiön pöydän ääressä, juon vihreää teetä sitruunalla ja nauran hölmölle kissalle. Siinä onkin ehkä kaikki kuulumiseni.
Kai minä odotin elämän muuttuvan jännittäväksi sillä sekunnilla, kun muuttoauto starttasi, vaikka kuinka muuta väitin. Kolme päivää on mennyt pitsaa syöden, nettiteeveestä hääohjelmia katsellen ja tuhottoman pitkiä päiväunia nukkuen.
Ehkä tämä tästä, työpaikka voisi auttaa, tai edes jonkinlainen päivärytmi. Jos menisinkin huomenna kirjastoon lukemaan. Pääsykokeisiin. Hiton pääsykokeisiin. Haluan sinne kouluun aivan täysiä kyllä, kirjat ovat kiinnostavia ja alana tiedotusoppi ja kuvajournalismi on luultavastikin juuri se oikea, mutta olen törmännyt jokakeväiseen ongelmaan melkoisen tehokkaasti: Mitä jos en pääsekään? Juujuu, ei pääse, jos ei hae ja vaivaa täytyy nähdä. Minulla vain loppuu usko itseeni ennenkuin ehtii kissaa sanoa.
Eikä tähän auta tsemppipuheet, ei lahjonta, ei painostus. Vaikka kuinka tiedän osaavani edes jotain, ne tajuaa kohta, että huijaan. Koko elämäni on yksi suuri huijaus ja kulissi, kohta kuuluu ripsropsrapina ja kaikki hajoaa. Niin täysiä tiedän sen.

Nyt vähän pelottaa.

MUUTTOKUUME

Käytiin Pohjalaisen kanssa perjantaina katsomassa paria asuntoa, olen jo toinen jalka Tampereella.
Molemmat olivat kivoja kyllä, mutta toiseen rakastuin niin syvästi, etten kestä. Tiedän jo mihin tulee mitäkin, mitkä verhot makuuhuoneeseen ja ruokailutilan lampun ja kaikki. Kyllä, luitte oikein: RUOKAILUTILAN. 69 neliöinen kaksio, iso valoisa olohuone, iso valoisa ruokailutila ja iso täydellinen keittiö. Makuuhuone siinä nyt oli "normaalikokoinen", mutta nukkumista vartenhan se on :)
Saatan ehkä olla liiankin innoissani, Pohjalainen ei nimittäin ole vielä sanonut juuta eikä jaata tuosta asunnosta. Eikä me välttämättä edes saada sitä. Tai sitten homma kaatuu takuuvuokraan. Mitä tahansa voi.

Minulla ei ole työpaikkaa sieltä tosin vielä. Otin lopputilin kentältä, tämän kuun viimeinen päivä on myöskin viimeinen työvuoro. Tuntuu muuten aika hyvältä. Vähän pelottaa kyllä. Olen käynyt yhdessä työhaastattelussa, mutta olisi pitänyt pystyä aloittamaan liian aikaisin. ( Olenhan muuten havainnut: asunnon saanti on helpompaa, jos on työpaikka, työpaikka on helpompi saada, jos asuu paikkakunnalla. Pieni kierre. Meitä on onneksi kaksi, toisella on jo tiedossa työ, helpottaa huomattavasti. ) Aika monta hakemusta on kyllä vetämässä, kun vaan joku tajuaisi kutsua minut haastatteluun! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA.

Kävin eilen auttamassa sissoa muutossa, lupaan pyhästi, että tiskit on tiskattu ja tavarat pakattu muuttopäivän koittaessa. (Mutta toisaalta, niiden muutto tuli ihan tosi lyhyellä varoajalla.)

Edittiä pari tuntia myöhemmin:
Olen toki hakemassa Tampereen yliopistoon kuvajournalismin linjalle. Muistinhan äsken täyttää myös hakulomakkeen, viimeinen päivä olisi ollut tiistaina.

Haasteita.

Lancasterin vahvistus haastoi kertomaan seitsemän faktaa itsestäni.

Apua, olen niin herkästi asioitani jakava, että seitsemän uutta asiaa voi olla hankalaa, yritetään.

1. Taidealalle päätyminen on ollut itsestäänselvää aina, toisella luokalla olen kirjoittanut omaan ystävänkirjaani toiveammatikseni "taiteilia".

2. Pidän varpaankynteni punaisina ympäri vuoden.

3. En syö tai juo juuri mitään hapanta, esimerkiksi greipin syöminen on lähes fyysinen mahdottomuus, puistatusreaktio on välitön. Kuitenkin karpalo melkein kaikissa muodoissaan on suurta herkkuani.

4. En ollut lapsena allerginen millekään, olin suorastaan kateellinen mm. silloisen parhaan ystäväni laktoosi-intoleranssista.(Niin kateellinen, että valehtelin kouluterveydenhoitajalle ensimmäisellä luokalla olevani allerginen mustapippurille, oireena varpaanvälien kutiaminen.) Nykyään lista pannassa olevista asioista on todella pitkä, hiusvärikemikaaleista timoteihin ja pähkinöihin.

5. Uskon mansikkajäätelön olevan ratkaisu lähes kaikkeen. Ensisijaisesti Aino Metsämansikan, mutta hätätilanteessa(tai henkilökohtaisen laman iskiessä) myös muut merkit käyvät.

6. Kotoani löytyvät IKEA-asiat on laskettavissa yhden käden sormilla(kaksi pöytälamppua, lasipurkkeja pavuille, sukka-mustekala ja lävikkö), uskon mielummin kokopuuhun ja kestävyyteen.

7. Saatan viettää tuntikausia valiten vaatteita ja laittaen hiuksia ja naamaa, vain riisuakseni, pestäkseni meikit ja mennäkseni nukkumaan.


Haaste pitäisi kierrättää tosi monelle(mitä, viidelletoista), mutta tyydyn näihin:

Inspiroiva ja ihana Pippariina
Ihana Jesse
Maailman coolein bussikuski
Selvityjä
ja laiskasti, mutta ihasti blogaava rakas Mia

Pohjalainen, Tampere, kevät.

Minä muutan Tampereelle. Otan Pohjalaisen ja kissan mukaan.
Töitä ei vielä ole, mutta ensi tiistaina on haastattelu.

Vaikka vielä viime kesänä pidin työstäni kentällä, on asiat menneet melko epätoivottuun suuntaan. Tai sitten oma pääni vain ei pysy perässä.
Äiti selätti syövän, nyt uskallan lähteä. Uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi työ, uusi elämä. Tiedän kyllä, ettei asiat korjaannu sormea napsauttamalla, uusi alku saattaa jopa ajaa pään enemmän solmuun, mutta tarvitsen nyt sen kaiken uuden.
Ja rutiineja. Kolme viikkoa sairaslomaa takana, kaksi edessä. Olen melkein onnistunut luomaan itselleni säännölliset elämäntavat, Pohjalaisen avustuksella. Täysin uusi - tosin lapsuudesta tuttu - ilmiö, kun mies tulee töistä, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä. Ja se tulee töistä kotiin, ei jää sille tielleen kaljoittelemaan, asia, josta olen hirivttävän onnellinen ja kiitollinen.

Pää on melkoisen solmussa kyllä, viime yön nukuin unilääkkeiden voimalla ja tänään jätin vanhat lääkkeet ja otin uudet käyttöön, jos auttaisi. Pohjalainen lähti viikonlopuksi Seinäjoelle, olen päättänyt tällä välin herätä eloon, ei se voi loputtomiin katsoa paskaisessa kämpässä rypevää sekopäätä. Toissaviikkoiset astiat on pesty, seuraavaksi siivoan vaatekaapin ja imuroin, saatan jopa viedä kahden kuukauden Hesarit roskakatokseen.

Kissa nukkuu lempituolillaan auringossa, ymmärtää kevään tarkoituksen.

Toivottakaa tytölle onnea, minä niin kovasti haluaisin onnistua.

Helmikuun aurinko lämmittää.

Olenhan huono blogaaja.
Äkkiä sitä tajuaa kirjoittavansa vain silloin, kun tahtoo valittaa.

Asiat ovat aika kivasti. Muutama viikko sitten elämääni ilmestyi Mies, joka vei jalat alta ja sydämen ja toi muassaan hirmuisen määrän hyvää oloa.
Ihminen, joka kuuntelee, jota on hyvä kuunnella. Ihminen, jonka kanssa puhuessa tuntee olevansa tasavertainen(vaikkakin joskus hivenen höperö, kuuluu kuvioon) ja rakastettu. Ihminen, joka tulee erinomaisesti toimeen kissani kanssa. (Todella, todella tärkeä asia.)
Ihminen, jolle siivosin viikon jälkeen hyllyn liinavaatekaapista.


Puolitoista viikkoa ja taideteollisen ennakkotehtävät julkaistaan. Kaksi tuntia ja minulla on työhaastattelu. Kolme päivää ja pääsen taas syliin. Kaksi viikkoa ja pääsen Tampereelle ihanan ystävän ihanaan uuteen kotiin.

Niin paljon odotettavaa.

(Viikko ja tapaan uuden psykologini.)

Olen uskomattoman malttamaton nuori nainen.
Nyt pyörin päälläni ja kuuntelen Zen Cafeta.

Lokki.

Rakastan venäläistä kirjallisuutta, näytelmiä, novelleja, romaaneja. Anton Tsehov on ehkä suosikkini. Lokki on lempinäytelmäni, jokaista näkemääni versiota olen rakastanut.
Rakastan suomalaista designia. Kaikin tavoin haluan sitä suosia, kioskinmyyjän budjetin rajoissa. Yki Nummen Lokki lensi juuri vuokrayksiöni kattoon.

Tulevaisuus on ehkä sittenkin olemassa.

Jännää. Hyvin jännää.

Mulla taitaa olla tulevaisuudensuunnitelmia. Olenhan toki tiennyt jo pitkään, miksi haluan isona, mutta nyt taitaa olla ihan selvät sävelet sen suhteen. Ja jopa järkeenkäypä b-vaihtoehto. Jos en ihan hirveästi sössi, syksyllä ei ala neljäs välivuosi vaan yliopisto-opinnot. Taidetta tai suomea tai kotimaista kirjallisuutta. Taik nyt on ehkä vähän että ehkä ensi vuonna(tai viiden vuoden päästä) sisään, mutta ei sinne hakemattakaan pääse (mä tiiän kyllä).
Kävin myös koululla tuossa. Olin jo jättämässä kesken ja luovuttamassa, mutta. Koulutuksen laajuus on 90 opintoviikkoa, josta 60 on ammattiaineita (loppu 30 ammatillinen projektityö ja valinnaista, yrittäjyyttä tms), näistä kuudestakymmmenestä mulla puuttuu kaksi näyttöä ja yksi harjoitustyö. Mulle haettiin erityisopiskelijan statusta ja soitin kauniita vaatteita arvostavalle kaverille, keväällä saanen osatutkintotodistuksen. (Ja jos en nyt sitten sinne yliopistoon pääse, voisin esim syksyllä valmistua virallisesti ompelijaksi.) Ja Anna saa hyvin istuvn jakun ja coctailmekon. Kaikki voittaa.

Koska rakastan jauhaa vaatteista ja kengistä ja ja ja ja kissastani, olin villi ja perustin niille oman blogin. Tämän päivitystahti on muutenkin ollut välillä vähän hidas, en tiedä vaikuttaako sitten enemmän. Ehkä.
Kissan elämästä juttua täällä.

hiljaiset tunnit

Jollain tapaa rakastan unettomia öitä.
Tai eihän nyt ole yö, mutta siihen nähden, että olen maannut kaksi tuntia valveilla ja herätyskello soi hetkellä, jolloin valopilkkuun on vielä kosolti aikaa, tämä lasketaan yöksi.

Valo ulkona on muuttunut oranssiksi, pian se on purppurainen.

Keittiön seinäkello raksuttaa kovaa. Satunnaiset yövieraani ovat ihmetelleet, kuinka kestän kuunnella sitä. Hiljaisuutta minä en kestä.


Vaikka purppuranoranssi taivas onkin henkeäsalpaavan kaunis, kaipaisin nyt unta.

ja kesää.

Lauantai-illan puuhaa.

Pari parempaa päivää ja yksi rikkipiikkinen pettymys, josta sekunnin murto-osan melkein syytin Oliveria. Rupesi hävettämään ja ostin korvaukseksi pojalle iltapalaksi superherkkuruokaa, katosi lautaselta sekunneissa. Hemmottelen tuon kohta pilalle.
Mutta minä tulen kissan kanssa. Ja kenkien. Ja huulipunan. Ja tatuointien. Ja huonojen päivien. Ja niiden päivien, jolloin menee ehkä liiankin lujaa.
Mutta se on osa charmiani.

Nyt on tammikuun puoliväli ja alkaa olla kevättä rinnassa. Äkillinen tarve juhlia ja rakastaa koko maailmaa.
Nyt voisi olla huhtikuu. Mieluiten ihan heti tällä paikalla.

Siivosin vaatekaapin ja sain kasaan melkoisen määrän kirpputoritavaraa. Voisi luulla, että vaatteista luopuminen olisi tuskallista, mutta ei ehei. Luovun vaatteista, jotka olivat reilu vuosi sitten liian pieniä ja nyt kaksi kokoa liian suuria. Hyvästi 42-44. (ja 46) Ja aika monesta puhvihihaisesta yläosasta, amatsoni-efekti saa minut itsenikin nauramaan.

Äiti kävi eilen kylässä ja menetti sydämensä Oliverille. Tietenkin. Erityisen kivaa siitä tekee se, että nyt sillä on kaksi hyvää syytä tulla kylään, Mirri ja sen kissa. Voi äiti. Reipas, rohkea ja rakas.

Kolme päivää töitä ja sitten saa levätä. Tullee tarpeeseen.

Joonas on ollut mielessä paljon. Pian on kulunut neljä vuotta. Tuntuu omituiselta, vastahan me valvottiin koko yö keppostellen ja typeryyksiä keksien. Ihan eilen. Ikävä.


Ja niin ainiin. Lienee ollut ihan hyvä päätös antaa Oliverille koti. Nauran yksin kippurassa vedet silmissä täällä, kun tuo on vain niin ihana. Suuri metsästäjä.

Arrêtez la musique!

muutaman tunnin päiväunet
unelmatorttua kahvin kanssa,
aamulla suklaakeksejä

oliver syö ahventa tetrasta, en tiedä haiseeko mikään kissanruoka noin pahalle
pojalle maistuu, pääasia

parissa viikossa tuosta pähkähullusta pölypallosta on tullut minulle hirmuisen rakas
en ikinä ota miestä,
en tarvitse, minulla on kissa

uudet kultaisella nilkkaremmillä varustetut korkokengät saivat hyväksynnän myös

ja sit olis leopardikuvioinen käsilaukku


haluaisin vain oksentaa tämän olon pois pois pois
ei uudet käsilaukut ja kengät ja mekot ja kenkäplankit ja hiushoidot ja kaikki auta
(eikä edes ketiapiini.)

heräsin tänään kolmelta töihin, huomenna työvuoro alkaa 15.45
saisinko yhden uuden työpaikan, kiitos?
se kai vaatisi sellaisen hakemista
yhden viestin hakemuksen kirjeen esittelyn toisensa jälkeen
kirjoitan ja jätän lähettämättä
en minä kuitenkaan mitään töitä mistään saa.
enkä kouluunkaan pääse

lähettämättömät ennakkotehtävät vuosi toisensa jälkeen.
jos nyt tänä keväänä sitten.

kynnenaluset täynnä paperihaavoja,
ranteet verillä (kissan jäljiltä, ääliöt)
ja tämä iänikuinen pääkoppa. vaihdettaisiin.

jos vain repisi hiuksensa päästä ja leikkaisi ylimääräiset kuhmurat irti
olisiko täydellisyys lähempänä?

Huoneistossa kotieläimiä ja yksi eksynyt.

Hassua. Hirmuinen tarve kirjoittaa itsensä, mutta aina, kun avaan tämän tehdäkseni niin, en äkkiä osaakaan. Tuntuu, että jotakin minussa hajoaa pian pieniksi sirpaleiksi, kuten kahvipannuni omilta jäljiltäni tai kaunis maitolasinen mariskoolini kissani jäljiltä. Niin. Se kissa. Kerroinko jo?
4 kuukautta, poika, Oliver, pelastettu, kaunis, arkajalka, reipastunut, ihana, hellyydenkipeä, superleikkijä, kranttu, syö pinkin Hello Kitty -alusen päältä ja tykkää leikkiä mun pitsialusvaatteilla ja ihastelee kenkiäni ja on varmaan homo. Minun rakas kaunis ihana Oliver Mammanpoika.



Olin juuri kolme viikkoa sairaslomalla, lepäilin, palasin tänään töihin. Ihan sen kunniaksi sairastuin kunnolla, megalenssu. Onneksi on inkivääriä ja hunajaa ja rommia ja mustaherukkamehua.

Hassua. Itse miettii omaa epävarmuuttaan ja sitoutumiskammoaan, hymisee toiselle, kun se pelkää satuttavansa, mutta kuitenkin. Äkkiä huomaa käyvänsä taas keskustelua "mä en mitään vakavaa, tiedäthän?". Ei se satu, kyllä tapailu voi jatkua. Mutta taas. Minä en ole mitään vakavaa. Minun jälkeeni tulee se vakava, minä olen välivaihe, seuraavan kanssa mennään naimisiin. Kerta toisensa jälkeen.

Leikkasin eilen otsatukan. Kynsissä on glitteriä. Ostamani vaaka näyttää mukavia lukuja. Kissa riehuu hulluna, ihana kissa. Ertyisen mieltynyt tekemäänsä pesään, alla Italian Vogue, tyynynä leopardikuvioinen käsilaukku.

Juurrun pian kiinni mattooni.
Patti Smith, puoli litraa vahvaa kahvia ja melankolia.
Tai ei melankolia. Ehkä enemmän pelko.
Kuka minä olen? Ja kuka minä olen tänään?

Suoritin suursiivouksen torstaina, se tosin jäi hivenen kesken. Mistä energia päätökseen?

Olisi niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, anteeksipyydettävää.
Entä jos en osaakaan enää?

kroppakriisi

Koska syksy on mennyt sairastaessa ja kotona maatessa, olen kauhulla tarkkaillut vartaloani. Kuin ihmeen kautta vaaka ei kuitenkaan näytä enempää, kuin viimeksi. (Itsehän en moista omista, äitin luona kävin.) Olen ruvennut pitämään ruokapäiväkirjaa, koska havaitsin napostelevani melkein vanhaan malliin. Etenkin töissä tulee syötyä noin suunnilleen jatkuvasti. Pienikin lakupatukka on yllättävän helppo jättää hyllyyn, kun kysyy itseltään, haluaako sen oikeasti kirjoittaa ylös. Tosin tämän päivän kohdalla lukee "PALJON KAIKKEA". Aamiaiseksi söin karkkia ja nyt natustan dominokeksejä. Näitä juttuja en halua kirjoittaa ylös, kaloreita en uskalla edes ajatella. Syytän tosin sukupuoltani ja hillittömiä kipuja, naiselliset vaivat on helpompi kestää suu makeana.
Nyt tuntuu, että tuo kymmenen kiloa kesään mennessä(=tavoite, jonka yli tai ali en suostu, täydellinen oma paino) voi jopa onnistua. Ajattelin hakea vaelluskengät vanhempieni luota ja tutustua tähän ihmeelliseen kotikaupunginosaani, jossa en osaa liikkua lain. Ehkä löydän jonkun kivan lenkkireitin, eikä liikunnanharrastus ole vain polkupyörän nimeltä Auto varassa.
Täydellinen nahkainen kynähameeni ei salli istumista - vielä.

Graavilohen ja minun yhteinen kaksivuotinen taival päättyy jouluna, kun jätän taas kalan pois ruokavaliosta, sitä ennen voin nauttia ajatuksesta, että 150 grammaa sisältää vain 270 kaloria. Siis alle ateria!
Jos vielä yhden keksin.

Odotuksesta, odotuksista, kadottamisesta.

Minä olen kyllästynyt odottamiseen. Ja kyllästynyt itseeni, kun aina odotan.
Vietin vuosia odottaen jotakin hyvää tapahtuvaksi, olin jo menettämässä toivoani ja pakkaamassa tavaroitani, kun sainkin maistiaisen siitä, mitä kiihkeimmin halusin. Sitten odotin taas päiviä - viikkoja - kuukausia. Jossain vaiheessa tajusin sanoa itselleni, ettei odottaminen auta, muutosta ei ole luvassa. Ja niin pakkasin tavarani ja päätin, etten enää ikinä odota.
Kuitenkin löydän itseni uudelleen ja uudelleen odottamasta. Odotan odotan ja odotan. Odotan kesää, tulevaa viikonloppua, tiettyä vierasta, parempia uutisia. Odotan ja petyn. Sallin itselleni luvattavan asioita tahi ymmärrän väärin varmaksi asiat, jotka pitäisi tietää jäävän puheen tasolle. Odotusta ei palkita. Antikliimaksi.
Odotan itseltäni asioita, joihin en pysty. Luulen minulta odotettavan asioita, joita en halua. Petän omat odotukseni.
Odotan vastausta viestiin, jossa haluan varmistaa, olenko odottanut turhaan.
Odottamalla olen menettänyt hirveän paljon asioita, joihin en huomannut tarttua, olin liian keskittynyt siihen, mitä en saanut.
Pitäisi elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt. Mutta mitä jos olisi kannattanutkin odottaa?
Niin monet katkerat kyyneleet ja harkitsemattomat sanat. Äidille, ystävälle, rakastetulle. Niin monesti hätiköity päätös, kun en ole enää jaksanut odottaa. Tik tak odotan iltaisin unta, tik tak, odotan ihmistä saapuvaksi. Tik tak, odotan ihmeen tapahtuvan, tik tak, odotan elämää alkavaksi.
Ja minä odotan sitä prinssiä, joka karauttaa valkoisella Eldoradollaan alaovelle ja pelastaa minut tästä, antaa odotukselle merkityksen. Odottaessa en ehkä vain huomaa jotakuta muuta.
Ja niin minä odotan. Ja odotan. Ja odotan.

Mitä jos annankin jonkun odottaa itseäni, enkä vain tajua sitä?

Herätys - täällä oikea maailma.

Tänään on syntymäpäivä.
Nyt on aikuinen ja reipas olo. Tai sitten ei.
Puolen tunnin päästä lähden töihin - ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Vähän jännittää, että mitähän siitäkin tulee.
Kävin eilen kääntymässä, kun olin ystävää vastassa kentällä, ne oli pistäneet hyllyjä ja järjestyksiä uusiksi. Löydänköhän siellä mitään. Luultavasti en.
Olo on melko sees kyllä. Lepo on tehnyt todellakin hyvää, ahdistus on helpottanut hyvin.

Viikko meneekin nyt sitten hyvin - lauantaita odottaessa. Rakkaita ihmisiä kylään tulee, Hello Kitty -paperihattuja ja kermakakkua tiedossa. Ja ehkä vähän viiniä myös, tsih.

Mutta nyt kuuntelen tätä. Sitten ripustan pyykit ja laitan huulipunaa ja menen hymyilemään nätisti typerille intialaisille turisteille. Huoh puuh.

Kaipaus.

Olen viettänyt nyt viikon kotona. Hermolomaa.
Olen tavannut paljon ystäviä, mukavaa se. Kahvikupit loppuivat ja piti ihan vallan tiskata lauantaina, että sai kestittyä taas yhtä rakasta. On ollut aika parasta, että täällä on käynyt ihmisiä, olo on ollut melko yksinäinen, nimittäin.
Olen myös nukkunut nukkunut nukkunut. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Yhden melkein kokonaan unettoman yön vietin, hermostuin seinäkellollekin, pulssi oli melkoinen pattereita irtirepiessä.
Eilen nukuin viiden tunnin päiväunet ja perään kymmenen tunnin yöunet. Nyt en ehkä uskalla mennä päiväunille, rytmi on korjattava jossain välissä, mieluummin aiemmin kuin myöhemmin, ensimmäinen marraskuuta pitää palata töihin.

Lauantai-iltana oli kyllä. Pitkästä aikaa Kallio-kierros, tosin tyylikäs sellainen. Jotenkin taas löi tajuntaan, miten hirmuisen rakkaita voi ihmiset olla.
Rakkaus, se on jännä. Minä rakastun päivittäin ihan täysiä, vuodatan sydänverta ja kuolen vastarakkauden uupuessa. Ja huomenna taas. Olen asettanut sydämeni valitulle järjettömän määrän kriteereitä, ihan sellaisia kohtuullisia kyllä (arvostaa koulutusta, osaa käyttää aivojansa, jaksaa minua jne.), mutta kaikista kaikista suurin juttu: Mieheni pitää istua tuohon lauantainakin koolla olleeseen porukkaan melkeinpä saumattomasti. Eihän se vaikeaa ole, niin loistavia ihmisiä, mutta. Jotenkin on vähän vaikeaa nähdä ketään viimeaikaisista kandidaateista siinä. Ei sillä, onhan tässä viisi kuukautta sinkkuvuottakin jäljellä (har har, en minä osaa olla yksin, mieletön kaipuu turvalliseen syliin).

Jos nyt ensin vaikka tätä päätänsä kunnostaisi. Mutta silti. Ihmisen ikävä toisen luo.

Kaipa se prinssi jostain joskus. Ehkä. Sitä odotellessa.

herätykseen kuusi tuntia - minä kirjoitan. fail.

Olen kuudetta viikkoa kipeänä tässä nyt. Töissä tosin ollut jo puolitoista kokonaista viikkoa, ansaitsisin palkinnon.

Viime tilissä oli superylläri: ei enää kielilisää. Kiitos kaverit. Soittokierros henkilöstöpalveluihin ja aluemyyntipäällikölle ja henkilöstöpalveluihin ja työkavereille vahvisti, inhimillinen erehdys leikkasi palkkaani. Tulee kuulemma takautuvasti syyskuulta, bileet!

Bileet bileet bileet. Pian on syntymäpäivä, aion viettää sen rentouttavasti ja mukavasti - töissä korppikotkan kanssa. Kiitos Jumala. Tosin bileet, niitä odotan. Täytekakkua ja kavereita ja ystäviä, yksi lupasi tulla Oulusta asti, miten parasta.
Syksy on niin tällaista löllöttämistä, kukaan ei käy missään - en edes minä - eikä mitään tapahdu. Halloweenbileetkin on aina mun synttäreiden kanssa päällekkäin, paitsi tänä vuonna, kun pöljät juhlii jo lokakuussa, kun pyhäinpäivä onkin yllättäen on kuudes marraskuuta. Silloin on minun juhlani. Pitää muistaa tehdä siis kaikki kauppa-asiat ajoissa ennen, muuten harmittaa tuolloin.
(ihan jos joku tätä lukee ja kokee tarvetta onnitella, ensimmäinen marraskuuta on oikea aika)

Koulu stressaa luvattoman paljon, en kai valmistu keväällä. Rästiasioita on ns. sikana, enkä saa kaikkia tällekään vuodelle suunniteltuja tutkinnonosia suoritettua, koska on pakko käydä töissä 24/7, että voi maksaa vuokraa. Ja uusien syyskenkien osaria. On muuten kauniit kengät, maijapoppaset.


Hyvään aikaan kyllä hain ne eilen valtsusta, lämpötila on ollut alle viiden plusasteen tässä nyt pari päivää, ei oikein kai avokkailla enää pärjää. Jos vielä talvisaappaat jostain löytäisi, olisi varsin hienoa ja parasta. Jos joku näkee vaaditunlaiset, niin huutaa hep. Polvipituiset saappaat, vähintään, nyörilliset ja korolliset. Mieluiten nahkaa, kiilakorko + jäinen maa on tappoyhdistelmä, suosimme perinteistä mallia.

Tukkakin on taas vaihteeksi musta. Kesä on ohi, virallisesti.