kroppakriisi

Koska syksy on mennyt sairastaessa ja kotona maatessa, olen kauhulla tarkkaillut vartaloani. Kuin ihmeen kautta vaaka ei kuitenkaan näytä enempää, kuin viimeksi. (Itsehän en moista omista, äitin luona kävin.) Olen ruvennut pitämään ruokapäiväkirjaa, koska havaitsin napostelevani melkein vanhaan malliin. Etenkin töissä tulee syötyä noin suunnilleen jatkuvasti. Pienikin lakupatukka on yllättävän helppo jättää hyllyyn, kun kysyy itseltään, haluaako sen oikeasti kirjoittaa ylös. Tosin tämän päivän kohdalla lukee "PALJON KAIKKEA". Aamiaiseksi söin karkkia ja nyt natustan dominokeksejä. Näitä juttuja en halua kirjoittaa ylös, kaloreita en uskalla edes ajatella. Syytän tosin sukupuoltani ja hillittömiä kipuja, naiselliset vaivat on helpompi kestää suu makeana.
Nyt tuntuu, että tuo kymmenen kiloa kesään mennessä(=tavoite, jonka yli tai ali en suostu, täydellinen oma paino) voi jopa onnistua. Ajattelin hakea vaelluskengät vanhempieni luota ja tutustua tähän ihmeelliseen kotikaupunginosaani, jossa en osaa liikkua lain. Ehkä löydän jonkun kivan lenkkireitin, eikä liikunnanharrastus ole vain polkupyörän nimeltä Auto varassa.
Täydellinen nahkainen kynähameeni ei salli istumista - vielä.

Graavilohen ja minun yhteinen kaksivuotinen taival päättyy jouluna, kun jätän taas kalan pois ruokavaliosta, sitä ennen voin nauttia ajatuksesta, että 150 grammaa sisältää vain 270 kaloria. Siis alle ateria!
Jos vielä yhden keksin.