Elämä jatkuu. Vaikka oonkin viettänyt aika paljon aikaa vollaten, on elämä silti aika kivaa. Ikävä tietysti on, ihan helvetillinen ikävä, mutta kun kaikista eniten ahdistaa olla yksin, tarttee vaan muistaa, etten mää ole yksin. Mulla on äkkiä ympärilläni kauhea määrä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Kai ne tyypit olisi olleet aiemminkin olemassa, en vaan osannut ajatella, että ansaitsisin sen. Möllötin kotona ja surin yksinäisyyttäni. Olen tehnyt elämäni aikana hirveän määrän hyviä päätöksiä, joissa olen pysynyt hienosti (esimerkiksi en aio enää ikinä yrittää tappaa itseäni (tämän siis päätin jo aikaa sitten, haudatessani yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä keväällä 2007) enkä sietää paskamaista kohtelua - ihan perusjuttuja, mutta aika kauan meni ymmärtämiseen), nyt ajattelin tehdä itsestäni oman elämäni päätähden ja myöskin muistaa sen. Olen kaunopuheiden kuningatar, mutta kun on kyse itsestäni, unohtaminen on liiankin helppoa. Nyt se on kirjoitettu, mustaa valkoisella - once it's in the internet...
Lääkkeetöntä elämää on nyt takana parisen viikkoa ja kivasti menee. Tietysti ajankohdan olisi voinut valita toisinkin, mutta ei aina voi osata. Ainoa ongelma tässä on se, ettei elämässäni ole enää ketään läheistä ihmistä, jonka näkisin tai jonka kanssa olisin tekemisissä päivittäin, eli jos alkaa mennä vituralleen voi mennä aika pahasti vituralleen. Huomaan toki itse kusevani asiani - jälkeenpäin. Onneksi on äiti ja pöfelimet. Kävin perjantaina lääkärissä hakemassa lenssusairaslomaa, kun meinasi ovela taas pitkittyä, sain sanottua, että vähän ressaa ja padot aukesivatkin sitten aikalailla heti. Onneksi oli sellainen lääkärisetä, josta tykkään, tullut aika tutuksi tämän syksyn aikana. Vartin aika venyi kolmeksi ja sain mukaani reseptillisen pikkiriikkistä annosta nopeavaikutteista ketiapiinia nukkumiseen, luultavasti tasaa myös lääkkeiden lopettamisen ja stressin yhdistelmävaikutuksiakin.
Töissä voisi olla paremminkin, perjantaina edessä siirto tiiviistä työyhteisöstä vieraiden ihmisten keskelle. Ainakin taistelin viimeiseen asti, on käyty kolmikantakeskustelut ja itketty ja huudettu - sekä pyydetty anteeksi. "Me ollaan Mirjami kaikki kauhean iloisia, että tulet meidän tiimiin." Ahaa, kauhean kiva. Olen tosi pahoillani, etten osaa iloita tästä asiasta.
Kyllä mää selviän. Tiedän sen. Kaikesta.
maanantai 26. marraskuuta 2012
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Luodut emme me olleet toisillemme.
Reilu viikko sitten elämässäni päättyi jälleen yksi ajanjakso, parisuhde. Ilman mitään draamaa, yhteisestä päätöksestä. Vuosipäivänämme kirjoitettu teksti pätee edelleen, rakastan sitä ihmistä aivan älyttömän paljon, mutta ei meistä mitään tule. (Ehkä ne haaveet ja toiveet ei niin paljon olekaan samoja, me vain luulimme niin.) Takana viikko kämppiksinä ja toivottavasti enää reilu kaksi edessä. Me jäädään tänne kattien kanssa kolmistaan.
Nopeat liikkeet on näyttäviä, olen edelleen sitä mieltä, mutta nyt on aika oppia pysähtymään. Siitä muistutukseksi ostin itselleni syntymäpäivälahjan (tai no, äiti osti, tavallaan). Elämässäni on tapahtunut niin paljon asioita viimeisen vuoden aikana, että tarvitsisin kahden viikon loman kaiken käsittämiseen ja käsittelemiseen. Kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, eväinä liikaa kahvia ja tupakkaa, puhelin kiinni ja tietokone lukkojen takana. En tosin malta edes yhtä iltaa. Joskin viikonloppuna olin suunnattoman ylpeä itsestäni, kun jätin jatkokemut väliin hauskan illan jälkeen. Se tosin johti siihen, että vollasin yksin kotona patonkiini ja hakkasin päätä seinään. Mutta se itku tuli tarpeeseen, ensimmäinen kunnon itku eropäätöksen tekemisen jälkeen. Mennyt parisuhde oli elämäni paras - kirkkaasti ja tämä ero oli elämäni helpoin ja kypsin.
Lääkkeitä syön vielä, levyssä näyttäisi kolme olevan jäljellä enkä mitenkään tahtoisi hakea enää yhtään pakettia. Töissä on ollut ongelmia viime aikoina ja siitä syystä työterveyslääkärimme kehotti jatkamaan vielä, mutta. Huomenna on kolmikantakeskustelu (paikalla siis työnantaja, minä ja työterveyshuollon edustaja) ja toivon todella, että keskustelun lopputulema on minun kannaltani hyvä ja voin nukkua yöni rauhassa (ja lopettaa lääkkeet). Ongelmat liittyvät muutoksiin, joiden perässä minun pääni ei pysy ja joista jo kertaalleen luvattiin, ettei tarvitsekaan, mutta kas hupsista, asiasta unohdettiin kysyä siitä päättävältä taholta. Pidän edelleen työstäni, vaikkakin kireä taloustilanne (ja YT-neuvottelut, joiden piiriin en onnekseni kuulu) ja ruuhka tekevät siitä vähän turhankin paineistettua, jopa minun makuuni. Tänään tosin en ole töissä, edellisestä lenssusta kun päästiin, iski jonkinlainen virustauti päälle. Huumorini alkaa loppua ihan kohta. Olisi hienoa olla esimerkiksi kokonainen viikko terveenä, taitaa olla liikaa pyydetty.
Nopeat liikkeet on näyttäviä, olen edelleen sitä mieltä, mutta nyt on aika oppia pysähtymään. Siitä muistutukseksi ostin itselleni syntymäpäivälahjan (tai no, äiti osti, tavallaan). Elämässäni on tapahtunut niin paljon asioita viimeisen vuoden aikana, että tarvitsisin kahden viikon loman kaiken käsittämiseen ja käsittelemiseen. Kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, eväinä liikaa kahvia ja tupakkaa, puhelin kiinni ja tietokone lukkojen takana. En tosin malta edes yhtä iltaa. Joskin viikonloppuna olin suunnattoman ylpeä itsestäni, kun jätin jatkokemut väliin hauskan illan jälkeen. Se tosin johti siihen, että vollasin yksin kotona patonkiini ja hakkasin päätä seinään. Mutta se itku tuli tarpeeseen, ensimmäinen kunnon itku eropäätöksen tekemisen jälkeen. Mennyt parisuhde oli elämäni paras - kirkkaasti ja tämä ero oli elämäni helpoin ja kypsin.
Lääkkeitä syön vielä, levyssä näyttäisi kolme olevan jäljellä enkä mitenkään tahtoisi hakea enää yhtään pakettia. Töissä on ollut ongelmia viime aikoina ja siitä syystä työterveyslääkärimme kehotti jatkamaan vielä, mutta. Huomenna on kolmikantakeskustelu (paikalla siis työnantaja, minä ja työterveyshuollon edustaja) ja toivon todella, että keskustelun lopputulema on minun kannaltani hyvä ja voin nukkua yöni rauhassa (ja lopettaa lääkkeet). Ongelmat liittyvät muutoksiin, joiden perässä minun pääni ei pysy ja joista jo kertaalleen luvattiin, ettei tarvitsekaan, mutta kas hupsista, asiasta unohdettiin kysyä siitä päättävältä taholta. Pidän edelleen työstäni, vaikkakin kireä taloustilanne (ja YT-neuvottelut, joiden piiriin en onnekseni kuulu) ja ruuhka tekevät siitä vähän turhankin paineistettua, jopa minun makuuni. Tänään tosin en ole töissä, edellisestä lenssusta kun päästiin, iski jonkinlainen virustauti päälle. Huumorini alkaa loppua ihan kohta. Olisi hienoa olla esimerkiksi kokonainen viikko terveenä, taitaa olla liikaa pyydetty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)