torstai 18. lokakuuta 2012

Kukkuu.

Olettehan huomanneet, että kissoista ja kotijutuista ja tyyliasioista voi lukea täältä?

Tämä ei toki mihinkään häviä, aivo-oksennusta tarjolla myös jatkossa.

Kaikki hyvä loppuu. MIKSI.

Hämmentynyt olo. Mun lääkärini jää eläkkeelle.

Kun lukee päivityksiä viime kesältä ja syksyltä, voi päätellä, että oli hiton hyvää tuuria päästä tuon kyseisen lääkärin potilaaksi. Hoitavan määrittää siis asuinpaikka, mutta meidän huudeilla asuvilla se on vaan maailman paras mies. Olen nyt reilun kuukauden verran tiputellut lääkeannostani, tällä hetkellä se on puolet siitä, mitä viimeisen vuoden, seuraavaksi tiputan tästä puoleen ja sain virallisesti tänään luvan lopettaa, kun siltä tuntuu! Jos kaikki menee hyvin ja niinkuin pitääkin, en näe mahtavaa setää enää ikinä. (Ja siis: tyyppi on tehnyt jossain vaiheessa enemmänkin tutkimusta kaksisuuntaisesta, keräilee vintage-autoja ja aina muistaa kehua tyyliäni, kun olen käynyt.) En toki ilman hoitoa jää, vajaan kaksi kuukautta on pyörinyt terapia. Mun ensi vuoden B-lausunnon terapian jatkoa varten siis kirjoittaa joku, joka ei tunne mua laisinkaan. Jännät paikat.

Painoin tänään muuten 77 kiloa. Kuusi kiloa vähemmän kuin reilu kuukausi sitten. Jätin vehnän pois (tänään lounaaksi tosin söin nuudeliwokkihässäkän) ja humps kävi näin. Toki olen myös tietoisesti syönyt vähemmän ja pidin välissä parin viikon pussikeittokuurin, jonka aikana tosin söin lämpimän aterian silloin tällöin, riippuen siitä, mitä lounasravintolassamme oli tarjolla. Ja yksi tortillapäiväkin pidettiin. JA sunnuntaina söin maailman isoimman jäätelöannoksen, jossa oli järjetön läjä kermaa päällä. Lääkeannoksen tiputtamisella on myöskin näppinsä pelissä, ne nimittäin sekä kerää nestettä että kasvattavat ruokahalua. (Kiinnostunut googlettaa: Seroquel Prolong.)

Valittelin syyskuussa flunssaa, ensi viikon tiistaina tulee kymmenen viikkoa sairastamista täyteen, ihanaa. Kolme antibioottikuuria syöty, kahden jälkeen piti punkteerata, mutta röntgenkuvat katsoi eri lääkäri kuin se, joka röntgeniin lähetti ja päättikin pistää mulle postiin reseptin. Huomenna menen TAAS inisemään, voin kertoa, että poskiontelontulehdus ei ole mihinkään lähtenyt. Näppäränä tyttönä otin lääkärin kahdeksi, raskas viikko lyhenee kahdella tunnilla. Onneksi huomenna on perjantai ♥

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Mielensäpahoittaja.

Raskasta.

Se on jännä, miten pystyn ja haluan puhua mielenterveysongelmista. Koen, että ääneen puhuminen raottaa mystisyyden verhoa ja toivon, että sillä tavoin ihmiset ymmärtävät paremmin ja niistä tulee arkisia asioita. Yhdellä on sydänvika, toisella diabetes ja kolmannella kaksisuuntainen mielialahäiriö. Oikealla hoidolla kaikki viettävät normaalia elämää.

Nyt kuitenkin ahdistaa. Ahdistaa sellaisista syistä, jotka aiheuttaisivat pahaa mieltä ihan kenelle tahansa. Tämä suru ei liity mitenkään sairauteeni, vaan tähän liittyy muita ihmisiä. Ei tästä voi puhua suoraan eikä ääneen. En halua, että ne ihmiset, jotka toiminnallaan tekevät 38-tuntisesta työviikosta 380-tuntisen, saavat tietää. En halua otsaani mielensäpahoittajan leimaa. Tietysti kyseessa saattaa olla väärinkäsitys, mutta se vasta noloa olisikin.
Vielä huonompaa käytöstä olisi puida parisuhdetta julkisesti. Ihminen, joka jakaa elämänsä kanssani, on rakas ja tärkeä, mutta pelottaa, että menetän kaiken. Pelko on luultavasti turha, mutta järjen käyttö ei olekaan koskaan ollut vahvimpia puoliani.

Kun nämä asiat yhdistää ja soppaan lisää sen, että elän kaupungissa, josta tunnen toki paljon ihmisiä, mutta harvasta voin puhua ystävänä, on lopputulema melkoisen musertava.

Raskasta ja musertavaa.