Mielensäpahoittaja.

Raskasta.

Se on jännä, miten pystyn ja haluan puhua mielenterveysongelmista. Koen, että ääneen puhuminen raottaa mystisyyden verhoa ja toivon, että sillä tavoin ihmiset ymmärtävät paremmin ja niistä tulee arkisia asioita. Yhdellä on sydänvika, toisella diabetes ja kolmannella kaksisuuntainen mielialahäiriö. Oikealla hoidolla kaikki viettävät normaalia elämää.

Nyt kuitenkin ahdistaa. Ahdistaa sellaisista syistä, jotka aiheuttaisivat pahaa mieltä ihan kenelle tahansa. Tämä suru ei liity mitenkään sairauteeni, vaan tähän liittyy muita ihmisiä. Ei tästä voi puhua suoraan eikä ääneen. En halua, että ne ihmiset, jotka toiminnallaan tekevät 38-tuntisesta työviikosta 380-tuntisen, saavat tietää. En halua otsaani mielensäpahoittajan leimaa. Tietysti kyseessa saattaa olla väärinkäsitys, mutta se vasta noloa olisikin.
Vielä huonompaa käytöstä olisi puida parisuhdetta julkisesti. Ihminen, joka jakaa elämänsä kanssani, on rakas ja tärkeä, mutta pelottaa, että menetän kaiken. Pelko on luultavasti turha, mutta järjen käyttö ei olekaan koskaan ollut vahvimpia puoliani.

Kun nämä asiat yhdistää ja soppaan lisää sen, että elän kaupungissa, josta tunnen toki paljon ihmisiä, mutta harvasta voin puhua ystävänä, on lopputulema melkoisen musertava.

Raskasta ja musertavaa.