Tiedättekös. Olen ollut pian kuukauden sairaslomalla, torstaina tulee täyteen neljä viikkoa, maanantaina palaan töihin. Tänä aikana olen levännyt, levännyt ja levännyt. (Ja saanut uudet lääkkeet, uudet toimivat lääkkeet. Tietysti on aikaista kahden viikon käytön jälkeen sanoa, mutta olo on sees ja tasapainoinen, ensimmäistä kertaa vuosiin, oikeasti.)
Elämääni käveli mies, sellainen ihan oikea vanhan koulun herrasmies. Kovasti yritti minulle aiemmin ravintolassa jutella, mutta joku ihmeellinen voima sai minut olemaan kiinnostumatta tyypistä, joka pelkästään ulkoisesti on kaikkea mitä minun mieheni tulisi olla(olen vissiin oikeasti ollut että joojoo, puhu kädelle, mää meen tiskille ny). Onneksi se oli sinnikäs, sillä ulkoisten seikkojen lisäksi korviensa välistä löytyy varsin omiani vastaavia ajatuksia. Ja tunteita. Olen viikossa seonnut lopullisesti. (Ja ei, ei mitään Auervaaroja, olen minä läksyni oppinut ja aion olla varovainen, joskin onnellinen ja varovainen.) Paras juttu on se, että myös se taitaa olla hiukan kajahtanut meikäläiseen.
Levon lisäksi olen miettinyt juttuja, paljon. Menneisyyttä ja itseäni ja kaikkea. Viime viikon keskiviikkoyönä aukesivat padot hyvinkin tehokkaasti, toukokuun jälkeen hautunut itku ja paha olo tuli kerralla ulos sellaisena ryöppynä, että itsekin säikähdin(ja kivasti herätin lähellä asuvan - aamuksi töihin menneen - ystävän neljältä yöllä. Naapurinpojalle kiitti ja sori, vielä kerran :). Ja se itse-osuus. Minä rakastan vaatteita, kauniita vaatteita, punaista huulipunaani ja korkokenkiä ja saumasukkia ja tukkakukkia ja papiljotteja ja ja ja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kuluneen kesän aikana ollut töissä niin, etten ole pahemmin aamulla peiliin katsonut, en sentään verkkareissa, mutta en minä mitenkään farkkutyttökään ole. (Juu ei, asiakkaat eivät näe minua, mutta aamulaittautumisen vaikutus omaan työfiilikseen on aika suuri). Viimeisen viikon aikana olen joka päivä laittautunut, vaikka en olisi tehnyt muuta, kuin hakenut uskomattoman kauniin peilipöytäni kanssa samaa sarjaa olevan seinäpeilin Hervannasta em. herrasmiehen kyydillä. Ja olo on ollut hyvä, jotenkin olen löytänyt itseni. Tiedän juum, pinnallista, myönnän. Olen varmasti pinnallisin tuntemani ihminen, mutta onneksi korvieni välistä löytyy muutakin kuin Chanelin vitosta ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja. Ehkä, kai.
Onhan se nyt mahtavaa, kun voi laittaa korvan taa punaisia liljoja ja jättää savukkeeseen huulipunan jäljet(ja mikä parempaa, noudin tänään Stockalta uuden holkin(jonka ne ihan varta vasten minulle tilasivat), voi olla jättämättäkin niitä jälkiä). Minä vain rakastan kauniita asioita. Minkäs teet.
Uskallan sanoa olevani suhteellisen onnellinen nyt. And I like it.
tiistai 20. syyskuuta 2011
tiistai 6. syyskuuta 2011
Mutto-Mirri
Vuoden kolmas muutto edessä, mitäm.
Löysin sattumalta kahden korttelin päästä asunnon, joka on nykyistäni 25 neliötä isompi, mutta vain parikymppiä kalliimpi. Lasitettu parveke, Oliver kiittää. Ja saan toisen kissan! Jee!
Kävin äsken katsomassakin sitä, tämän asunnon irtisanoin jo viime viikolla, nopeat liikkeet on näyttäviä. Ei tässä asunnossa varsinaisesti vikaa ole, en vain ole jostain syystä osannut kotiutua tänne lainkaan, uusi asunto tuntuu kodilta jo nyt.
Jotenkin ihan epätodellinen fiilis sen suhteen, missä vaiheessa menee pieleen? Työmatka pitenee 50:llä metrillä, kauppa siirtyy saman matkan lähemmäs(eli kotiovea vastapäätä). Ihan melkein hullu olo. On ollut pitkään tunne, että pitäisi saada jonkinlainen uusi alku elämälle, ehkä uusi koti auttaa siinä.
Uudessa kodissa on keittiö, oikea keittiö, sellainen, mihin mahtuu ruokapöytä. Kaksi kuukautta ilman keittiötä on liian pitkä aika, vielä pitäisi melkein kokonainen lisää jaksaa. Voi, ruuanlaitto helpottuu. Ja kalusteet mahtuvat olohuoneeseen. Ja vaatteet kaappeihin(siellä on sekä seinällinen komeroita että vaatehuone, mitä luksusta!). Ja eteiseen hyllykkö kengille. Yöpöytä. Ja matto, rakas italialainen käsin kudottu valtava mattoni palaa kotiin oltuaan kesän varastossa.
PARASTA. Ja kylpyamme. KYLPYAMME. Uuu. Erillinen makuuhuone(iso) ja kaikkea. KAKSIO. Minulle ja kissalle ja ihan hiton pilkkahintaan. BILEET. Siis tuparit, jes. En ole jotenkin yhtään osannut pitää täällä juhlia, parit jatkot vain, ei täällä voi pitää Mirri-juhlia, ei vaan voi. Kohta voi. Voi kyllä!
Ränttänttää!
Miten päin tässä nyt sitten olisi niin.
Löysin sattumalta kahden korttelin päästä asunnon, joka on nykyistäni 25 neliötä isompi, mutta vain parikymppiä kalliimpi. Lasitettu parveke, Oliver kiittää. Ja saan toisen kissan! Jee!
Kävin äsken katsomassakin sitä, tämän asunnon irtisanoin jo viime viikolla, nopeat liikkeet on näyttäviä. Ei tässä asunnossa varsinaisesti vikaa ole, en vain ole jostain syystä osannut kotiutua tänne lainkaan, uusi asunto tuntuu kodilta jo nyt.
Jotenkin ihan epätodellinen fiilis sen suhteen, missä vaiheessa menee pieleen? Työmatka pitenee 50:llä metrillä, kauppa siirtyy saman matkan lähemmäs(eli kotiovea vastapäätä). Ihan melkein hullu olo. On ollut pitkään tunne, että pitäisi saada jonkinlainen uusi alku elämälle, ehkä uusi koti auttaa siinä.
Uudessa kodissa on keittiö, oikea keittiö, sellainen, mihin mahtuu ruokapöytä. Kaksi kuukautta ilman keittiötä on liian pitkä aika, vielä pitäisi melkein kokonainen lisää jaksaa. Voi, ruuanlaitto helpottuu. Ja kalusteet mahtuvat olohuoneeseen. Ja vaatteet kaappeihin(siellä on sekä seinällinen komeroita että vaatehuone, mitä luksusta!). Ja eteiseen hyllykkö kengille. Yöpöytä. Ja matto, rakas italialainen käsin kudottu valtava mattoni palaa kotiin oltuaan kesän varastossa.
PARASTA. Ja kylpyamme. KYLPYAMME. Uuu. Erillinen makuuhuone(iso) ja kaikkea. KAKSIO. Minulle ja kissalle ja ihan hiton pilkkahintaan. BILEET. Siis tuparit, jes. En ole jotenkin yhtään osannut pitää täällä juhlia, parit jatkot vain, ei täällä voi pitää Mirri-juhlia, ei vaan voi. Kohta voi. Voi kyllä!
Ränttänttää!
Miten päin tässä nyt sitten olisi niin.
torstai 1. syyskuuta 2011
Hiki valuu, vapisen, kaikkialle sattuu
KUN MULLA NYT ON VÄHÄN VAIKEAA SAATANA.
Tekisi mieli huutaa ja itkeä ja kiljua ja juosta Tammerkoskeen ja ihan vaan vollottaa.
Tajusin äkkiä, etten muista koska olisin viimeksi itkenyt. No se, viime viikonloppuna pillittelin, mutta ne oli enemmän liikutuksen tirautuksia. Nyt minä vain istun eteisen lattialla ja tuijotan ovea, kun en pääse siitä ulos.
Minä olen niin kauhean yksinäinen.
ON MINULLA YSTÄVIÄ. Rakkaita ihania ystäviä, jotka ovat paikalla, kun tarvitaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin(Terveissi Helsinkii, täällä ikävöidään ja rakastetaan!), minua on siunattu loistavilla ihmisillä. Fakta on se, että tarvitsen miehen. Sellaisen ihan oikean miehen, en mitään herra toimitusjohtajaa, jonka kanssa vähän ulkoillaan ja vietellään öitä joskus, en mitään naapurinpoikaa, jonka kanssa on uskomattoman hyvä olla, mutta molemmat tietää, ettei tulevaisuutta ole(vaikka molemmat ihania ja tärkeitä ovatkin, pusui teille). Hitto vie, sen tyypin, jonka kanssa perustan perheen. Minä aion perustaa perheeni nuorena, olen tiennyt sen aina, tietty se tuo joitakin paineita tähän etsintään, harhar. En vain osaa suhtautua ajatukseen, että seurustelisin jonkun kanssa nyt vähän tässä muutaman vuoden ja sitten sen jälkeen erottaisiin ja perustettaisiin perheet tahoillamme. Elämä on liian lyhyt siihen, aivan liian lyhyt. Tietysti voisi ajatella, että suhteet kasvattavat jne, mutta enköhän minä ole ihan tarpeeksi vääriä miehiä katsellut, en minä kaipaa enää yhtään opetusta. Minä kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, uskoa tulevaan ja tulevaisuuteen, jotakuta tekemään suunnitelmia kanssani. Jada-jada, ei voi rakastaa ja kunnioittaa toista, jos ei ensin rakasta ja kunnioita itseään, NO SHIT. Onhan tässä tämä prosessi käynnissä, se vaan helpottaisi, jos olisi joku vierellä tönimässä pystynpään niinä päivinä, kun kallistuu liikaa itseinhon puolelle.
Niin että täällä olis tällanen kiva ja pirtsakka parikymppinen kissatäti vailla miestä, 0700 - CALL ME .
(Narsistit, päihdeongelmaiset ja muuten vaan mulkut tuntuu olevan miestyyppini, tähän voisi toivoa muutosta.)
Aina minä valitan. Anteeksi. Mutta nyt vaan on tällainen hetki. Ja siihen auttaa kirjoittaminen. Olen sairaslomalla tässä, olin päättänyt selvitä seuraavaan lääkärikertaan asti(hei halleluja, lääkitys kuntoon), mutta ei. Kaksi viikkoa jäi vajaaksi. Ensin hävetti, hävetti niin saatanasti. Sitten tajusin, että olen toukokuun kolmannentoista päivän jälkeen ihan vaan sykkinyt ja painanut ja bailannut ja tehnyt töitä(ja vieläpä tunnustetusti hyvin) ja sykkinyt ja jaksanut ja käynyt helvetillisillä ylikierroksilla. Nyt oli ihan aikakin pysähtyä. Hengittää, ajatella, nukkua, rauhoittua. Joskin puolet kahden viikon sairaslomasta on mennyt helvetillisestä megalenssusta toipuessa, keuhkoputki, kurkunpää ja poskiontelo tulehtuneet, voin kertoa rään määrän ja laadun olevan jännittävä. Joskin 8. päivä saattaa tulla jatkosaikku, nuo lääkkeet kun jännästi aiheuttavat sekä helvetillisiä vieroitusoireita että sivuvaikutuksia alkuun, sitä pitäisi sitten sietää päällekäin. Jooei. Onneksi on ns. alan ammattilaisesta kyse, ymmärtänee yskän. Ja levon tarpeen.
Eiköhän tämä tästä. Jos vaikka kirjoittaisi useammin, olokin voisi olla kevyempi.
Tekisi mieli huutaa ja itkeä ja kiljua ja juosta Tammerkoskeen ja ihan vaan vollottaa.
Tajusin äkkiä, etten muista koska olisin viimeksi itkenyt. No se, viime viikonloppuna pillittelin, mutta ne oli enemmän liikutuksen tirautuksia. Nyt minä vain istun eteisen lattialla ja tuijotan ovea, kun en pääse siitä ulos.
Minä olen niin kauhean yksinäinen.
ON MINULLA YSTÄVIÄ. Rakkaita ihania ystäviä, jotka ovat paikalla, kun tarvitaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin(Terveissi Helsinkii, täällä ikävöidään ja rakastetaan!), minua on siunattu loistavilla ihmisillä. Fakta on se, että tarvitsen miehen. Sellaisen ihan oikean miehen, en mitään herra toimitusjohtajaa, jonka kanssa vähän ulkoillaan ja vietellään öitä joskus, en mitään naapurinpoikaa, jonka kanssa on uskomattoman hyvä olla, mutta molemmat tietää, ettei tulevaisuutta ole(vaikka molemmat ihania ja tärkeitä ovatkin, pusui teille). Hitto vie, sen tyypin, jonka kanssa perustan perheen. Minä aion perustaa perheeni nuorena, olen tiennyt sen aina, tietty se tuo joitakin paineita tähän etsintään, harhar. En vain osaa suhtautua ajatukseen, että seurustelisin jonkun kanssa nyt vähän tässä muutaman vuoden ja sitten sen jälkeen erottaisiin ja perustettaisiin perheet tahoillamme. Elämä on liian lyhyt siihen, aivan liian lyhyt. Tietysti voisi ajatella, että suhteet kasvattavat jne, mutta enköhän minä ole ihan tarpeeksi vääriä miehiä katsellut, en minä kaipaa enää yhtään opetusta. Minä kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, uskoa tulevaan ja tulevaisuuteen, jotakuta tekemään suunnitelmia kanssani. Jada-jada, ei voi rakastaa ja kunnioittaa toista, jos ei ensin rakasta ja kunnioita itseään, NO SHIT. Onhan tässä tämä prosessi käynnissä, se vaan helpottaisi, jos olisi joku vierellä tönimässä pystynpään niinä päivinä, kun kallistuu liikaa itseinhon puolelle.
Niin että täällä olis tällanen kiva ja pirtsakka parikymppinen kissatäti vailla miestä, 0700 - CALL ME .
(Narsistit, päihdeongelmaiset ja muuten vaan mulkut tuntuu olevan miestyyppini, tähän voisi toivoa muutosta.)
Aina minä valitan. Anteeksi. Mutta nyt vaan on tällainen hetki. Ja siihen auttaa kirjoittaminen. Olen sairaslomalla tässä, olin päättänyt selvitä seuraavaan lääkärikertaan asti(hei halleluja, lääkitys kuntoon), mutta ei. Kaksi viikkoa jäi vajaaksi. Ensin hävetti, hävetti niin saatanasti. Sitten tajusin, että olen toukokuun kolmannentoista päivän jälkeen ihan vaan sykkinyt ja painanut ja bailannut ja tehnyt töitä(ja vieläpä tunnustetusti hyvin) ja sykkinyt ja jaksanut ja käynyt helvetillisillä ylikierroksilla. Nyt oli ihan aikakin pysähtyä. Hengittää, ajatella, nukkua, rauhoittua. Joskin puolet kahden viikon sairaslomasta on mennyt helvetillisestä megalenssusta toipuessa, keuhkoputki, kurkunpää ja poskiontelo tulehtuneet, voin kertoa rään määrän ja laadun olevan jännittävä. Joskin 8. päivä saattaa tulla jatkosaikku, nuo lääkkeet kun jännästi aiheuttavat sekä helvetillisiä vieroitusoireita että sivuvaikutuksia alkuun, sitä pitäisi sitten sietää päällekäin. Jooei. Onneksi on ns. alan ammattilaisesta kyse, ymmärtänee yskän. Ja levon tarpeen.
Eiköhän tämä tästä. Jos vaikka kirjoittaisi useammin, olokin voisi olla kevyempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)