Tiedättekös. Olen ollut pian kuukauden sairaslomalla, torstaina tulee täyteen neljä viikkoa, maanantaina palaan töihin. Tänä aikana olen levännyt, levännyt ja levännyt. (Ja saanut uudet lääkkeet, uudet toimivat lääkkeet. Tietysti on aikaista kahden viikon käytön jälkeen sanoa, mutta olo on sees ja tasapainoinen, ensimmäistä kertaa vuosiin, oikeasti.)
Elämääni käveli mies, sellainen ihan oikea vanhan koulun herrasmies. Kovasti yritti minulle aiemmin ravintolassa jutella, mutta joku ihmeellinen voima sai minut olemaan kiinnostumatta tyypistä, joka pelkästään ulkoisesti on kaikkea mitä minun mieheni tulisi olla(olen vissiin oikeasti ollut että joojoo, puhu kädelle, mää meen tiskille ny). Onneksi se oli sinnikäs, sillä ulkoisten seikkojen lisäksi korviensa välistä löytyy varsin omiani vastaavia ajatuksia. Ja tunteita. Olen viikossa seonnut lopullisesti. (Ja ei, ei mitään Auervaaroja, olen minä läksyni oppinut ja aion olla varovainen, joskin onnellinen ja varovainen.) Paras juttu on se, että myös se taitaa olla hiukan kajahtanut meikäläiseen.
Levon lisäksi olen miettinyt juttuja, paljon. Menneisyyttä ja itseäni ja kaikkea. Viime viikon keskiviikkoyönä aukesivat padot hyvinkin tehokkaasti, toukokuun jälkeen hautunut itku ja paha olo tuli kerralla ulos sellaisena ryöppynä, että itsekin säikähdin(ja kivasti herätin lähellä asuvan - aamuksi töihin menneen - ystävän neljältä yöllä. Naapurinpojalle kiitti ja sori, vielä kerran :). Ja se itse-osuus. Minä rakastan vaatteita, kauniita vaatteita, punaista huulipunaani ja korkokenkiä ja saumasukkia ja tukkakukkia ja papiljotteja ja ja ja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kuluneen kesän aikana ollut töissä niin, etten ole pahemmin aamulla peiliin katsonut, en sentään verkkareissa, mutta en minä mitenkään farkkutyttökään ole. (Juu ei, asiakkaat eivät näe minua, mutta aamulaittautumisen vaikutus omaan työfiilikseen on aika suuri). Viimeisen viikon aikana olen joka päivä laittautunut, vaikka en olisi tehnyt muuta, kuin hakenut uskomattoman kauniin peilipöytäni kanssa samaa sarjaa olevan seinäpeilin Hervannasta em. herrasmiehen kyydillä. Ja olo on ollut hyvä, jotenkin olen löytänyt itseni. Tiedän juum, pinnallista, myönnän. Olen varmasti pinnallisin tuntemani ihminen, mutta onneksi korvieni välistä löytyy muutakin kuin Chanelin vitosta ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja. Ehkä, kai.
Onhan se nyt mahtavaa, kun voi laittaa korvan taa punaisia liljoja ja jättää savukkeeseen huulipunan jäljet(ja mikä parempaa, noudin tänään Stockalta uuden holkin(jonka ne ihan varta vasten minulle tilasivat), voi olla jättämättäkin niitä jälkiä). Minä vain rakastan kauniita asioita. Minkäs teet.
Uskallan sanoa olevani suhteellisen onnellinen nyt. And I like it.
etkö sä jo lopettanut tupakoinnin ?
VastaaPoista