Olen rakastunut. Elämään. Miehiin. Karaokeen. Viiteentoista pölhökustaaseen, jotka tapasin Nummirockissa ja jatkoin heidän kanssaan juhlimista Tuskassa. Työhöni. Kissaani. Ystäviini. Kaikkeen.
Mutta silti, aamu toisensa jälkeen mietin notta mitä helvettiä, miksi en jaksa. Minulla olisi kaikki syyt olla maailman onnellisin tyttö ja vain hymyillä typeränä tunnista tuntiin päivästä päivään. Mutta ei. Minä makaan eteisen lattialla kahden viikon lukemattomat hesarit päänalusena ja mietin, miksi en pääse edes lähikauppaan. Olen kaivannut sairaslomaa, mutta en uskalla hakea ennenkuin tieto mahdollisesta vakinaistamisesta on tullut, se lepoloma nimittäin ei ole ihan viikkoa tai kahta. Kuin tilauksesta sairastuin tällä viikolla ihan tavalliseen flunssaan vatsataudilla höystettynä, sain maata kaksi päivää tekemättä yhtään mitään. Teki muuten hyvää.
Toisaalta minulla on ikävä entistä työpaikkaani(ei työtä, vaan sitä fyysistä paikkaa ja niitä ihmisiä, joiden kanssa sain olla silloin), Helsingin ystäviäni, aikaa ennen Pohjalaista, jopa aikaa Pohjalaisen aikana, ehkä jopa vähän Helsinkiä. Vaikkakin tamperelainen minusta on tullut, tamperelaiseksi jään. Ei tuollaista kaupunkia ole toista, niin parasta, niin mahtavaa, niin täydellistä. Huh. Asun hemmetti soikoon LAUKONTORILLA halvemmalla, kuin paskaisessa lähiössä Helsingin perukoilla. Ja nyt on parveke. Ja vaatehuone. Tosin myöskin maailman pienin keittiö ja mikroaaltouuni kirjahyllyssä.
Jotain tästä kuvasta puuttuu, en vain tiedä mitä. Jotain minä kaipaan. Se kaipaus puristaa. Lujaa. Olen minä yrittänyt olla kaipaamatta, nauttia hetkistä, mutta päädyn aina samaan paikkaan, samaan tärinään. MIKSI.
Kaikki on ihan hyvin kuitenkin.
(paitsi: istun junassa ja haluaisin kuunnella musiikkia, kas vaan, kuulokepaikkaan on hajonnut stereopiuhan plugi, ei ihan kaivamalla pala lähde irti. jes.)