lauantai 19. tammikuuta 2013

Maailmantuska.

Päähäni ei mahdu sellainen fakta, että olemassa on oikeasti ihmisiä, jotka kokevat oikeudekseen sanoa ihan mitä sylki suuhun tuo. Ihmisiä, joiden mielestä kaikki pakolaismiehet tulisi kastroida maahan tullessaan ("tilastojen valossa") ja ihmisiä, joiden mielestä on ihan ookoo ampua raskaana oleva tummaihoinen nainen, ettei vaan tule lisää neekereitä maailmaan. Ensimmäinen viittaa toki Kai Haavistoon, jälkimmäinen taas ihmiseen, jonka jollain tapaa tunnen. Haluaisin vähän kysyä tässä, että MIKÄ VITTU IHMISIÄ VAIVAA. Olen ihan sinut sen asian kanssa, että kaikki eivät voi olla iloisia vihervassareita, vaihtelevuus mielipiteissä ja maailmankatsomuksissa on oikeasti hyvä asia. Mutta toisen ihmisarvon ja elämisen oikeuden kyseenalaistaminen on vähän semmonen juttu, että.
(Toivon tosi lujaa, että nämä ihmiset ei tosipaikan tullen oikeasti olekaan tuota mieltä. On silti tarpeeksi hirveää sanoa tuollaisia asioita ääneen.)


Oma elämä tässä nyt on vähäsen täynnä jännittävyystekijöitä. Syövän selättänyt äitini sai veritulpan ja näin ollen suunnitelmia meni aika reippaalla kädellä uusiksi. (Äiti elää ja voi olosuhteisiin nähden hyvin. Voimanainen, rakas, ihana, viisas ja rohkea äiti.)  Egypti jää nyt väliin, mutta ensikädessä korjaamme menetetyn matkan mamman vierailulla minun luokseni, pyöreitään juhlitaan kahdestaan illallisella ja teatterissa, kivaa on se. Vietän sen jälkeen lopun pari päivää lomastani etelän lämmössä, helsinkiläiset siis ohoi ja huomio, mää tuun!

Sosiaaliseen elämääni on myös ilmaantunut semmonen kutkutus. Tässä vaiheessa on aikaista sanoa muuta, mutta sanon vaan notta tsirp tsirp. Elämä ei vissiin aina mene niinkuin suunnittelee. Melkoista. Apua.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Elämähommia ja omaa naamaa.

Lauantai ilman krapulaa. Join eilen yhden kokonaisen siiderin ja olin yksin kotona. Tai kävi ystävä kylässä ja käytiin keskiyön jälkeen roskaruualla, mutta ei lasketa. Valvoin kolmeen ja nukuin todella hyvin - jumpan ohi. Kroppa on niin järkyttävässä kunnossa, että jotain olisi tehtävä nyt pian, ettei selälle käy yhtään pahemmin. Rapistun, nuori ihminen.

Ihan hullu työviikko oli, maanantai meni ohi uniongelmien takia, mutta keskiviikkona kymmenen, torstaina yksitoista ja perjantaina kymmenen tuntia töitä. Onpahan nyt sitten hilattu saldot plussan puolelle kokonaista yhdeksän minuuttia! Egypti kutsuu puolentoista kuukauden päästä ja silloi  pitäisi olla 15 tuntia plussaa, tarkoitus kun on käyttää kaksi saldovapaata, kaksi vuosilomapäivää ja yksi palkaton vapaa tuohon. Kun matkatunnit on kasassa, voinkin jatkaa kerryttämistä, sillä lähden maaliskuussa viikonloppumatkalle pohjoiseen ja tarvitsen puoli perjantaita silloin vapaaksi, Oulu kutsuu. Ostin tällä viikolla bussilipun välille Jyväskylä-Oulu ja nyt pitäisi enää keksiä miten pääsen Jyväskylään ja sunnuntaina takaisin Tampereelle sitten. (Joku tosin esitti vaihtoehdoksi Ouluun jäämistä, ehken vielä kuitenkaan.) Ehtii kai noita stressata myöhemminkin, ei ole ennakkoliput Matkahuollolla eikä VR:llä edes myynnissä vielä.

Syksyn mittaan tutustuin nuoreen Mirjamiin uudestaan, olen lukenut läpi kaikki vanhat päiväkirjat, runot ja tekstit, eilen vielä vanhan lj-blogin vuosilta 2005-2010, huuuuh, sanon. Ahdistanut, itkettänyt, naurattanut ja vapauttanut on tuo projekti. Kaikkia aikoja lapsuudesta asti on leimannut se, että ulkomuodossa on koko ajan sanomista (eikä pelkästään nuo syömishäiriöhommat), uuden vuoden kunniaksi päätin ottaa terapiaprojektiksi oman naamani tuijottamisen. Vuosi heijastuksia, 365 kertaa minä. Otan kuvat silloin kun ehdin ja muistan, siellä missä ehdin ja muistan. Tavoitteena kuitenkin ikuistaa jokaisena vuoden päivänä peilistä katsovat kasvot. Saa nähdä lentääkö kaikki peilit roskiin vuoden päästä vai opinko pitämään näkemästäni.