lauantai 18. joulukuuta 2010

Juurrun pian kiinni mattooni.
Patti Smith, puoli litraa vahvaa kahvia ja melankolia.
Tai ei melankolia. Ehkä enemmän pelko.
Kuka minä olen? Ja kuka minä olen tänään?

Suoritin suursiivouksen torstaina, se tosin jäi hivenen kesken. Mistä energia päätökseen?

Olisi niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, anteeksipyydettävää.
Entä jos en osaakaan enää?

lauantai 4. joulukuuta 2010

kroppakriisi

Koska syksy on mennyt sairastaessa ja kotona maatessa, olen kauhulla tarkkaillut vartaloani. Kuin ihmeen kautta vaaka ei kuitenkaan näytä enempää, kuin viimeksi. (Itsehän en moista omista, äitin luona kävin.) Olen ruvennut pitämään ruokapäiväkirjaa, koska havaitsin napostelevani melkein vanhaan malliin. Etenkin töissä tulee syötyä noin suunnilleen jatkuvasti. Pienikin lakupatukka on yllättävän helppo jättää hyllyyn, kun kysyy itseltään, haluaako sen oikeasti kirjoittaa ylös. Tosin tämän päivän kohdalla lukee "PALJON KAIKKEA". Aamiaiseksi söin karkkia ja nyt natustan dominokeksejä. Näitä juttuja en halua kirjoittaa ylös, kaloreita en uskalla edes ajatella. Syytän tosin sukupuoltani ja hillittömiä kipuja, naiselliset vaivat on helpompi kestää suu makeana.
Nyt tuntuu, että tuo kymmenen kiloa kesään mennessä(=tavoite, jonka yli tai ali en suostu, täydellinen oma paino) voi jopa onnistua. Ajattelin hakea vaelluskengät vanhempieni luota ja tutustua tähän ihmeelliseen kotikaupunginosaani, jossa en osaa liikkua lain. Ehkä löydän jonkun kivan lenkkireitin, eikä liikunnanharrastus ole vain polkupyörän nimeltä Auto varassa.
Täydellinen nahkainen kynähameeni ei salli istumista - vielä.

Graavilohen ja minun yhteinen kaksivuotinen taival päättyy jouluna, kun jätän taas kalan pois ruokavaliosta, sitä ennen voin nauttia ajatuksesta, että 150 grammaa sisältää vain 270 kaloria. Siis alle ateria!
Jos vielä yhden keksin.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Odotuksesta, odotuksista, kadottamisesta.

Minä olen kyllästynyt odottamiseen. Ja kyllästynyt itseeni, kun aina odotan.
Vietin vuosia odottaen jotakin hyvää tapahtuvaksi, olin jo menettämässä toivoani ja pakkaamassa tavaroitani, kun sainkin maistiaisen siitä, mitä kiihkeimmin halusin. Sitten odotin taas päiviä - viikkoja - kuukausia. Jossain vaiheessa tajusin sanoa itselleni, ettei odottaminen auta, muutosta ei ole luvassa. Ja niin pakkasin tavarani ja päätin, etten enää ikinä odota.
Kuitenkin löydän itseni uudelleen ja uudelleen odottamasta. Odotan odotan ja odotan. Odotan kesää, tulevaa viikonloppua, tiettyä vierasta, parempia uutisia. Odotan ja petyn. Sallin itselleni luvattavan asioita tahi ymmärrän väärin varmaksi asiat, jotka pitäisi tietää jäävän puheen tasolle. Odotusta ei palkita. Antikliimaksi.
Odotan itseltäni asioita, joihin en pysty. Luulen minulta odotettavan asioita, joita en halua. Petän omat odotukseni.
Odotan vastausta viestiin, jossa haluan varmistaa, olenko odottanut turhaan.
Odottamalla olen menettänyt hirveän paljon asioita, joihin en huomannut tarttua, olin liian keskittynyt siihen, mitä en saanut.
Pitäisi elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt. Mutta mitä jos olisi kannattanutkin odottaa?
Niin monet katkerat kyyneleet ja harkitsemattomat sanat. Äidille, ystävälle, rakastetulle. Niin monesti hätiköity päätös, kun en ole enää jaksanut odottaa. Tik tak odotan iltaisin unta, tik tak, odotan ihmistä saapuvaksi. Tik tak, odotan ihmeen tapahtuvan, tik tak, odotan elämää alkavaksi.
Ja minä odotan sitä prinssiä, joka karauttaa valkoisella Eldoradollaan alaovelle ja pelastaa minut tästä, antaa odotukselle merkityksen. Odottaessa en ehkä vain huomaa jotakuta muuta.
Ja niin minä odotan. Ja odotan. Ja odotan.

Mitä jos annankin jonkun odottaa itseäni, enkä vain tajua sitä?

maanantai 1. marraskuuta 2010

Herätys - täällä oikea maailma.

Tänään on syntymäpäivä.
Nyt on aikuinen ja reipas olo. Tai sitten ei.
Puolen tunnin päästä lähden töihin - ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Vähän jännittää, että mitähän siitäkin tulee.
Kävin eilen kääntymässä, kun olin ystävää vastassa kentällä, ne oli pistäneet hyllyjä ja järjestyksiä uusiksi. Löydänköhän siellä mitään. Luultavasti en.
Olo on melko sees kyllä. Lepo on tehnyt todellakin hyvää, ahdistus on helpottanut hyvin.

Viikko meneekin nyt sitten hyvin - lauantaita odottaessa. Rakkaita ihmisiä kylään tulee, Hello Kitty -paperihattuja ja kermakakkua tiedossa. Ja ehkä vähän viiniä myös, tsih.

Mutta nyt kuuntelen tätä. Sitten ripustan pyykit ja laitan huulipunaa ja menen hymyilemään nätisti typerille intialaisille turisteille. Huoh puuh.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Kaipaus.

Olen viettänyt nyt viikon kotona. Hermolomaa.
Olen tavannut paljon ystäviä, mukavaa se. Kahvikupit loppuivat ja piti ihan vallan tiskata lauantaina, että sai kestittyä taas yhtä rakasta. On ollut aika parasta, että täällä on käynyt ihmisiä, olo on ollut melko yksinäinen, nimittäin.
Olen myös nukkunut nukkunut nukkunut. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Yhden melkein kokonaan unettoman yön vietin, hermostuin seinäkellollekin, pulssi oli melkoinen pattereita irtirepiessä.
Eilen nukuin viiden tunnin päiväunet ja perään kymmenen tunnin yöunet. Nyt en ehkä uskalla mennä päiväunille, rytmi on korjattava jossain välissä, mieluummin aiemmin kuin myöhemmin, ensimmäinen marraskuuta pitää palata töihin.

Lauantai-iltana oli kyllä. Pitkästä aikaa Kallio-kierros, tosin tyylikäs sellainen. Jotenkin taas löi tajuntaan, miten hirmuisen rakkaita voi ihmiset olla.
Rakkaus, se on jännä. Minä rakastun päivittäin ihan täysiä, vuodatan sydänverta ja kuolen vastarakkauden uupuessa. Ja huomenna taas. Olen asettanut sydämeni valitulle järjettömän määrän kriteereitä, ihan sellaisia kohtuullisia kyllä (arvostaa koulutusta, osaa käyttää aivojansa, jaksaa minua jne.), mutta kaikista kaikista suurin juttu: Mieheni pitää istua tuohon lauantainakin koolla olleeseen porukkaan melkeinpä saumattomasti. Eihän se vaikeaa ole, niin loistavia ihmisiä, mutta. Jotenkin on vähän vaikeaa nähdä ketään viimeaikaisista kandidaateista siinä. Ei sillä, onhan tässä viisi kuukautta sinkkuvuottakin jäljellä (har har, en minä osaa olla yksin, mieletön kaipuu turvalliseen syliin).

Jos nyt ensin vaikka tätä päätänsä kunnostaisi. Mutta silti. Ihmisen ikävä toisen luo.

Kaipa se prinssi jostain joskus. Ehkä. Sitä odotellessa.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

herätykseen kuusi tuntia - minä kirjoitan. fail.

Olen kuudetta viikkoa kipeänä tässä nyt. Töissä tosin ollut jo puolitoista kokonaista viikkoa, ansaitsisin palkinnon.

Viime tilissä oli superylläri: ei enää kielilisää. Kiitos kaverit. Soittokierros henkilöstöpalveluihin ja aluemyyntipäällikölle ja henkilöstöpalveluihin ja työkavereille vahvisti, inhimillinen erehdys leikkasi palkkaani. Tulee kuulemma takautuvasti syyskuulta, bileet!

Bileet bileet bileet. Pian on syntymäpäivä, aion viettää sen rentouttavasti ja mukavasti - töissä korppikotkan kanssa. Kiitos Jumala. Tosin bileet, niitä odotan. Täytekakkua ja kavereita ja ystäviä, yksi lupasi tulla Oulusta asti, miten parasta.
Syksy on niin tällaista löllöttämistä, kukaan ei käy missään - en edes minä - eikä mitään tapahdu. Halloweenbileetkin on aina mun synttäreiden kanssa päällekkäin, paitsi tänä vuonna, kun pöljät juhlii jo lokakuussa, kun pyhäinpäivä onkin yllättäen on kuudes marraskuuta. Silloin on minun juhlani. Pitää muistaa tehdä siis kaikki kauppa-asiat ajoissa ennen, muuten harmittaa tuolloin.
(ihan jos joku tätä lukee ja kokee tarvetta onnitella, ensimmäinen marraskuuta on oikea aika)

Koulu stressaa luvattoman paljon, en kai valmistu keväällä. Rästiasioita on ns. sikana, enkä saa kaikkia tällekään vuodelle suunniteltuja tutkinnonosia suoritettua, koska on pakko käydä töissä 24/7, että voi maksaa vuokraa. Ja uusien syyskenkien osaria. On muuten kauniit kengät, maijapoppaset.


Hyvään aikaan kyllä hain ne eilen valtsusta, lämpötila on ollut alle viiden plusasteen tässä nyt pari päivää, ei oikein kai avokkailla enää pärjää. Jos vielä talvisaappaat jostain löytäisi, olisi varsin hienoa ja parasta. Jos joku näkee vaaditunlaiset, niin huutaa hep. Polvipituiset saappaat, vähintään, nyörilliset ja korolliset. Mieluiten nahkaa, kiilakorko + jäinen maa on tappoyhdistelmä, suosimme perinteistä mallia.

Tukkakin on taas vaihteeksi musta. Kesä on ohi, virallisesti.

tiistai 5. lokakuuta 2010

hiljentäkää, sydän hiljentäkää

Ja ihan vaihteen vuoksi sairaslomaa.
Kai pitäisi olla huolissaan itsestään, laskeskelin olleeni nykyisen työsopimukseni aikana enemmän sairaslomalla kuin töissä. Ohopsansaa.

Sairasloman takia myös vierailu kummitätini uuden vauvan luo siirtyi taas. Harmittaa kosolti, mutta asia korjaantuu lauantaina, sillä minua pyydettiin kummiksi. Maailman parasta. Vauvat = parasta. Sitten on kummipoika myös. Ähih.
Vein kummitytölleni tänään hienon pienen Pikku Myy -kamman. Kelpasi, kikatutti.

Jaa niin mikä vauvakuume?

Olen olevinani niin kauhean tiukka vuoden sinkkuelämässäni, mutta. Kun toinen on läsnä jatkuvasti ja nukkuu tuhisten vieressä ja äst. Hakkaan päätä seinään ja järkeä päähän, typerä tietosanakirja vain on pehmeäkantinen. Fail.

mä en usko rakkauteen ja mä en tahdo kuulla, että sinä uskot niin
koska maireus on naurettavaa mä sanon mua ei ei kuka tahansa saa
stop, en rakastua saa, se tietää vain surua
yksin tahdon maailmani valloittaa, en rinnallein ketään kaipaa
I'm young and I love to be young and I'm free and I love to be free


Että niin. Ja niin nuori Mirjami opettelee puhumaan tunteistaan. Tai sitten ei.

Päivän soundtrack.

torstai 23. syyskuuta 2010

Rokulipäivät hyötykäyttöön.

Olihan kummallinen päivä.
Menin aamulla viideksi töihin, lähdin puoli kolme kotiin, ja minähän en siis tee ylitöitä eikun mitä. Koulua olisi ollut mutta. Olen paikallistanut mystisen superkeuhkotautini aiheuttajan, se on töissä. Työlle allerginen, niinpä niin. Memmu veikkasi komppasi, sanomalehtimuste on aika todennäköinen. Tai en ainakaan keksi muutakaan, pöly se ei voi olla, sillä meillä oli ihan vasta megasuursiivous ja tämän superhuonepölyallergikkoastmaatikon kotona on aivan luvattoman pölyistä, silti henki kulkee ihan nätisti villamatolla maatessakin.
Koulupäivä jäi tänä iltana väliin, kotiin tullessa tein kuolemaa ja lääkitsin itseäni kaikilla mahdollisilla keinoilla, lopputulemana reporankana liikuntakyvyttömänä sängyssä makaava hyvin hyvin väsynyt tyttö.
Otin useamman tunnin päiväunet sitten ja herättyäni pursusin energiaa. Paistoin melkein puoli kiloa punajuurta hunajan, merisuolan, rosmariinin ja vuohenjuuston kanssa ja söin ne haarukalla suoraan uunivuuasta, ei vissiin jäänyt huomiseksi töihin evästä kappas oho. Sitten rupesin siivoamaan. Ja voi, kyllä siivosinkin. Imuroida vielä pitäisi, mutta olen itsekin hämmentynyt siitä, miten siistiä täällä on nyt. Jopa liinavaatekaapin järjestin viikatessani puhtaita pyyhkeitä hyllyille. Melko selkeä merkki siitä, että nuori Mirjami lienee vaihteeksi tyytyväinen elämäänsä. Kotini siisteys on suoraan verrannoillista omaan olooni.
Viime viikonloppu oli odotetusti täydellinen, rakastan kaikkia -humala on se paras humala. Olisihan sitä tietysti voinut vähän vähemmän juoda (tai esimerkiksi saunoessa nauttia vettä karpalolonkeron sijaan), mutta luoja. Miten hirvittävän ihania ihmisiä oli miitti täynnä, kerran vuodessa näkeminen tuntuu jopa epäreilulta. Tänä vuonna tutustuin paremmin myös muutamaan ennestään naamatuttuun, kivaa oli se. Ja pääsin larppaamaan Katri Helenaa, tribuuttineitsyys meni sen siliän tien, vähän piti laulaa päin helvettiä, mutta ehdottoman hauskaa ja ihanaa. Eihän edellisestä laulusta ollutkaan(karaokea ei lasketa, ei ei ei) vierähtänyt kuin melko tarkkaan kolme vuotta. Voi miten haluaisinkaan ryhtyä taas laulamaan, mieletön kaipuu. Mutta minkäs teet, töitä töitä koulua töitä koulua töitä töitä töitä. Mutta se tutkintotodistus ja kesäloma. Jotain todella mitä odottaa.
Kohta uskon itsekin jaksavani. En ihan vielä.

Jos tiskaisi viimeisetkin astiat ja ryhtyisi odottamaan vierastaan, aamulla olisi kuitenkin vielä herättävä ennen viikonloppua, tiedossa kivoja asioita jälleen.
Dinz dinz!

tiistai 14. syyskuuta 2010

Jos saan haavan taikka kaadun tai jos itkettää.

Asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi:

- aluksi suuresti vituttanut sairasloma, saa nukkua nukkua nukkua
- valtava säkillinen luumuja, äitin ja isin pihalta, omnom
- syksy, tuoksuva ilma ja kevyt sade
- keltaiset Kontio-saappaani
- tuleva viikonloppu, ikävä on ollut niin monia rakkaita ihmisiä
- tuleva viikonloppu, uusia tuttavuuksia
- karkkipurkalta tuoksuva hiushoitoaine
- mustaherukkamehu (isi kävi vaihtamassa tyhjät pullot täysiin, kiitos isi)
- Kantolan kaurakeksit
- punainen tiskiharja
- ehjä johto koneen ja vahvistimen välillä, kuuntelen asiat stereona taas
- Billie Holiday
- uudet korkeakorkoiset nyörisaappaat
- Kotiopettajattaren romaani
- hyvä kahvi
- Kissan minttu -likööri
- äiti
- rakas turvariepunahkatakki
- Helsingin Sanomissa julkaistavat kultahääkuvat ja niiden keräily
- ja timantti- ja kruununtimanttihääkuvat
- silkkiset alusvaatteet
- kiiltävälle paperille painetut lehdet
- se, että ihmiset ovat oikeasti pysyneet naimisissa 65 vuotta
- rakas työ - perjantaina pääsee taas!
- koti jota kutsua kodiksi
- kreisibailaus
- rakkaat ihanat ystävät
- mehujää
- elämä

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Sunnuntai-illan huumaa.

Onhan tämäkin. Tämä elämä. Ihmeellistä, myös vähän täydellistä.

Sairasloma pidetty, melkein tekisi mieli hakea lisää. Meinasi keuhkot loppua kesken töissä tänään. Oli siellä kyllä kivaa käydä, vaikka harvinaisen tyhmiä turisteja oli taas liikenteessä. Tuovatpahan meille rahaa kassaan ja työpaikka on turvattu.

Kävin kampaajalla eilen ja kaikkea, nyt on simpsakka polkka. (Vakikampaajani oli lopettanut sillä aikaa, kun välttelin sitä tehtyäni väkivaltaa kutreilleni vetyperoksidilla. Maksoin sitten 48 euroa hairstoressa ja olin kotiin asti aivan varma, että pieleen meni. Kunnollinen vilkaisu peiliin ilahdutti, hyvä pää on nyt :)

Kävin äsken ajelulla. Käytiin Vuosaaren satamassa ja Jakomäessä, kahdesti. Vähän kipristelee nyt. On tämä niin tällaista. Hivenen kyllä syö, että tuo kuskina toiminut ihminen muuttaa pois täältä ihan kohta. Olisihan ajelulla voinut käydä useamminkin.

Pidän elämästäni ihan tosissaan nykyään. Syksylle on vielä odotettavissa paljon kivoja juttuja, tappotahtityön ja -koulun ohella. Pitäisi pysyä pää kasassa.

Veikkaan, etten saa ihan heti unta, kun kohta menen kokeilemaan. Kolmen maissa pitäisi kai nousta. Taitaa tosin olla taksiaamu, ei näillä keuhkoilla vielä uskalla polkemaan lähteä. Sinänsä harmi, hirveä liikkumishimo olisi tässä. Ja ihme kiherrys. Viimeksi mainittu vaikeuttaa sitä unensaantia.
Odotan aivan täysiä ensi viikonloppua, siitä seuraavaa ja vielä ehkä lokakuun ainoaa vapaata. Kivoja juttuja, ystäviä, hyviä keikkoja ja kaikkea. Ensi viikonloppuna tosin saatan tehdä sadannen raittiuslupauksen, tai en ehkä viikonloppuna, mutta seuraavana maanantaina töissä viimeistään.

Pää näyttää nyt tältä:


Tosin hivenen tummemmin harmahtaa, vähän illalla vielä sävytin. Tykkään tykkään tykkään.

Koska olen superkohtalokas Drama Queen, niin ah.

tiistai 7. syyskuuta 2010

arjen haasteita, osa 2004 - älä vähättele huonoa oloasi

Tulihan sitten sunnuntaina juhlittua tuli kyllä juu.
Eilen kiitin itseäni töissä. (Mutta oli kyllä aivan jumalattoman hauskaa.)

Aamulla heräsin kurkku järkyttävän kipeänä, mittasin kuumeen ja totesin olevani ihan kunnossa, siis polkemaan töihin vain. Eh, huono, todella huono, idea. Ensin rupesi ääni katoamaan kesken lauseiden, sitten olo huononi reilusti, hengitys voisi olla helpompaakin. Hiljaisen hetken tullen ajattelin mitata kuumeen - lasinen mittari kohtasi takahuoneen kivilattian. Oho. (Helvetti.) Tajusinhan kuitenkin varata lääkäriajan itselleni onneksi kuitenkin, loppuviikko sairaslomaa ja astmalääkitys päälle. Oireita viimeksi keväällä 2006, nyt lääkitys on sama, mitä käytetään keuhkoahtaumapotilaiden hoidossa. Hiiohoi. Kuuriluontoisesti tosin vain. Tilattiin tuonne terveysasemalle testituloksia vuodelta 2004, niiden pohjalta jatkuu lokakuussa astmatutkimushommat. Että niinpä niin. Saanpahan nukkua. Olin melko yllättynyt sekä saikusta että lääkityksen vahvuudesta. Odotin saavani sellaisen kivan kiekon, joka oli joskus nuorempana käytössä, tarvittaessa lieviin oireisiin, enkä sairaslomaa kyllä lain. Toisaalta, ääntä ei lähde tällä hetkellä ollenkaan, mitäs mä töissä tekisinkään.

Kävin ostamassa viherkasveja muuten niin täydelliseen kotiini - viimein. Valitsin pitkään ja hartaasti. Kaksi kasvia, molemmat tuttuja edesmenneestä avoliitostani.
Hienostipa valitsin, tajusin vasta kotona. Ehkä vähän hassua.

Tämä ei poistu päästä nyt yhtään mihinkään.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Sunnuntai - lepopäivä - sielu lepää juhliessa.

Voitin jo toisena perättäisenä lauantaina vakijokerillani 2,50 €. Olen voittaja.
Jos ensi viikolla vaikka muutama numero enemmän oikein, olisi cool.

Tehtyäni tarkan päätöksen siitä, että nyt tosiaan opettelen olemaan keskenäni ja unohdan kaikki parisuhdehaaveet, löysin itseni jälleen tutusta kissa-hiiri -leikistä.
Hyvä Mirjami, esimerkillistä toimintaa Mirjami, juuri näin Mirjami.
(Lopeta ajoissa Mirjami)

Muutaman tunnin päästä löydän itseni jälleen radalta, ei välttämättä huono ajatus. Nuoruuden kun voi tuhlata muttei säästää. Kunhan on huomenna puoliltapäivin töissä. Ja elossa ja yhtenä kappaleena. Tiedossa mitä ilmeisemmin rankkaa kreisibailausta, täydellistä.
Kuivuisikohan nuo farkut siihen mennessä. Olisi kiva.

Tukkaa kähertäessä rakastan Lesley Gorea.

tiistai 31. elokuuta 2010

Kuka minä olen?

Tämä tulevaisuusahdistus kasvaa päivä päivältä.

Vaikka ei sen tarvitsisi, enhän voi asioille mitään kuitenkaan ennen kevättä. Olen ollut niin varma siitä mitä haluan niin pitkään, mutta. Vanhat - poisheitetyt - haaveet alkavat muka nostaa päätään. Ja on melko kova fakta, että vaatetusalan työllisyysmahdollisuudet on kiven alla. Millä minä haaveideni suurperheen elätän työttömänä? Tai ärräntätinä.

Mitä jos en taaskaan pääse kouluun. Mitä jos haen jotain, mitä en koko sydämestäni halua ja pääsen enkä osaa olla menemättä enkä osaa mennä ja olla? Mitä jos minä en tiedä mitä haluan? ÄÄÄ. Mitä jos tajuan kymmenen vuoden päästä, että haluan autoasentajaksi?

Onhan minulla aikaa hyvä luoja hittovie. Nuori ihminen, kaikki ovet auki. Mutta kaikki tänne mulle heti nyt tällä paikalla mä sanon!

Olen saanut monen vuoden tauon jälkeen aikaiseksi tarttua kameraan. Entä jos sittenkin?

Unohdan silloin tällöin aina uskoa itseeni. Oli kyse mistä hyvänsä, koulusta, töistä, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, laihduttamisesta, säästämisestä, tulevaisuudesta, ihmissuhteista. Mistä hyvänsä.

Ei nyt sentään autoasentajaksi. Joku raja.

Parasta tänä aamuna.

lauantai 28. elokuuta 2010

Lauantai-illan huumaa, tai sitten ei.

Lauantai-ilta, pullo viiniä ja yksinäisyys.

Päivällä kävin kahvilla ja vähä-ostoksilla aivan loistavassa seurassa, äsken join pari drinksua aivan loistavassa seurassa. Nyt olen yksin kotona. Menojalkaa vipattaisi kyllä. Olisi ollut tarjollakin, mutta kas, olenhan jalo ihminen, en mennyt, vaan annan mustanaamion nauttia lauantai-illastaan.

Minä olen kuitenkin aika yksinäinen. Se on hassua. Olen tuulettanut ja juhlinut sitä, että mahtavaa, maailman parhaita ihmisiä ympärillä ja kaikkea ja bileet jes. Onhan ne maailman parhaita. Ja ottivat minut avosylin vastaan, kun pääsiäisen jälkeen palasin elämään. Mutta kyllä se ottaa veronsa, että olin pitkään pois. En kiellä omaa osuuttani asiaan, en herranjumala missään nimessä.
Nytkin tiedossa kevääseen asti elämää, jota ei voi kutsua sosiaaliseksi parhaalla tahdollakaan. Minä selviän yksinkin, kyllä juu. Vituttaa oma jääräpäisyys. Olisi tilaisuus sanoa, etten jaksa, en pysty, en kykene. Äitini on vakavasti sairas, kaiken muun hyvän lisäksi. Olisi enemmän kuin sallittua luovuttaa. Mutta ei. Minähän jaksan, ensi vuonna on kuitenkin kesäloma ja muodollisesti pätevän ompelijan paperit.
MITÄ.

Pitäisi vain lopettaa ininä ja siirtää aivot narikkaan. Luulen.

Vähän myös ahdistaa uravalintani. Taideala vaatii ihmiseltä helvetillistä taistelutahtoa ja armotonta puurtamista. Juuri nyt tuntuu, ettei minusta ole moiseen. Miksi en hankkisi itselleni kivaa akateemista tutkintoa ja pätkätyötä äikänmaikkana? Miksi en olisi niinkuin muut ihmiset ja valitsisi alan, jolla on mahdollisuuksia työllistyä? Miksi en vaan voi olla järkevä? Mutta ei, minä olen nyt päättänyt näin. Olen keskinkertainen ompelija, malttamaton. Kaavatekniikassa pärjään, kiitos sen, että jaettiin hippunen ylimääräistä matemaattista lahjakkuutta. Mutta kaavateknikon työ ei vain kiinnosta niin pätkääkään, minusta insinööri? Ja mitäs helvettiä, ei ei ei.

Miksi asiat eivät voi vain tapahtua? Miksi minun pitäisi jaksaa?

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Virheistä oppii.

Koska en osaa puhua tunteistani, vaan kirjoitan sysimustimmatkin asiat julkiseen blogiini, niin teen niin. Taas. Saattaa olla "haista vittu" -reaktio, mutta hei, minä olen nuori ja typerä.

Nyt vituttaa. Tai ei vituta, harmittaa. Mokasin pahemman kerran, tämän myönnän. Myönsin heti, en salaillut tai mitään. Kieltäydyin uudesta mahdollisuudesta sillä tunnen itseni kuitenkin melko hyvin. En olisi ollut valmis uuteen mahdollisuuteen.
Ja nyt kun olen viikonlopun verran katsonut, kun ihminen, jota satutin "reagoi" olen oikeastaan tyytyväinen, että mokasin. Viimeinenkin ripe rakkaudesta on kadonnut minusta. Tilalla on puistatus ja epäusko. Järjetön epäusko. Tuonko ihmisen kanssa suunnittelin tulevaisuutta?

Muutenkin oli koko viikonloppu aivan käsittämätön. Mm. lukitsin itseni töihin kotiin lähtiessä eilen illalla. Pieni puhelinsoitto ja lievä väkivalta ja oikea avain auttoivat ulos.
Kaiken muun hyvän lisäksi joku saatanan valopää oli saanut päähänsä viedä kaikista rappumme edestä olevista fillareista venttiilit. Eipä olisi tarvinnutkaan päästä töihin. No niin.

Onneksi minulla on ystäviä, väittäisin, että maailman parhaita ystäviä.

Hervottomasti olen kikatellut koko illan odottaen syyskuuta ja yhtä vuoden parhaista viikonlopuista. Ja niitä matkoja. Eiss. (Eikä matkoistakaan tulisi niin hillittömän hervottomia, ellen olisi mokannut. Paskasta saa kuin saakin konvehdin joskus.)

Koska kevät oli universumin paras sinkkukevät ja kesä todellakin oli Rakkauden kesä 2010, tulee syksystä kaikkien aikojen hillittömin bailusyksy. Kyllähän se tiedetään, nuoruuden voi tuhlata muttei säästää. Ja tuhlaamisen, sen minä osaan. Ja nautin siitä. Aivan täysiä.

Kohta, aivan kohta, syleilen taas maailmoja täydestä sydämestäni. Ihana syksy, pimeät illat ja viileät yöt. Nyt minä herään eloon.

Ja hei, se olen vain minä.

Mustanaamio on satua.

torstai 19. elokuuta 2010

Aikuinen ihminen.

Huono ihminen. Paskanaama. Kusipää. Mulkvisti.

En minä tahallani. En vain osaa. (Ja se on ainoa selitys, jonka osaan antaa.)

Tältä tuntuu nyt.

tiistai 17. elokuuta 2010

Kaunis ihminen.

Tai jos ei kaunis, niin ainakin tyylikäs.

Jalassa on tällä hetkellä farkut kokoa 30". Ja näytän aika hyvältä.
Haha, in your face, tuumakoko 32. Tavoitefarkut osoittautuivat liian suuriksi.
Syksyn mittaan jos vielä pääsisi maagiseen tasan seitsemäänkymmeneen kiloon, niin oivoi. (Oikeasti tavoite on 65, mutta sitä ei pidä sanoa ääneen. Jokainen pudotettu kilo on menneisyyden painon keventämistä.)

Parasta syksyssä on se, että saa käyttää hattuja. Ihania kauniita vintagehattuja. Minä olen sellainen hattuihminen, äiti sanoo aina. Äsken hain postista virallisen syksynaloituksen, ihanan pienen samettipillerin. Ja luoja, miten kaunis se onkaan.

Vakityö alkaa 1.9. Hyvästi sosiaalinen elämä, aion tosiaan valmistua virallisesti oikeaksi ompelijaksi keväällä. Sitten on aika toiminimen ja ehkä jopa pienimuotoisen nettikaupan, hii.

Juuri nyt olen täynnä energiaa ja elämää, eilen aamupäivällä tärisin itkusta lattialla, tänään olen voittaja. (Vaikken olekaan tehnyt läksyjä.)

Rakas syksy, kiitos kun tulit.

Kauniita ääniä tähän hetkeen.

torstai 29. heinäkuuta 2010

sairaslomalainen kissa pistoksissa

Riikan reissu - ihana ihana ihana.

Meidän hotelli oli ihan loistopaikalla. Jossain kehuskeltiin, että takaovelta alkaa vanha kaupunki ja etuovelta uusi. Ei muuten huijanneet.
Liian lyhyt aika oli kyllä käytettävissä, kahdessa kokonaisessa päivässä ei oikein kyllä näe mitään. Vanha kaupunki koluttiin läpi melko tehokkaasti, mutta uudella puolella käyminen rajoittui siihen, että käytiin ostamassa mulle Alexander McQueen -jakku.
Ja mikä jakku! Jumalaisen kaunis, hieman vintage-henkinen, pyöreästi laskeutuva hartialinja ja kaikki. Ikuisuusostos.
(Ja melko last chance, ei taida kyseisen herran luomuksia kauaa enää olla kaupan. :'( ) (Ja pyhä luoja, se jakku on kokoa 38)

On kyllä sellainen kaupunki, jonne aion ehdottomasti palata, reippaasti pidemmän ajan kanssa.

Ihanan reissun kruunasikin sitten sairastuminen. Perjantaina aamiaisella jo oli huono olo, minut kirjattiin sisään Malmin sairaalaan 18.06, maanantaina päästivät pois, mutta sairasloma kestää sunnuntaihin.
Vieläkään ei tiedetä mikä oli, keuhkokuume, joku virus, verenmyrkytys vai mikä. Tulhdusarvot löi sataa ja kuume pyöri neljänkynpin kieppeillä.
Mun huoneessa oli höpömummoja. Aika ihania, hivenen viihdyttäviä, mutta voi luoja. Lauantain iltavuoron hoitajakin ihmetteli, että miten mä siellä olen, mummojen keskellä :D

Nyt sitten makoilen kotona ja mietin, mitä elämälläni tekisin. En liene ihan varma.
Olen kyllä kovin onnellinen nyt, mutta yölliset itkukohtaukset kielii jostain muusta.

Tämä saa minut tänään hyvälle tuulelle.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

kevyt raskas rakas kesä

Nyt ihan täysiä viittaan aiempaan opas-osioon ja kenkien hankaamiseen.
Kalvojänne jalkapohjassa tulehtunut -> viikon sairasloma.
Kuulemma tulehtunut hankauma melko varmasti aiheuttanut moisen. Helvetin hyvä.

Ei siinä, muutenhan olen terve ja hyvinvoiva, voisi hyvinkin viikon vetää lonkkaa. Mutta.
Huomenna lähdetään äitin kanssa Riikaan, huvittaa niin helvetisti, etten voi kipitellä siellä paljoa. Mitä kaupunkilomalla tehdään? Istutaan konditorioissa, mitä ilmeisemmin.

No, jotain hyvääkin on elämässä. MIES. Parisuhde. Rakastunut nainen. (Ja ilmeisen rakastunut mieskin, tshih.)
Löin jarrut pohjaan aiemmin hetkeksi, mutta tajusin sitten, että pyh ja pah, jos tuntuu hyvältä, ei se voi olla väärin. Ei vaan voi. Ja nyt tuntuu hyvältä.
(Paitsi jalkapohjassa)

Äiti on rakas. Nyt on vähän raskasta. Kirjoitin sille runon.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

helle sulattaa aivotoiminnan

Mikä kuumuus.
Tämähän ei sinänsä ole yllätys, enkä mitenkään ole yksin tämän kanssa. Tiedän.
Meillä oli eilen kassan takana 33,5 astetta. Tänään luultavasti enemmän. Kahdeksan tuntia ilman tauottajaa. Jes. Kiitos. Mahtavaa.
Jos olen vielä huomenna hengissä, ihmettelen suuresti.

Pyöräytinhän tuossa juuri erinomaisen kesäisen sosekeiton. Sitten kun vielä menisi ruoka alas.
Periaatteessa tiedän, että pitäisi syödä, mutta tämä kuumuus. Ja nämä reidet ja käsivarret. Hullu lienen, mutta kohta hyppään pyörän selkään. En tosin aja kentälle asti, nestehukka olisi melko välitön. Tosin, 7,3 kilometriä vain. Tikkurilaan on kuitenkin puolet tuosta jo. Jos siis sittenkin. Kypärä tosin ei mene päähän näiden takkujen kanssa.
Nyt tuli kriisi :-----------D

Kriiseistä mieleeni tulikin. Kovasti näyttää siltä, että villi sinkkuvuosi kesti reilun kolme kuukautta. Minut saadaan nauramaan ja tuntemaan itseni ihanaksi ja kauniiksi ja hyväksi ihmiseksi. Fiilis = erinomainen. Ei siis kriisi. Vähän kriiseilin. Imperfekti.

Ensi viikolla Riika. Ja äiti. Rakas äiti.

Kesämusiikkia.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

ei korkeakouluopintoja tänä syksynä

eikun nyt en itke. en yhtään.

ensi keväänä haen mm. lapin yliopistoon.

Vatsanpohjakutinaa.

No niin.

Oli Tuska. Ihana Tuska. Hillittömän hyvät bileet.
Sain takaisin ystävän vuosien takaa, miten ehdottoman paras läppä ikinä se. My heart belongs to daddy :----------------D Mutta siis ihan oikeasti tosissaan, aivan mahdottoman parasta.
Ja hyviä musiikkiasioita siellä myös. Devin vei mun sydämeni, tuli melkoisena yllätyksenä, sillä aiemmin en muka ole erityisemmin ko herran tekemisistä innostunut. (Päivä päivältä ajattelen tätä vähemmän, ehkä mä jossain vaiheessa pääsen yli eksästä, mutta: Sillä taisi olla jotain tekemistä asian kanssa.)

Ja tietysti käyttäydyin koko viikonlopun, kuin hieno nainen konsanaan. Ihan täysiä. Mutta pyh ei haittaa, jos en olisi tahditon ja vähän säädytön, en olisi minä. Ja minä pidän minuna olemisesta.
Vähän on kyllä pasmat sekaisin tässä. Tiedän ihan tismalleen mitä haluan. (Ja mitä en halua. Yksi ikävänä painona tuntunut asia sai kunnon päätöksen viikonloppuna. Tai siis. Pois ilmasta leijuvat odotukset, olisi pitänyt ehkä aiemmin, mutta olisi voinut luulla radiohiljaisuudesta päättelevän. Minua kuuluu kohdella kuin kukkaa kämmenellä, ei päin vastoin. Saatana.) Mutta en ehkä tiedäkään. Tai tiedän, mutta ympärille on ilmestynyt varteenotettavia vaihtoehtoja, jotka voi olla vaihtoehtoja tai sitten vaan kuvittelen niiden olevan. Ja näinkin on hyvä toki. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. Saatana. MIEHET.
Nyt oon vaan kun en oliskaan ja hommat menee aina omalla painollaan suuntaan jos toiseen ja vaikka junnaiskin niin junnaa hyvin ja nyt on kesä ja lauantaina tiedossa loistava tyttöjenilta ja kaikki on ihanasti ja meikäläinen on hoikistunut lisää ja hihii.

Eilinen työpäivä oli kyllä siitä eeppisemmästä päästä. Näin reilun tunnin yhtä lempparikollegoistani ja sit vietinkin loppuillan korppikotkan kanssa. Sillä tosin on melko progressiivinen käsitys työaikojen noudattamisesta, onneksi, sain olla rauhassakin. Ja anskattoo, kuinka kuulen tekemättömistä töistä, kun kohta meen taas. Kun ei ehdi, ei ehdi. Hyvä, että myymään ehti. Ei ole tapana jättää kioskia tuohon kondikseen lähtiessä, mutta helvetti. Ei ole myöskään tapana tehdä ylitöitä ilmaiseksi. Nyt päästäänkin siihen opasosuuteen: jos meinaat tintata kolme päivää täysiä, ota maanantai vapaaksi.

Ja ah. Tieto noista koulujutuista tulee vissiin tänään. Tai "aikaisintaan", mutta siis joo. Kuolen täysiä. Olen ajatellut aika lailla koko ajan, etten pääse, mutta nyt en osaa enää olla pessimisti. Se helpottaisi pettymyksen kanssa, mutta en mä tahdo enkä halua tehdä mitään muuta. Elämä olisi helpompaa, jos en olisi päässyt jatkoon.

Nyt nautin kupin maittavaa(todellakin) pikakahvia ja harkitsen, josko töissä kävisi kääntymässä. Puuh.

Sunnuntaina kohtasin hurjan menneisyyteni, kohdatkaa tekin, siitä tulee hyvä fiilis.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Nuoren Mirjamin opas arjen haasteisiin, osa 347.


Älä ikinä lähde ulos sisäänajamattomissa kengissä.

Tragedia. Mikä valtava tragedia. Minulla on kenkiä, paljon kenkiä. Pitkälle neljättäkymmentä paria. Kauniita ihania korkokenkiä ja sieviä pikkukenkiä. Menen Tuskaan: TENNAREISSA.

Sydämeni vuotaa verta (kilpaa kantapään kanssa).

maanantai 28. kesäkuuta 2010

pieniä juttuja, isoja juttuja, liikaa juttuja

A niinkuin ahdistaa.

Toivonpahan vaan, etten ole kussut kaikkia asioitani ihan täysiä.

Ja olen ruskettunut! FAIL. Parina päivänä olen lähtenyt ovesta kuvitellen, etten aio viettää aikaa ulkona, jäänyt nassi rasvaamatta. Kaunis alabasterinvaalea ihoni on jotain aivan muuta nyt.

Meinaa kaikki hommat lähteä käsistä tässä nyt. Itseäni niskasta otan. En tiedä auttaako. Siis ihan kaikki. Seuraavaksi asetan itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. Niin varmaan.

Mutta aamulla menen ja poljen ainakin sata kilometriä. Ehkä tuhat.

Haluan kaiken.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

unohdin tehdä juhannustaikoja - fail

No niin.

Menin sinne vihkitilaisuuteen sitten. Hivenen ironista, että mulla oli päällä mekko, jonka olin tehnyt kaasonmekkoni protona.
(Ja siellä oli entinen ja sen nykyinen ja se entinen näytti oikeastaan aika onnelliselta ja se oli oikeastaan aika kiva. )
Mutta voi hyvä luoja mä vollotin.
Muutenkin tunnen kaiken aina ihan täysiä
(Ridge ja Brooke saa toisensa -> iso paketti nenäliinoja needed),
morsian oli niin kaunis ja sulhasesta huokui lämpö ja rakkaus kilometrien päähän ja pappi puhui ihanasti ja lapset käveli ensin alttarille söpösti käsi kädessä ja rakkaus on vain niin kaunista.
Ja siihen päälle vielä vähän vanhan suhteen suruja. Tai siis. Tajusinhan tärkeän seikan: on aivan helvetin hyvä, että me ei sanottu tahdon. (Tai olenhan sen tajunnut jo aiemmin tässä kolmen kuukauden aikana, mutta eilen se kolahti tietoisuuteen melkoidella rytinällä kunnolla.)
Vaimo(ex-morsian, hihi) oli kovin otettu ja iloinen, kun päätin tulla paikalle. Jäi hyvä mieli. Rakkaus on vain niin kaunista.

Pitäjänkirkolta suuntasinkin grillaamaan toiseen päähän Vantaata, parin tunnin reissusta tuli jotain ihan muuta.
(Hassua sanoa menevänsä Vantaalle)

Olihan hieno Juhannus. Hyvä Juhannus.
Olin ostanut neljä siideriä, ajattelin juovani ne ja lähteväni kotiin, sillä edellisyönä oli kertynyt unta ehkä kaksi tuntia. (Torstaina piti totta tosiaan vähän esijussitella, ilta päättyi yllättävällä, mutta hyvällä tavalla. Voipi olla, etten hyppää polkupyörän selkään vielä huomennakaan.)
Melko alkuillasta olin aivan valmis lähtemään kotiin. Tuli aivan tavattoman ulkopuolinen olo jostain syystä. Ahdisti ja puristi mielettömästi. (En sitten tiedä vaikuttiko, kun tajusin ympärilläni olevan pelkkiä pariskuntia.)
Oli todella hyvä, että päätin korkata kolmannen vielä ainakin, sillä en tosiaan turhaan kutsu niitä ihmisiä ystävikseni. Laulaen ja soittaen. Tyttöjen juttuja jutellen. Punaviiniä juoden. (Kahteen vuoteen en ole voinut sietää moista juomaa, puistatusreaktio pelkästä tuoksusta on välitön, kovin maistui eilen kyllä.) Ja fyra stycker av sojakorvia grillaten. Kokkoa katsellen! Aamuyöstä ystävän äidin miehen kanssa Lynyrd Skynyrdiä täysiä jammaten.

Ja töihin 11.45.

Ei nyt ihan samoilla silmillä, onneksi. Lähemmäs kyllä. Suoraan tuolta, meikittä ja juhlamekossa.


Ei hyvä työpäivä, ei. Sisäinen asiakaspalvelijani oli päättänyt pitää vapaapäivän. Ja paskiaisturisti huijasi 15 € vaihtorahakikalla. (Parastahan tässä on se, että en koe tulleeni huijatuksi, sillä tiesin koko ajan olevani oikeassa. Olin.)

Onneksi nyt olen turvallisesti kotona. Voi laittaa pyykit pyörimään ja syödä mehujäätä ja kuolla kolmesti yhden illan aikana.
Pakkasessa on ehkä ruokaa, omnom, ruoka on hyvää. Ja kaakaota aion juoda.
Ja haaveilla.

Ensi viikon viikonloppuun on melkein viikko. Saisi olla jo.
Sitä odotellessa jotain kevyempää.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

oho

Juhannus.

Juuri nyt mun pitäisi olla tärkeän ihmisen orjatyöläisenä ja kuivata sen kyyneliä ja suoristaa laahusta ja tarkastaa boolin makua ja ja ja ja. Siis tahtoisin. Oikeasti. Kaason tehtävä olisi ollut superkunnia. Mutta ei, istun yksin krapulassa kotona kuuntelemassa huutavaa pyykkikonetta. (ja Vicky Rostia)
Ihana juhannusmorsian, kamala juhannussulhasen bestman. En mä olisi pystynyt.
Tuli haikea olo, kun tuo ihana nainen soitti aiemmin ja kriiseili. Olisi tehnyt mieli olla paikalla ja korjata sen kimppu ja juosta asioilla ja kaikkea.

Ei hitto. Mitä mä tässä kirjoitan ja angstaan.

Nyt suihkuun ja kirkkoon. Tahdon nähdä, kun ne ihanat sanoo tahdon.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Elämä on metkuseikkailu.

Minä en ole spontaani ihminen.
Tai olen, mutta turvallisissa asioissa. Siis en ole.
Mutta niin se elämä yllättää, superkiva ilta sai arvoisensa päätöksen, kun uskalsin heittäytyä.

Oi oli kyllä ah ihanaa. Maailman parhaita ihmisiä on nuo tyypit, joita ystävikseni kutsun. Ja hyvää kakkua ne tekee. Ja päivänsankarin äitikin on kyllä ihan paras. Leikittiin hura-hura-häitä kaatosateessa -> otsatukka lyttyyn, minullepa kaivettiin superhyvä kiharrin ja pääsin heittäytymään tukka hyvin :) Sateenvarjoakin lainattiin! Ja aamulla monelta suunnalta soitettiin! Kyllä, olen elossa ja voin hyvin. Ihania nuo, huolehtivaiset, tuntee itsensä tärkeäksi.

Ja Vickan oli niiiiiiin kaunis. ♥
Kuninkaallinen hääsää ja kaikkea.

Ja eilen oli päällä mekko, joka ei ole ollut sopiva vuosiin. Sekin vielä.

TÄYDELLISTÄ.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Note to self: Rakasta isääsi ja äitiäsi.

Se hetki, kun tajuaa kaiken menevän lujaa päin seinää, eikä voi asialle mitään. Se on aika syvältä. Sitten on isi. Isi hoitaa. Daddy's little girl vain tärisee ja vollottaa, kun isi hoitaa.
Kiitos isi.
Tässä aikuinen ihminen ihan itse terve päivää.

Oli hullua herätä aamulla, torkutin melkein tunnin ja jatkuvasti mukamas havahduin siihen, että suihku on vapaa. Tai siis. Että täällä olisi joku muu, joka vapauttaisi kylppärin mun käyttööni jälkeensä. Olen asunut puoli vuotta, melkein kuusi kuukautta, 169 päivää, yksin tässä ja nyt kuvittelen jonkun jakavan mun aamuni.
Oli vähän hassu olo, kun kunnolla heräsin.
Hullua, ihmisen ikävä toisen luo ja mikä ihastus. Ei tässä näin pitänyt käydä.
Enkä missään nimessä ole katkera sinkku, joka tarttuisi jokaiseen oljenkorteen, ei, ehei. Mihin mulla olisi kiire, valmiissa maailmassa. Nuori ihminen.
Vähän vaan tuntuu hassulta olla yksin. (Kun olenkin ollut niin järjettömän pitkään, sunnuntaina 11 viikkoa :---------------------)

Voi miten mä rakastankaan olla yksin. Hetkittäin tajuan, miten uskomattoman onnellinen olen ollut pääsiäisen jälkeen. Ja onnekas. Rakkaita ihmisiä ympärillä. Ja maailman parhaat äiti ja iskä. Siis ihan kaikista parhaat. Kun voitan lotossa paljon rahaa, ostan niille jonkun miljoona ruusua. Ainakin.

Miten kivaa, pitelen alle kahden tunnin päästä hyppysissäni Tuska-lippua. Meinasi jäädä kesän parhaat kinkerit pahasti väliin, kun venkoilin keskenäni ja ahdistuin turhaan. Olihan se right mun ja J:n juhla, siellä tavattiin, siellä juhlittiin täyttyviä vuosia, MUTTA. Kävinhän mä siellä ennenkin. Ja aina oli kivaa. Myöhemmin ei aina. Siis mulla on luultavasti tänä vuonna todella kivaa. Seurue ehkä puuttuu vaan. Tai ei puutu, mutta. Aina kaikkialla on mutta. Voisin olla Jutta Urpilainen. Onneksi on puhelin ja paljon kavereita siellä. Olen saanut luvan liittyä seurueeseen, jossa en ehkä välttämäti viihdy ihan koko viikonloppua. Mainio porukka, ei siinä. Mutta se sekoilun ja dokaamisen määrä :-----------DDDD Edes tämä uusi elämäni ei auta sen ymmärtämisessä. Toki sitä on hauska seurata vierestä, mutta KOLME PÄIVÄÄ.
No, vannomatta paras. Mutta jos näette mun lotraavan sianveren kanssa, hakekaa pois ja juottakaa paljon kahvia.

Nyt pyykit narulle, lisää kahvia, hesari ja papiljotit. Ja Marilyniä, ihanaa Marilyniä.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Rakkauden kesä, my ass.

Ei saatana.
Tämä on just niin tätä, olen niin täydellisen oma itseni ettei mitään.

Sanon vaan, että kyllä, olen todellakin edelleen tyytyväinen siihen, että lähdin umpipaskasta suhteesta kävelemään, mutta.
Ei tämä villi sinkkuelämä taida olla mun juttuni. Kaveri sanoi taannoin hassusti "Sä olet niinku seurustelevaa tyyppiä."
Mä olen uskomattoman huono tässä nyt. Sydän räjähtää kappaleiksi tästä pakahtumisesta, mutta pelkään rukkasia ns. sikana ja olen aika varma, että sellaiset saisinkin ja välimatka ja typerä teini-ihastus ja mitä. En mä siis tältä istumalta mihinkään vakavaan parisuhteeseen olisi valmis, ei, mutta olis kiva, jos voisi lähettää toiselle ällösöpöjä tekstiviestejä pitkin päivää ja voisi toivottaa hyvää yötä ja huomenta ja sanoa ääneen, että vitsi, oletpas ihana. Ja ehkä joskus herätä sen vierestä. Ja hiljaa hyvä tulee. Tai sit ei.
Mun ihan oikeasti täytyy nyt olla vaan ihan hiljaa ja ottaa minkä saan, jos saan. Argh. En kyllä taida saada. (Itsetunto, niin mikä?)
Olen niin 13 ja niin drama queen ja kaikkea. Ainakin sen 13 ja drama queen.
En itsekään kestä.

Ihastumisen tunne on kyllä ehdottomasti paras tunne ikinä, mutta tietyssä pisteessä ahdistaa. Esim nyt. Önnönnöö. Sanon.

Ja siis, täydellistä. Täydellistä typeryyttä. Jes.

Onneksi voin aina kuunnella hyvää musiikkia ja hengittää syvään. Kuunnelkaa tekin, vaikka elämäni soundtrackia.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Mitä mitä kuuntelen Mikko Alataloa.

Olen: seonnut.

Mikä harmi ja häpeä, vapaapäivästä huolimatta nukuin vain kymmenen tuntia.
Henkilöstöpalveluista soittivat kymmeneltä ja houkuttelivat töihin. Puhumalla siitäkin onneksi päästiin.

Nyt vähän jännää. Olen toki eron jälkeen ruvennut harrastamaan liikuntaa ja lopettanut tupakoinnin, oikealla tiellä olen siis, mutta hitsi. Nyt olisi tarkoitus polkea vanhempien luo(koska äiti-ikävää voi lievittää huolehtimalla sen kukkasista :), sieltä kyläilemään ja sit kotiin. Eihän tuo ole enimmillään yhteen suuntaan kuin 16 kilometriä, mutta en ole varmaan kolmeen tai neljään vuoteen ajanut yli kahdeksaa kilometriä putkeen. Tuohan on jopa ihan suhteellisen lyhyt matka. Ja kehänvarsi on tasaista, mutta silti!
Päivän yhteissaldoksi tullee n. 35 kilometriä, siis mikä mainio tapa viettää aurinkoinen vapaapäivä.

Vähän naurattaa, kun olen vuosi toisensa jälkeen päättänyt päästä rantakuntoon lokakuuksi(ja siinä sivussa lihonut 20 kiloa), nyt näyttää pahasti siltä, että tänä vuonna pääsen tavoitteeseeni. Hyvin on ainakin alkanut, motivaatiovaatteet mahtuu yllättäen päälle ja vanhat turvalliset jää isoiksi. (Ihana rakas turvariepunahkarotsikin roikkuu päällä!)

Hii, hieno yakkay-kypärä päässä kohta ja sit!

Juhlallista.

Onhan hullua. Kirjoitan ensimmäistä oikeaa blogitekstiäni.
Toki LJ:ssä on noita useamman vuoden ajalta, mutta ne on piilotettu vain kavereiden silmille ja tämä uusi ja ihmeellinen elämä vaatii uuden bloginkin. Ja ehkä myös vähän yleisön pyynnöstä.
(Antakaa anteeksi, jos tämä näyttää hassulta tms, opettelen, opettelen.)

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä, miten hienolta se tuntuukaan.

Istun paksulla villamatollani huonossa asennossa ja tankkaan vihreää teetä ja ehkä jopa vähän pillitän. Puolen vuoden jälkeenkin on hetkittäin vaikea ymmärtää, että tämä on ihan oikeasti minun kotini, minun elämäni, minun päätökseni, minun ratkaisuni. Myös ne väärät ratkaisut on minun. Paitsi en usko vääriin ratkaisuihin, siitä hullu kristitty, että uskon kohtaloon. Jos en olisi aiemmin tehnyt niitä vääriä päätöksiä, en nyt itkisi onnesta pohjoishelsinkiläisen yksiöni lattialla. Itkisinkö onnesta - no todellakin.

Iltamusiikiksi suositan kevään teemalaulua:
Connie Stevens - Blame it on my youth
Erityisesti sille yhdelle, jonka en toivoisi laittavan ihan kaikkea kännin piikkiin. Saatan joskus olla myös tosissani. Vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Opettelen, opettelen.

Nyt itkettää vähän enemmän. On ehkä hieman äitiä ikävä. Ihan hullua, ennen en sietänyt sekuntiakaan sen uteluja, nyt en osaa olla muutamaa päivää ilman puhelua. Mulla on ehkä maailman paras äiti.

Olen ollut kohta vuorokauden hereillä, eikä ehkä nukuta enää sittenkään. Miksei kaikki voi tapahtua nyt heti tällä sekunnilla?
Odottelu on kärsivällisille ihmisille.