torstai 14. helmikuuta 2013

Ystävänpäivää.

Hyvää sellaista. Ystävä on hassu asia, mullakin on niitä tosi monta, mutta kriisin iskiessä unohdan sen kauhean helposti. Sitten istun kotona yksin FOREVER ALONE -asenteella ja vollotan.

Näin avoimesti ja semijulkisesti haluisinkin siis sanoa, että olen ihan maailman superonnellisin kaikista ystävistäni, kaukana olevista ja naapurissa asuvista. Kymmenen vuotta sitten tavatuista ja uudemmista tuttavuuksista. Olen onnellinen niistä tyypeistä, jotka otti mut avosylin takaisin kolme vuotta sitten, kun heräsin kurjan suhteen jälkeen eloon ja onnellinen niistä tyypeistä, jotka veti mut ylös henkisestä tammerkoskestani kaksi vuotta sitten. Olen onnellinen niistä, jotka otti mut elämäänsä viime syksynä uutena tyyppinä ja onnellinen niistä, jotka samoihin aikoihin otti minut takaisin elämäänsä, kun meinasin mennä hukkaan välillä. Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka ymmärtää, että ovat rakkaita, vaikka en osaakaan käyttää puhelintani. Ja onnellinen ehdottomasti myös niistä, jotka on samanlaisia kehnoja yhteydenpitäjiä kuin mää, mutta silti ajatellaan toisiamme. Olen ihan todella onnellinen siitä, että tiedän, että mua rakastetaan. Määkin rakastan teittiä, ystävät. Unohdan sanoa sen vaan aika usein.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Eksynyt, väsynyt, sekaisin.

Noniin. Elämä ei todellakaan mene niinkuin suunnittelee.

Erosta on nyt rapiat kolme kuukautta ja voi kyllä, olen nauttinut elämästäni. Elämä on ollut minun ihan iki oma, ei kenenkään muun. Opin nukkumaan yksin ja heräämään yksin. Kaupassa on mahtavaa käydä, kun saa ostaa juuri nimenomaan sitä, mitä itse haluaa. Jääkaappiin ei ilmesty houkutuksia ja koska ei ole telkkaria, ei tule katsottua leffoja eikä myöskään näin ollen syötyä karkkia. Ehkä paras asia sinkkuelämässä onkin se, että kukaan ei kanna kotiini ruokaa tahi herkkuja, joita en halua syödä. (Tiedän, ettei ole pakko, jos ei halua, mutta. En minä sellaiseen pysty. Se on kaikki tai ei mitään.)

Viime postauksessa mainitsin sosiaaliseen elämääni ilmaantuneesta kutkutuksesta, se oli ihanaa. Ihastuin. Aivan täysiä. Kävin savonmaalla asti katsomassa, olenko valmis jatkamaan elämääni ja ihan todella luulin, että asia näin olisi. Suunnittelin yliopistohakua kauas pohjoiseenkin (tämä ajatus tuli tosin ennen kutkutusta, mutta vahvistui ko. henkilön myötävaikutuksesta kyllä). Ja - herranjumala - sain kukka- ja suklaalähetyksen toimistolle. Hetken aikaa kelluin erityisyydessä, ihastuksessa ja jännittävissä suunnitelmissa. Kunnes. Sanoin viikonloppuna toverille ääneen, että onhan tuota entistä ihmistä ikävä. (Tietysti, jos suhde on ollut lopun ahdistusta lukuunottamatta ihana, saa ikävöidä. Tai edes tuntea haikeutta.) Työnsin asian aika pian pois mielestäni, mahdoton ajatus - totaalisen mahdoton. Maanantaina romahdin, istuin 20 minuuttia kylpyammeessa itkemässä hysteerisesti. Ajatus uudesta kaupungista pelottaa, ajatus uudesta ihmisestä pelottaa, kaikki pelottaa. Ja se ikävä. Puristava, raastava ja kokonaisvaltainen ikävä sitä, mitä me olisimme voineet olla.

Ei tainnut nuori Mirjami ollakaan valmis jatkamaan elämäänsä. Hirveää on se, että ajatusteni selkiytyminen vaati viattoman siviiliuhrin. Lähtökohtaisesti en halua satuttaa ketään, saatika sitten sellaista, joka minun silmissäni on lähes pelkkää hyvyyttä ja ihanuutta. Olen ihan hirvittävän pahoillani.

Sanomattakin lienee selvää, että mennyt suhde ei saa uutta mahdollisuutta, ei uutta alkua. Tällä hysteriapanikoimisellani olen myöskin saattanut tuhota hyvin alkaneen ystävyyden.

Mokasin, pilasin, tuhosin. Kaiken. Enkä tiedä onko mikään asia ikinä sattunut näin paljon. Äkkiä en osaakaan nukkua yksin. Kaupassa meinaan ostaa kerrosjogurttia tuliaisiksi kotiin. Yllättäen Daim-kakku iltapalana olisikin maailman paras ajatus. On ikävä kuivaamatonta kylppärin lattiaa ja väärille paikoille laitettuja astioita, ikävä täyttä pyykkikoria ja ikävä sitä elämää, joka meillä oli, mutta johon unohdimme panostaa.