maanantai 28. kesäkuuta 2010

pieniä juttuja, isoja juttuja, liikaa juttuja

A niinkuin ahdistaa.

Toivonpahan vaan, etten ole kussut kaikkia asioitani ihan täysiä.

Ja olen ruskettunut! FAIL. Parina päivänä olen lähtenyt ovesta kuvitellen, etten aio viettää aikaa ulkona, jäänyt nassi rasvaamatta. Kaunis alabasterinvaalea ihoni on jotain aivan muuta nyt.

Meinaa kaikki hommat lähteä käsistä tässä nyt. Itseäni niskasta otan. En tiedä auttaako. Siis ihan kaikki. Seuraavaksi asetan itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. Niin varmaan.

Mutta aamulla menen ja poljen ainakin sata kilometriä. Ehkä tuhat.

Haluan kaiken.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

unohdin tehdä juhannustaikoja - fail

No niin.

Menin sinne vihkitilaisuuteen sitten. Hivenen ironista, että mulla oli päällä mekko, jonka olin tehnyt kaasonmekkoni protona.
(Ja siellä oli entinen ja sen nykyinen ja se entinen näytti oikeastaan aika onnelliselta ja se oli oikeastaan aika kiva. )
Mutta voi hyvä luoja mä vollotin.
Muutenkin tunnen kaiken aina ihan täysiä
(Ridge ja Brooke saa toisensa -> iso paketti nenäliinoja needed),
morsian oli niin kaunis ja sulhasesta huokui lämpö ja rakkaus kilometrien päähän ja pappi puhui ihanasti ja lapset käveli ensin alttarille söpösti käsi kädessä ja rakkaus on vain niin kaunista.
Ja siihen päälle vielä vähän vanhan suhteen suruja. Tai siis. Tajusinhan tärkeän seikan: on aivan helvetin hyvä, että me ei sanottu tahdon. (Tai olenhan sen tajunnut jo aiemmin tässä kolmen kuukauden aikana, mutta eilen se kolahti tietoisuuteen melkoidella rytinällä kunnolla.)
Vaimo(ex-morsian, hihi) oli kovin otettu ja iloinen, kun päätin tulla paikalle. Jäi hyvä mieli. Rakkaus on vain niin kaunista.

Pitäjänkirkolta suuntasinkin grillaamaan toiseen päähän Vantaata, parin tunnin reissusta tuli jotain ihan muuta.
(Hassua sanoa menevänsä Vantaalle)

Olihan hieno Juhannus. Hyvä Juhannus.
Olin ostanut neljä siideriä, ajattelin juovani ne ja lähteväni kotiin, sillä edellisyönä oli kertynyt unta ehkä kaksi tuntia. (Torstaina piti totta tosiaan vähän esijussitella, ilta päättyi yllättävällä, mutta hyvällä tavalla. Voipi olla, etten hyppää polkupyörän selkään vielä huomennakaan.)
Melko alkuillasta olin aivan valmis lähtemään kotiin. Tuli aivan tavattoman ulkopuolinen olo jostain syystä. Ahdisti ja puristi mielettömästi. (En sitten tiedä vaikuttiko, kun tajusin ympärilläni olevan pelkkiä pariskuntia.)
Oli todella hyvä, että päätin korkata kolmannen vielä ainakin, sillä en tosiaan turhaan kutsu niitä ihmisiä ystävikseni. Laulaen ja soittaen. Tyttöjen juttuja jutellen. Punaviiniä juoden. (Kahteen vuoteen en ole voinut sietää moista juomaa, puistatusreaktio pelkästä tuoksusta on välitön, kovin maistui eilen kyllä.) Ja fyra stycker av sojakorvia grillaten. Kokkoa katsellen! Aamuyöstä ystävän äidin miehen kanssa Lynyrd Skynyrdiä täysiä jammaten.

Ja töihin 11.45.

Ei nyt ihan samoilla silmillä, onneksi. Lähemmäs kyllä. Suoraan tuolta, meikittä ja juhlamekossa.


Ei hyvä työpäivä, ei. Sisäinen asiakaspalvelijani oli päättänyt pitää vapaapäivän. Ja paskiaisturisti huijasi 15 € vaihtorahakikalla. (Parastahan tässä on se, että en koe tulleeni huijatuksi, sillä tiesin koko ajan olevani oikeassa. Olin.)

Onneksi nyt olen turvallisesti kotona. Voi laittaa pyykit pyörimään ja syödä mehujäätä ja kuolla kolmesti yhden illan aikana.
Pakkasessa on ehkä ruokaa, omnom, ruoka on hyvää. Ja kaakaota aion juoda.
Ja haaveilla.

Ensi viikon viikonloppuun on melkein viikko. Saisi olla jo.
Sitä odotellessa jotain kevyempää.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

oho

Juhannus.

Juuri nyt mun pitäisi olla tärkeän ihmisen orjatyöläisenä ja kuivata sen kyyneliä ja suoristaa laahusta ja tarkastaa boolin makua ja ja ja ja. Siis tahtoisin. Oikeasti. Kaason tehtävä olisi ollut superkunnia. Mutta ei, istun yksin krapulassa kotona kuuntelemassa huutavaa pyykkikonetta. (ja Vicky Rostia)
Ihana juhannusmorsian, kamala juhannussulhasen bestman. En mä olisi pystynyt.
Tuli haikea olo, kun tuo ihana nainen soitti aiemmin ja kriiseili. Olisi tehnyt mieli olla paikalla ja korjata sen kimppu ja juosta asioilla ja kaikkea.

Ei hitto. Mitä mä tässä kirjoitan ja angstaan.

Nyt suihkuun ja kirkkoon. Tahdon nähdä, kun ne ihanat sanoo tahdon.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Elämä on metkuseikkailu.

Minä en ole spontaani ihminen.
Tai olen, mutta turvallisissa asioissa. Siis en ole.
Mutta niin se elämä yllättää, superkiva ilta sai arvoisensa päätöksen, kun uskalsin heittäytyä.

Oi oli kyllä ah ihanaa. Maailman parhaita ihmisiä on nuo tyypit, joita ystävikseni kutsun. Ja hyvää kakkua ne tekee. Ja päivänsankarin äitikin on kyllä ihan paras. Leikittiin hura-hura-häitä kaatosateessa -> otsatukka lyttyyn, minullepa kaivettiin superhyvä kiharrin ja pääsin heittäytymään tukka hyvin :) Sateenvarjoakin lainattiin! Ja aamulla monelta suunnalta soitettiin! Kyllä, olen elossa ja voin hyvin. Ihania nuo, huolehtivaiset, tuntee itsensä tärkeäksi.

Ja Vickan oli niiiiiiin kaunis. ♥
Kuninkaallinen hääsää ja kaikkea.

Ja eilen oli päällä mekko, joka ei ole ollut sopiva vuosiin. Sekin vielä.

TÄYDELLISTÄ.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Note to self: Rakasta isääsi ja äitiäsi.

Se hetki, kun tajuaa kaiken menevän lujaa päin seinää, eikä voi asialle mitään. Se on aika syvältä. Sitten on isi. Isi hoitaa. Daddy's little girl vain tärisee ja vollottaa, kun isi hoitaa.
Kiitos isi.
Tässä aikuinen ihminen ihan itse terve päivää.

Oli hullua herätä aamulla, torkutin melkein tunnin ja jatkuvasti mukamas havahduin siihen, että suihku on vapaa. Tai siis. Että täällä olisi joku muu, joka vapauttaisi kylppärin mun käyttööni jälkeensä. Olen asunut puoli vuotta, melkein kuusi kuukautta, 169 päivää, yksin tässä ja nyt kuvittelen jonkun jakavan mun aamuni.
Oli vähän hassu olo, kun kunnolla heräsin.
Hullua, ihmisen ikävä toisen luo ja mikä ihastus. Ei tässä näin pitänyt käydä.
Enkä missään nimessä ole katkera sinkku, joka tarttuisi jokaiseen oljenkorteen, ei, ehei. Mihin mulla olisi kiire, valmiissa maailmassa. Nuori ihminen.
Vähän vaan tuntuu hassulta olla yksin. (Kun olenkin ollut niin järjettömän pitkään, sunnuntaina 11 viikkoa :---------------------)

Voi miten mä rakastankaan olla yksin. Hetkittäin tajuan, miten uskomattoman onnellinen olen ollut pääsiäisen jälkeen. Ja onnekas. Rakkaita ihmisiä ympärillä. Ja maailman parhaat äiti ja iskä. Siis ihan kaikista parhaat. Kun voitan lotossa paljon rahaa, ostan niille jonkun miljoona ruusua. Ainakin.

Miten kivaa, pitelen alle kahden tunnin päästä hyppysissäni Tuska-lippua. Meinasi jäädä kesän parhaat kinkerit pahasti väliin, kun venkoilin keskenäni ja ahdistuin turhaan. Olihan se right mun ja J:n juhla, siellä tavattiin, siellä juhlittiin täyttyviä vuosia, MUTTA. Kävinhän mä siellä ennenkin. Ja aina oli kivaa. Myöhemmin ei aina. Siis mulla on luultavasti tänä vuonna todella kivaa. Seurue ehkä puuttuu vaan. Tai ei puutu, mutta. Aina kaikkialla on mutta. Voisin olla Jutta Urpilainen. Onneksi on puhelin ja paljon kavereita siellä. Olen saanut luvan liittyä seurueeseen, jossa en ehkä välttämäti viihdy ihan koko viikonloppua. Mainio porukka, ei siinä. Mutta se sekoilun ja dokaamisen määrä :-----------DDDD Edes tämä uusi elämäni ei auta sen ymmärtämisessä. Toki sitä on hauska seurata vierestä, mutta KOLME PÄIVÄÄ.
No, vannomatta paras. Mutta jos näette mun lotraavan sianveren kanssa, hakekaa pois ja juottakaa paljon kahvia.

Nyt pyykit narulle, lisää kahvia, hesari ja papiljotit. Ja Marilyniä, ihanaa Marilyniä.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Rakkauden kesä, my ass.

Ei saatana.
Tämä on just niin tätä, olen niin täydellisen oma itseni ettei mitään.

Sanon vaan, että kyllä, olen todellakin edelleen tyytyväinen siihen, että lähdin umpipaskasta suhteesta kävelemään, mutta.
Ei tämä villi sinkkuelämä taida olla mun juttuni. Kaveri sanoi taannoin hassusti "Sä olet niinku seurustelevaa tyyppiä."
Mä olen uskomattoman huono tässä nyt. Sydän räjähtää kappaleiksi tästä pakahtumisesta, mutta pelkään rukkasia ns. sikana ja olen aika varma, että sellaiset saisinkin ja välimatka ja typerä teini-ihastus ja mitä. En mä siis tältä istumalta mihinkään vakavaan parisuhteeseen olisi valmis, ei, mutta olis kiva, jos voisi lähettää toiselle ällösöpöjä tekstiviestejä pitkin päivää ja voisi toivottaa hyvää yötä ja huomenta ja sanoa ääneen, että vitsi, oletpas ihana. Ja ehkä joskus herätä sen vierestä. Ja hiljaa hyvä tulee. Tai sit ei.
Mun ihan oikeasti täytyy nyt olla vaan ihan hiljaa ja ottaa minkä saan, jos saan. Argh. En kyllä taida saada. (Itsetunto, niin mikä?)
Olen niin 13 ja niin drama queen ja kaikkea. Ainakin sen 13 ja drama queen.
En itsekään kestä.

Ihastumisen tunne on kyllä ehdottomasti paras tunne ikinä, mutta tietyssä pisteessä ahdistaa. Esim nyt. Önnönnöö. Sanon.

Ja siis, täydellistä. Täydellistä typeryyttä. Jes.

Onneksi voin aina kuunnella hyvää musiikkia ja hengittää syvään. Kuunnelkaa tekin, vaikka elämäni soundtrackia.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Mitä mitä kuuntelen Mikko Alataloa.

Olen: seonnut.

Mikä harmi ja häpeä, vapaapäivästä huolimatta nukuin vain kymmenen tuntia.
Henkilöstöpalveluista soittivat kymmeneltä ja houkuttelivat töihin. Puhumalla siitäkin onneksi päästiin.

Nyt vähän jännää. Olen toki eron jälkeen ruvennut harrastamaan liikuntaa ja lopettanut tupakoinnin, oikealla tiellä olen siis, mutta hitsi. Nyt olisi tarkoitus polkea vanhempien luo(koska äiti-ikävää voi lievittää huolehtimalla sen kukkasista :), sieltä kyläilemään ja sit kotiin. Eihän tuo ole enimmillään yhteen suuntaan kuin 16 kilometriä, mutta en ole varmaan kolmeen tai neljään vuoteen ajanut yli kahdeksaa kilometriä putkeen. Tuohan on jopa ihan suhteellisen lyhyt matka. Ja kehänvarsi on tasaista, mutta silti!
Päivän yhteissaldoksi tullee n. 35 kilometriä, siis mikä mainio tapa viettää aurinkoinen vapaapäivä.

Vähän naurattaa, kun olen vuosi toisensa jälkeen päättänyt päästä rantakuntoon lokakuuksi(ja siinä sivussa lihonut 20 kiloa), nyt näyttää pahasti siltä, että tänä vuonna pääsen tavoitteeseeni. Hyvin on ainakin alkanut, motivaatiovaatteet mahtuu yllättäen päälle ja vanhat turvalliset jää isoiksi. (Ihana rakas turvariepunahkarotsikin roikkuu päällä!)

Hii, hieno yakkay-kypärä päässä kohta ja sit!

Juhlallista.

Onhan hullua. Kirjoitan ensimmäistä oikeaa blogitekstiäni.
Toki LJ:ssä on noita useamman vuoden ajalta, mutta ne on piilotettu vain kavereiden silmille ja tämä uusi ja ihmeellinen elämä vaatii uuden bloginkin. Ja ehkä myös vähän yleisön pyynnöstä.
(Antakaa anteeksi, jos tämä näyttää hassulta tms, opettelen, opettelen.)

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä, miten hienolta se tuntuukaan.

Istun paksulla villamatollani huonossa asennossa ja tankkaan vihreää teetä ja ehkä jopa vähän pillitän. Puolen vuoden jälkeenkin on hetkittäin vaikea ymmärtää, että tämä on ihan oikeasti minun kotini, minun elämäni, minun päätökseni, minun ratkaisuni. Myös ne väärät ratkaisut on minun. Paitsi en usko vääriin ratkaisuihin, siitä hullu kristitty, että uskon kohtaloon. Jos en olisi aiemmin tehnyt niitä vääriä päätöksiä, en nyt itkisi onnesta pohjoishelsinkiläisen yksiöni lattialla. Itkisinkö onnesta - no todellakin.

Iltamusiikiksi suositan kevään teemalaulua:
Connie Stevens - Blame it on my youth
Erityisesti sille yhdelle, jonka en toivoisi laittavan ihan kaikkea kännin piikkiin. Saatan joskus olla myös tosissani. Vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Opettelen, opettelen.

Nyt itkettää vähän enemmän. On ehkä hieman äitiä ikävä. Ihan hullua, ennen en sietänyt sekuntiakaan sen uteluja, nyt en osaa olla muutamaa päivää ilman puhelua. Mulla on ehkä maailman paras äiti.

Olen ollut kohta vuorokauden hereillä, eikä ehkä nukuta enää sittenkään. Miksei kaikki voi tapahtua nyt heti tällä sekunnilla?
Odottelu on kärsivällisille ihmisille.