Juhlallista.

Onhan hullua. Kirjoitan ensimmäistä oikeaa blogitekstiäni.
Toki LJ:ssä on noita useamman vuoden ajalta, mutta ne on piilotettu vain kavereiden silmille ja tämä uusi ja ihmeellinen elämä vaatii uuden bloginkin. Ja ehkä myös vähän yleisön pyynnöstä.
(Antakaa anteeksi, jos tämä näyttää hassulta tms, opettelen, opettelen.)

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä, miten hienolta se tuntuukaan.

Istun paksulla villamatollani huonossa asennossa ja tankkaan vihreää teetä ja ehkä jopa vähän pillitän. Puolen vuoden jälkeenkin on hetkittäin vaikea ymmärtää, että tämä on ihan oikeasti minun kotini, minun elämäni, minun päätökseni, minun ratkaisuni. Myös ne väärät ratkaisut on minun. Paitsi en usko vääriin ratkaisuihin, siitä hullu kristitty, että uskon kohtaloon. Jos en olisi aiemmin tehnyt niitä vääriä päätöksiä, en nyt itkisi onnesta pohjoishelsinkiläisen yksiöni lattialla. Itkisinkö onnesta - no todellakin.

Iltamusiikiksi suositan kevään teemalaulua:
Connie Stevens - Blame it on my youth
Erityisesti sille yhdelle, jonka en toivoisi laittavan ihan kaikkea kännin piikkiin. Saatan joskus olla myös tosissani. Vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Opettelen, opettelen.

Nyt itkettää vähän enemmän. On ehkä hieman äitiä ikävä. Ihan hullua, ennen en sietänyt sekuntiakaan sen uteluja, nyt en osaa olla muutamaa päivää ilman puhelua. Mulla on ehkä maailman paras äiti.

Olen ollut kohta vuorokauden hereillä, eikä ehkä nukuta enää sittenkään. Miksei kaikki voi tapahtua nyt heti tällä sekunnilla?
Odottelu on kärsivällisille ihmisille.