Ei minulle mitään kuulu. Tai kuuluu. Ihana kevät.
Pieniä omituisia juttuja tapahtunut on tässä. Olin lomalla muutaman päivän pääkaupungissa ja törmäsin siellä ihmiseen, jonka heitin roskiin elämästäni kolme vuotta sitten. Minä olen käsitellyt asiaan liittyvät vaikeat tunteet jo monesti ja ihan juuriaan myöten lopullisesti sinä kesänä, kun muutin Mansesteriin. Herra ilmeisesti ei, vaan koki tarpeelliseksi pilata hurjan hauskan iltani avautumalla siitä, että kaverini ja ystäväni eivät pidä hänestä (JA ELÄMÄNSÄ ON PILALLA). Ja tämä oli minun vikani siksi että? Se nyt tosin oli ja meni. Kirjoitin toki kotiuduttuani (aamuviideltä) pitkän fb-viestin, nyt vähän hävettää, sillä olisi osan asioista voinut sanoa vähemmänkin suoraan (mitään sellaista en sanonut, mitä en olisi tarkoittanut, tapoihini ei kuulu) tai jättää ihan vallan sanomatta, tarkoitus ei kuitenkaan ollut pahoittaa kenenkään mieltä. Mutta toisaalta, jos viestissäni oli mitään, mikä saisi kyseisen ihmisen ymmärtämään missä meni vikaan, niin onnea.
Eronjälkeinen - ja erontajuamisenjälkeinen elämä alkaa asettua uomiinsa. Vähän jopa ihmettelen helmikuun alussa pintaan nousseita tunteita. Oikeita ja aitojahan ne olivat, mutta tällä hetkellä ei haittaa, että asiat eivät menneet toivomaani suuntaan. Muutama viikko sitten sain kirjoitettua eksälle melko pitkän viestin, jossa kerroin ja tunnustin asioita, jotka vaikuttivat omalta osaltani (ja näin myös hänen osaltaan) suhteen kariutumiseen. (Ei, en pettänyt, kukaan ei pettänyt ketään.) Teki melkoisen hyvää, sen jälkeen onkin joka päivä paistanut aurinko, ainakin melkein. Voin rehellisesti sanoa, että pidän elämästäni aivan hemmetisti tällä hetkellä. (Ja muutenkin joo, jos suhde kesti 14 kuukautta ja erosta on pian viisi, niin. Joo. Tuon "tunnustuskirjeen" jälkeen ei ole käynyt mielessäkään ikävöidä, ainoastaan haikeus siitä, mitä olisi voinut tulla.)
(Jostain ilmestyi Metsästäjä-Keräilijä, enkä ole ihan varma kuinka tähän asiaan tulisi suhtautua. En todellakaan tiedä. Apua.)
Pieni terveysavautuminen tähän väliin: ATOPIA. Ei jumalauta helvetti perkele saatana. Oikeasti. Pikkutyttönä (alle kouluikäisenä) vaivasi, muistan edelleen jokailtaisen rasvausoperaation ja puuvillaisen sukkapuvun, johon pujahdin yöksi. Lähes kaksikymmentä vuotta on kulunut ja nyt sitten. Vähän on ihottumaista ollut ja hämmennellyt, että mitäs mitäs. Läikkänainen olen, hitto. Ja yöpaidan kyynärpäät tahriintuvat vereen, kun iho ei kestä käden koukistamista. Tässä konkurssissa kiinnostaa aivan helvetisti hankkia rasvapurkkiarmeija kylppäriin. (Jotain hyvää vakuutusyhtiössä työnantajana: erikoislääkärit kattava työterveyshuolto/sairasvakuutus.)