Tuossa viikko sitten tiistaina tuli täyteen 17 vuotta. Eikun 22.
Oli aamiaiseksi kermaleivos ja kukkia sain ja kaikkea. Äiti lähetti postia Vantaalta, perinteisen sponsorilahjan lisäksi Edith Södergrania, täydellistä kaunista melankoliaa.
Pidempi puolisko oli löytänyt joltain kirpparilta maailman hienoimman Philipsin putkiradion, pääsi kunniapaikalle hyllyn päälle. (ja se viisas keksi, että sen sisukset voisi tyhejntää ja laittaa sisään tietokonekaiuttimet, saan kauniin äänentoiston, ähih) Kuva kaunokaisesta myöhemmin, nyt en ole kameran äärellä.
Juhlatkin pidin, vieraita tuli hurjan monta ja ähih, kun oli kivaa. Kauan kaivattuja ylläreitäkin, meinasin haljeta onnesta ja ilosta!
On varsin sellainen rakastettu olo, mutta joku tässä harmaassa syksyssä nyt mättää.
Pelkään jatkuvasti, että kaikki, siis ihan kaikki, kaatuu niskaan jyminällä ja rytinällä. Lääkitys on kunnossa jes, mutta minä olen niin kauhean väsynyt, ihan hirmuisen.
Olen tosiaan käynyt nyt syksyn avoimella opiskelemassa tiedotusoppia, appron pitäisi olla kasassa keväällä. Ensimmäisen kurssin tentit jäivät molemmat väliin järkyttävän migreenin takia, nyt pelottaa, etten saa aikaiseksi mentyä uusintoihinkaan. Olen kyllä ilmoittautunut ja tenttikirjat on olemassa ja luentomuistiinpanot ja kaikki, mutta pelottaa, etten osaa siellä mitään. Turha pelko, tiedän, mutta. Itsestähän se on kiinni, luenko ja opiskelenko, olen vain mahdottoman hyvä välttelemään lukemista, aina on muka parempaakin tekemistä. Tuo on kuitenkin kallista hupia ja olisi kamalaa, jos se(KIN) jäisi minulta nyt kesken. Tarviin jonkun tällin päähäni, että opin olemaan.
Pieni pelko työn menettämisestä on, vaikka nimet on papereissa elokuun loppuun. Olin alkusyksystä kuukauden pois, koska Tampereen kunnallinen terveydenhuolto jne. Alunperin oli tarkoitus olla kaksi viikkoa lääkityksen vaihdon takia, mutta jaksaminen leikkasi kiinni kaksi viikkoa ennen sovittua lääkäriaikaa. Ihme sinänsä, että vasta siinä vaiheessa, koko kesän olin hurjan reipas ja jaksoin hienosti kaikista suruista ja kaaoksesta ja täydellisestä elämän ympäriltä romahtamisesta huolimatta(lienee virtaa tosin ollut välistä liiankin kanssa). Nyt pelottaa ja väsyttää. Kaipaisin kipeästi hengähdystaukoa ja aikaa laittaa asiat järjestykseen, mutta en uskalla. Ei minulla ole varaa menettää tätä työtä. (Juu, olisi laitonta, tiedän. Ja kuulun liittoon kyllä jes.) Virallisesti määräaikaisuuteni syy on jotain ihan muuta, mutta ylemmillä tahoilla kuulemma ollaan huolissaan jaksamisestani. Helvetti. Kyllä minä jaksan. Tai en jaksa, sekavaa kyllä. Kun päässä tikittää tieto siitä, että nyt pitää olla reipas ja näyttää, että pärjään, niin väsyn ja menen rikki joka hetki vähän lisää. Kun on pakko.
Niin että önnönnöö ja valivali, kun on niiiiin kurjaa. Vähän jopa naurattaa.