torstai 14. helmikuuta 2013

Ystävänpäivää.

Hyvää sellaista. Ystävä on hassu asia, mullakin on niitä tosi monta, mutta kriisin iskiessä unohdan sen kauhean helposti. Sitten istun kotona yksin FOREVER ALONE -asenteella ja vollotan.

Näin avoimesti ja semijulkisesti haluisinkin siis sanoa, että olen ihan maailman superonnellisin kaikista ystävistäni, kaukana olevista ja naapurissa asuvista. Kymmenen vuotta sitten tavatuista ja uudemmista tuttavuuksista. Olen onnellinen niistä tyypeistä, jotka otti mut avosylin takaisin kolme vuotta sitten, kun heräsin kurjan suhteen jälkeen eloon ja onnellinen niistä tyypeistä, jotka veti mut ylös henkisestä tammerkoskestani kaksi vuotta sitten. Olen onnellinen niistä, jotka otti mut elämäänsä viime syksynä uutena tyyppinä ja onnellinen niistä, jotka samoihin aikoihin otti minut takaisin elämäänsä, kun meinasin mennä hukkaan välillä. Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka ymmärtää, että ovat rakkaita, vaikka en osaakaan käyttää puhelintani. Ja onnellinen ehdottomasti myös niistä, jotka on samanlaisia kehnoja yhteydenpitäjiä kuin mää, mutta silti ajatellaan toisiamme. Olen ihan todella onnellinen siitä, että tiedän, että mua rakastetaan. Määkin rakastan teittiä, ystävät. Unohdan sanoa sen vaan aika usein.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti