Tämä tulevaisuusahdistus kasvaa päivä päivältä.
Vaikka ei sen tarvitsisi, enhän voi asioille mitään kuitenkaan ennen kevättä. Olen ollut niin varma siitä mitä haluan niin pitkään, mutta. Vanhat - poisheitetyt - haaveet alkavat muka nostaa päätään. Ja on melko kova fakta, että vaatetusalan työllisyysmahdollisuudet on kiven alla. Millä minä haaveideni suurperheen elätän työttömänä? Tai ärräntätinä.
Mitä jos en taaskaan pääse kouluun. Mitä jos haen jotain, mitä en koko sydämestäni halua ja pääsen enkä osaa olla menemättä enkä osaa mennä ja olla? Mitä jos minä en tiedä mitä haluan? ÄÄÄ. Mitä jos tajuan kymmenen vuoden päästä, että haluan autoasentajaksi?
Onhan minulla aikaa hyvä luoja hittovie. Nuori ihminen, kaikki ovet auki. Mutta kaikki tänne mulle heti nyt tällä paikalla mä sanon!
Olen saanut monen vuoden tauon jälkeen aikaiseksi tarttua kameraan. Entä jos sittenkin?
Unohdan silloin tällöin aina uskoa itseeni. Oli kyse mistä hyvänsä, koulusta, töistä, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, laihduttamisesta, säästämisestä, tulevaisuudesta, ihmissuhteista. Mistä hyvänsä.
Ei nyt sentään autoasentajaksi. Joku raja.
Parasta tänä aamuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti