Virheistä oppii.

Koska en osaa puhua tunteistani, vaan kirjoitan sysimustimmatkin asiat julkiseen blogiini, niin teen niin. Taas. Saattaa olla "haista vittu" -reaktio, mutta hei, minä olen nuori ja typerä.

Nyt vituttaa. Tai ei vituta, harmittaa. Mokasin pahemman kerran, tämän myönnän. Myönsin heti, en salaillut tai mitään. Kieltäydyin uudesta mahdollisuudesta sillä tunnen itseni kuitenkin melko hyvin. En olisi ollut valmis uuteen mahdollisuuteen.
Ja nyt kun olen viikonlopun verran katsonut, kun ihminen, jota satutin "reagoi" olen oikeastaan tyytyväinen, että mokasin. Viimeinenkin ripe rakkaudesta on kadonnut minusta. Tilalla on puistatus ja epäusko. Järjetön epäusko. Tuonko ihmisen kanssa suunnittelin tulevaisuutta?

Muutenkin oli koko viikonloppu aivan käsittämätön. Mm. lukitsin itseni töihin kotiin lähtiessä eilen illalla. Pieni puhelinsoitto ja lievä väkivalta ja oikea avain auttoivat ulos.
Kaiken muun hyvän lisäksi joku saatanan valopää oli saanut päähänsä viedä kaikista rappumme edestä olevista fillareista venttiilit. Eipä olisi tarvinnutkaan päästä töihin. No niin.

Onneksi minulla on ystäviä, väittäisin, että maailman parhaita ystäviä.

Hervottomasti olen kikatellut koko illan odottaen syyskuuta ja yhtä vuoden parhaista viikonlopuista. Ja niitä matkoja. Eiss. (Eikä matkoistakaan tulisi niin hillittömän hervottomia, ellen olisi mokannut. Paskasta saa kuin saakin konvehdin joskus.)

Koska kevät oli universumin paras sinkkukevät ja kesä todellakin oli Rakkauden kesä 2010, tulee syksystä kaikkien aikojen hillittömin bailusyksy. Kyllähän se tiedetään, nuoruuden voi tuhlata muttei säästää. Ja tuhlaamisen, sen minä osaan. Ja nautin siitä. Aivan täysiä.

Kohta, aivan kohta, syleilen taas maailmoja täydestä sydämestäni. Ihana syksy, pimeät illat ja viileät yöt. Nyt minä herään eloon.

Ja hei, se olen vain minä.

Mustanaamio on satua.