Lauantai-ilta, pullo viiniä ja yksinäisyys.
Päivällä kävin kahvilla ja vähä-ostoksilla aivan loistavassa seurassa, äsken join pari drinksua aivan loistavassa seurassa. Nyt olen yksin kotona. Menojalkaa vipattaisi kyllä. Olisi ollut tarjollakin, mutta kas, olenhan jalo ihminen, en mennyt, vaan annan mustanaamion nauttia lauantai-illastaan.
Minä olen kuitenkin aika yksinäinen. Se on hassua. Olen tuulettanut ja juhlinut sitä, että mahtavaa, maailman parhaita ihmisiä ympärillä ja kaikkea ja bileet jes. Onhan ne maailman parhaita. Ja ottivat minut avosylin vastaan, kun pääsiäisen jälkeen palasin elämään. Mutta kyllä se ottaa veronsa, että olin pitkään pois. En kiellä omaa osuuttani asiaan, en herranjumala missään nimessä.
Nytkin tiedossa kevääseen asti elämää, jota ei voi kutsua sosiaaliseksi parhaalla tahdollakaan. Minä selviän yksinkin, kyllä juu. Vituttaa oma jääräpäisyys. Olisi tilaisuus sanoa, etten jaksa, en pysty, en kykene. Äitini on vakavasti sairas, kaiken muun hyvän lisäksi. Olisi enemmän kuin sallittua luovuttaa. Mutta ei. Minähän jaksan, ensi vuonna on kuitenkin kesäloma ja muodollisesti pätevän ompelijan paperit.
MITÄ.
Pitäisi vain lopettaa ininä ja siirtää aivot narikkaan. Luulen.
Vähän myös ahdistaa uravalintani. Taideala vaatii ihmiseltä helvetillistä taistelutahtoa ja armotonta puurtamista. Juuri nyt tuntuu, ettei minusta ole moiseen. Miksi en hankkisi itselleni kivaa akateemista tutkintoa ja pätkätyötä äikänmaikkana? Miksi en olisi niinkuin muut ihmiset ja valitsisi alan, jolla on mahdollisuuksia työllistyä? Miksi en vaan voi olla järkevä? Mutta ei, minä olen nyt päättänyt näin. Olen keskinkertainen ompelija, malttamaton. Kaavatekniikassa pärjään, kiitos sen, että jaettiin hippunen ylimääräistä matemaattista lahjakkuutta. Mutta kaavateknikon työ ei vain kiinnosta niin pätkääkään, minusta insinööri? Ja mitäs helvettiä, ei ei ei.
Miksi asiat eivät voi vain tapahtua? Miksi minun pitäisi jaksaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti