torstai 23. syyskuuta 2010

Rokulipäivät hyötykäyttöön.

Olihan kummallinen päivä.
Menin aamulla viideksi töihin, lähdin puoli kolme kotiin, ja minähän en siis tee ylitöitä eikun mitä. Koulua olisi ollut mutta. Olen paikallistanut mystisen superkeuhkotautini aiheuttajan, se on töissä. Työlle allerginen, niinpä niin. Memmu veikkasi komppasi, sanomalehtimuste on aika todennäköinen. Tai en ainakaan keksi muutakaan, pöly se ei voi olla, sillä meillä oli ihan vasta megasuursiivous ja tämän superhuonepölyallergikkoastmaatikon kotona on aivan luvattoman pölyistä, silti henki kulkee ihan nätisti villamatolla maatessakin.
Koulupäivä jäi tänä iltana väliin, kotiin tullessa tein kuolemaa ja lääkitsin itseäni kaikilla mahdollisilla keinoilla, lopputulemana reporankana liikuntakyvyttömänä sängyssä makaava hyvin hyvin väsynyt tyttö.
Otin useamman tunnin päiväunet sitten ja herättyäni pursusin energiaa. Paistoin melkein puoli kiloa punajuurta hunajan, merisuolan, rosmariinin ja vuohenjuuston kanssa ja söin ne haarukalla suoraan uunivuuasta, ei vissiin jäänyt huomiseksi töihin evästä kappas oho. Sitten rupesin siivoamaan. Ja voi, kyllä siivosinkin. Imuroida vielä pitäisi, mutta olen itsekin hämmentynyt siitä, miten siistiä täällä on nyt. Jopa liinavaatekaapin järjestin viikatessani puhtaita pyyhkeitä hyllyille. Melko selkeä merkki siitä, että nuori Mirjami lienee vaihteeksi tyytyväinen elämäänsä. Kotini siisteys on suoraan verrannoillista omaan olooni.
Viime viikonloppu oli odotetusti täydellinen, rakastan kaikkia -humala on se paras humala. Olisihan sitä tietysti voinut vähän vähemmän juoda (tai esimerkiksi saunoessa nauttia vettä karpalolonkeron sijaan), mutta luoja. Miten hirvittävän ihania ihmisiä oli miitti täynnä, kerran vuodessa näkeminen tuntuu jopa epäreilulta. Tänä vuonna tutustuin paremmin myös muutamaan ennestään naamatuttuun, kivaa oli se. Ja pääsin larppaamaan Katri Helenaa, tribuuttineitsyys meni sen siliän tien, vähän piti laulaa päin helvettiä, mutta ehdottoman hauskaa ja ihanaa. Eihän edellisestä laulusta ollutkaan(karaokea ei lasketa, ei ei ei) vierähtänyt kuin melko tarkkaan kolme vuotta. Voi miten haluaisinkaan ryhtyä taas laulamaan, mieletön kaipuu. Mutta minkäs teet, töitä töitä koulua töitä koulua töitä töitä töitä. Mutta se tutkintotodistus ja kesäloma. Jotain todella mitä odottaa.
Kohta uskon itsekin jaksavani. En ihan vielä.

Jos tiskaisi viimeisetkin astiat ja ryhtyisi odottamaan vierastaan, aamulla olisi kuitenkin vielä herättävä ennen viikonloppua, tiedossa kivoja asioita jälleen.
Dinz dinz!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti