Odotuksesta, odotuksista, kadottamisesta.

Minä olen kyllästynyt odottamiseen. Ja kyllästynyt itseeni, kun aina odotan.
Vietin vuosia odottaen jotakin hyvää tapahtuvaksi, olin jo menettämässä toivoani ja pakkaamassa tavaroitani, kun sainkin maistiaisen siitä, mitä kiihkeimmin halusin. Sitten odotin taas päiviä - viikkoja - kuukausia. Jossain vaiheessa tajusin sanoa itselleni, ettei odottaminen auta, muutosta ei ole luvassa. Ja niin pakkasin tavarani ja päätin, etten enää ikinä odota.
Kuitenkin löydän itseni uudelleen ja uudelleen odottamasta. Odotan odotan ja odotan. Odotan kesää, tulevaa viikonloppua, tiettyä vierasta, parempia uutisia. Odotan ja petyn. Sallin itselleni luvattavan asioita tahi ymmärrän väärin varmaksi asiat, jotka pitäisi tietää jäävän puheen tasolle. Odotusta ei palkita. Antikliimaksi.
Odotan itseltäni asioita, joihin en pysty. Luulen minulta odotettavan asioita, joita en halua. Petän omat odotukseni.
Odotan vastausta viestiin, jossa haluan varmistaa, olenko odottanut turhaan.
Odottamalla olen menettänyt hirveän paljon asioita, joihin en huomannut tarttua, olin liian keskittynyt siihen, mitä en saanut.
Pitäisi elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt. Mutta mitä jos olisi kannattanutkin odottaa?
Niin monet katkerat kyyneleet ja harkitsemattomat sanat. Äidille, ystävälle, rakastetulle. Niin monesti hätiköity päätös, kun en ole enää jaksanut odottaa. Tik tak odotan iltaisin unta, tik tak, odotan ihmistä saapuvaksi. Tik tak, odotan ihmeen tapahtuvan, tik tak, odotan elämää alkavaksi.
Ja minä odotan sitä prinssiä, joka karauttaa valkoisella Eldoradollaan alaovelle ja pelastaa minut tästä, antaa odotukselle merkityksen. Odottaessa en ehkä vain huomaa jotakuta muuta.
Ja niin minä odotan. Ja odotan. Ja odotan.

Mitä jos annankin jonkun odottaa itseäni, enkä vain tajua sitä?