Kaipaus.

Olen viettänyt nyt viikon kotona. Hermolomaa.
Olen tavannut paljon ystäviä, mukavaa se. Kahvikupit loppuivat ja piti ihan vallan tiskata lauantaina, että sai kestittyä taas yhtä rakasta. On ollut aika parasta, että täällä on käynyt ihmisiä, olo on ollut melko yksinäinen, nimittäin.
Olen myös nukkunut nukkunut nukkunut. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Yhden melkein kokonaan unettoman yön vietin, hermostuin seinäkellollekin, pulssi oli melkoinen pattereita irtirepiessä.
Eilen nukuin viiden tunnin päiväunet ja perään kymmenen tunnin yöunet. Nyt en ehkä uskalla mennä päiväunille, rytmi on korjattava jossain välissä, mieluummin aiemmin kuin myöhemmin, ensimmäinen marraskuuta pitää palata töihin.

Lauantai-iltana oli kyllä. Pitkästä aikaa Kallio-kierros, tosin tyylikäs sellainen. Jotenkin taas löi tajuntaan, miten hirmuisen rakkaita voi ihmiset olla.
Rakkaus, se on jännä. Minä rakastun päivittäin ihan täysiä, vuodatan sydänverta ja kuolen vastarakkauden uupuessa. Ja huomenna taas. Olen asettanut sydämeni valitulle järjettömän määrän kriteereitä, ihan sellaisia kohtuullisia kyllä (arvostaa koulutusta, osaa käyttää aivojansa, jaksaa minua jne.), mutta kaikista kaikista suurin juttu: Mieheni pitää istua tuohon lauantainakin koolla olleeseen porukkaan melkeinpä saumattomasti. Eihän se vaikeaa ole, niin loistavia ihmisiä, mutta. Jotenkin on vähän vaikeaa nähdä ketään viimeaikaisista kandidaateista siinä. Ei sillä, onhan tässä viisi kuukautta sinkkuvuottakin jäljellä (har har, en minä osaa olla yksin, mieletön kaipuu turvalliseen syliin).

Jos nyt ensin vaikka tätä päätänsä kunnostaisi. Mutta silti. Ihmisen ikävä toisen luo.

Kaipa se prinssi jostain joskus. Ehkä. Sitä odotellessa.