KUN MULLA NYT ON VÄHÄN VAIKEAA SAATANA.
Tekisi mieli huutaa ja itkeä ja kiljua ja juosta Tammerkoskeen ja ihan vaan vollottaa.
Tajusin äkkiä, etten muista koska olisin viimeksi itkenyt. No se, viime viikonloppuna pillittelin, mutta ne oli enemmän liikutuksen tirautuksia. Nyt minä vain istun eteisen lattialla ja tuijotan ovea, kun en pääse siitä ulos.
Minä olen niin kauhean yksinäinen.
ON MINULLA YSTÄVIÄ. Rakkaita ihania ystäviä, jotka ovat paikalla, kun tarvitaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin(Terveissi Helsinkii, täällä ikävöidään ja rakastetaan!), minua on siunattu loistavilla ihmisillä. Fakta on se, että tarvitsen miehen. Sellaisen ihan oikean miehen, en mitään herra toimitusjohtajaa, jonka kanssa vähän ulkoillaan ja vietellään öitä joskus, en mitään naapurinpoikaa, jonka kanssa on uskomattoman hyvä olla, mutta molemmat tietää, ettei tulevaisuutta ole(vaikka molemmat ihania ja tärkeitä ovatkin, pusui teille). Hitto vie, sen tyypin, jonka kanssa perustan perheen. Minä aion perustaa perheeni nuorena, olen tiennyt sen aina, tietty se tuo joitakin paineita tähän etsintään, harhar. En vain osaa suhtautua ajatukseen, että seurustelisin jonkun kanssa nyt vähän tässä muutaman vuoden ja sitten sen jälkeen erottaisiin ja perustettaisiin perheet tahoillamme. Elämä on liian lyhyt siihen, aivan liian lyhyt. Tietysti voisi ajatella, että suhteet kasvattavat jne, mutta enköhän minä ole ihan tarpeeksi vääriä miehiä katsellut, en minä kaipaa enää yhtään opetusta. Minä kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, uskoa tulevaan ja tulevaisuuteen, jotakuta tekemään suunnitelmia kanssani. Jada-jada, ei voi rakastaa ja kunnioittaa toista, jos ei ensin rakasta ja kunnioita itseään, NO SHIT. Onhan tässä tämä prosessi käynnissä, se vaan helpottaisi, jos olisi joku vierellä tönimässä pystynpään niinä päivinä, kun kallistuu liikaa itseinhon puolelle.
Niin että täällä olis tällanen kiva ja pirtsakka parikymppinen kissatäti vailla miestä, 0700 - CALL ME .
(Narsistit, päihdeongelmaiset ja muuten vaan mulkut tuntuu olevan miestyyppini, tähän voisi toivoa muutosta.)
Aina minä valitan. Anteeksi. Mutta nyt vaan on tällainen hetki. Ja siihen auttaa kirjoittaminen. Olen sairaslomalla tässä, olin päättänyt selvitä seuraavaan lääkärikertaan asti(hei halleluja, lääkitys kuntoon), mutta ei. Kaksi viikkoa jäi vajaaksi. Ensin hävetti, hävetti niin saatanasti. Sitten tajusin, että olen toukokuun kolmannentoista päivän jälkeen ihan vaan sykkinyt ja painanut ja bailannut ja tehnyt töitä(ja vieläpä tunnustetusti hyvin) ja sykkinyt ja jaksanut ja käynyt helvetillisillä ylikierroksilla. Nyt oli ihan aikakin pysähtyä. Hengittää, ajatella, nukkua, rauhoittua. Joskin puolet kahden viikon sairaslomasta on mennyt helvetillisestä megalenssusta toipuessa, keuhkoputki, kurkunpää ja poskiontelo tulehtuneet, voin kertoa rään määrän ja laadun olevan jännittävä. Joskin 8. päivä saattaa tulla jatkosaikku, nuo lääkkeet kun jännästi aiheuttavat sekä helvetillisiä vieroitusoireita että sivuvaikutuksia alkuun, sitä pitäisi sitten sietää päällekäin. Jooei. Onneksi on ns. alan ammattilaisesta kyse, ymmärtänee yskän. Ja levon tarpeen.
Eiköhän tämä tästä. Jos vaikka kirjoittaisi useammin, olokin voisi olla kevyempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti