Elämä jatkuu. Vaikka oonkin viettänyt aika paljon aikaa vollaten, on elämä silti aika kivaa. Ikävä tietysti on, ihan helvetillinen ikävä, mutta kun kaikista eniten ahdistaa olla yksin, tarttee vaan muistaa, etten mää ole yksin. Mulla on äkkiä ympärilläni kauhea määrä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Kai ne tyypit olisi olleet aiemminkin olemassa, en vaan osannut ajatella, että ansaitsisin sen. Möllötin kotona ja surin yksinäisyyttäni. Olen tehnyt elämäni aikana hirveän määrän hyviä päätöksiä, joissa olen pysynyt hienosti (esimerkiksi en aio enää ikinä yrittää tappaa itseäni (tämän siis päätin jo aikaa sitten, haudatessani yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä keväällä 2007) enkä sietää paskamaista kohtelua - ihan perusjuttuja, mutta aika kauan meni ymmärtämiseen), nyt ajattelin tehdä itsestäni oman elämäni päätähden ja myöskin muistaa sen. Olen kaunopuheiden kuningatar, mutta kun on kyse itsestäni, unohtaminen on liiankin helppoa. Nyt se on kirjoitettu, mustaa valkoisella - once it's in the internet...
Lääkkeetöntä elämää on nyt takana parisen viikkoa ja kivasti menee. Tietysti ajankohdan olisi voinut valita toisinkin, mutta ei aina voi osata. Ainoa ongelma tässä on se, ettei elämässäni ole enää ketään läheistä ihmistä, jonka näkisin tai jonka kanssa olisin tekemisissä päivittäin, eli jos alkaa mennä vituralleen voi mennä aika pahasti vituralleen. Huomaan toki itse kusevani asiani - jälkeenpäin. Onneksi on äiti ja pöfelimet. Kävin perjantaina lääkärissä hakemassa lenssusairaslomaa, kun meinasi ovela taas pitkittyä, sain sanottua, että vähän ressaa ja padot aukesivatkin sitten aikalailla heti. Onneksi oli sellainen lääkärisetä, josta tykkään, tullut aika tutuksi tämän syksyn aikana. Vartin aika venyi kolmeksi ja sain mukaani reseptillisen pikkiriikkistä annosta nopeavaikutteista ketiapiinia nukkumiseen, luultavasti tasaa myös lääkkeiden lopettamisen ja stressin yhdistelmävaikutuksiakin.
Töissä voisi olla paremminkin, perjantaina edessä siirto tiiviistä työyhteisöstä vieraiden ihmisten keskelle. Ainakin taistelin viimeiseen asti, on käyty kolmikantakeskustelut ja itketty ja huudettu - sekä pyydetty anteeksi. "Me ollaan Mirjami kaikki kauhean iloisia, että tulet meidän tiimiin." Ahaa, kauhean kiva. Olen tosi pahoillani, etten osaa iloita tästä asiasta.
Kyllä mää selviän. Tiedän sen. Kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti