Huoneistossa kotieläimiä ja yksi eksynyt.

Hassua. Hirmuinen tarve kirjoittaa itsensä, mutta aina, kun avaan tämän tehdäkseni niin, en äkkiä osaakaan. Tuntuu, että jotakin minussa hajoaa pian pieniksi sirpaleiksi, kuten kahvipannuni omilta jäljiltäni tai kaunis maitolasinen mariskoolini kissani jäljiltä. Niin. Se kissa. Kerroinko jo?
4 kuukautta, poika, Oliver, pelastettu, kaunis, arkajalka, reipastunut, ihana, hellyydenkipeä, superleikkijä, kranttu, syö pinkin Hello Kitty -alusen päältä ja tykkää leikkiä mun pitsialusvaatteilla ja ihastelee kenkiäni ja on varmaan homo. Minun rakas kaunis ihana Oliver Mammanpoika.



Olin juuri kolme viikkoa sairaslomalla, lepäilin, palasin tänään töihin. Ihan sen kunniaksi sairastuin kunnolla, megalenssu. Onneksi on inkivääriä ja hunajaa ja rommia ja mustaherukkamehua.

Hassua. Itse miettii omaa epävarmuuttaan ja sitoutumiskammoaan, hymisee toiselle, kun se pelkää satuttavansa, mutta kuitenkin. Äkkiä huomaa käyvänsä taas keskustelua "mä en mitään vakavaa, tiedäthän?". Ei se satu, kyllä tapailu voi jatkua. Mutta taas. Minä en ole mitään vakavaa. Minun jälkeeni tulee se vakava, minä olen välivaihe, seuraavan kanssa mennään naimisiin. Kerta toisensa jälkeen.

Leikkasin eilen otsatukan. Kynsissä on glitteriä. Ostamani vaaka näyttää mukavia lukuja. Kissa riehuu hulluna, ihana kissa. Ertyisen mieltynyt tekemäänsä pesään, alla Italian Vogue, tyynynä leopardikuvioinen käsilaukku.