kriisiapua

Niin. Minä muutin Tampereelle. Ihan huvin ja urheilun vuoksi.
Istun 70-neliöisen asuntomme valtavan keittiön pöydän ääressä, juon vihreää teetä sitruunalla ja nauran hölmölle kissalle. Siinä onkin ehkä kaikki kuulumiseni.
Kai minä odotin elämän muuttuvan jännittäväksi sillä sekunnilla, kun muuttoauto starttasi, vaikka kuinka muuta väitin. Kolme päivää on mennyt pitsaa syöden, nettiteeveestä hääohjelmia katsellen ja tuhottoman pitkiä päiväunia nukkuen.
Ehkä tämä tästä, työpaikka voisi auttaa, tai edes jonkinlainen päivärytmi. Jos menisinkin huomenna kirjastoon lukemaan. Pääsykokeisiin. Hiton pääsykokeisiin. Haluan sinne kouluun aivan täysiä kyllä, kirjat ovat kiinnostavia ja alana tiedotusoppi ja kuvajournalismi on luultavastikin juuri se oikea, mutta olen törmännyt jokakeväiseen ongelmaan melkoisen tehokkaasti: Mitä jos en pääsekään? Juujuu, ei pääse, jos ei hae ja vaivaa täytyy nähdä. Minulla vain loppuu usko itseeni ennenkuin ehtii kissaa sanoa.
Eikä tähän auta tsemppipuheet, ei lahjonta, ei painostus. Vaikka kuinka tiedän osaavani edes jotain, ne tajuaa kohta, että huijaan. Koko elämäni on yksi suuri huijaus ja kulissi, kohta kuuluu ripsropsrapina ja kaikki hajoaa. Niin täysiä tiedän sen.

Nyt vähän pelottaa.