Pohjalainen, Tampere, kevät.

Minä muutan Tampereelle. Otan Pohjalaisen ja kissan mukaan.
Töitä ei vielä ole, mutta ensi tiistaina on haastattelu.

Vaikka vielä viime kesänä pidin työstäni kentällä, on asiat menneet melko epätoivottuun suuntaan. Tai sitten oma pääni vain ei pysy perässä.
Äiti selätti syövän, nyt uskallan lähteä. Uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi työ, uusi elämä. Tiedän kyllä, ettei asiat korjaannu sormea napsauttamalla, uusi alku saattaa jopa ajaa pään enemmän solmuun, mutta tarvitsen nyt sen kaiken uuden.
Ja rutiineja. Kolme viikkoa sairaslomaa takana, kaksi edessä. Olen melkein onnistunut luomaan itselleni säännölliset elämäntavat, Pohjalaisen avustuksella. Täysin uusi - tosin lapsuudesta tuttu - ilmiö, kun mies tulee töistä, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä. Ja se tulee töistä kotiin, ei jää sille tielleen kaljoittelemaan, asia, josta olen hirivttävän onnellinen ja kiitollinen.

Pää on melkoisen solmussa kyllä, viime yön nukuin unilääkkeiden voimalla ja tänään jätin vanhat lääkkeet ja otin uudet käyttöön, jos auttaisi. Pohjalainen lähti viikonlopuksi Seinäjoelle, olen päättänyt tällä välin herätä eloon, ei se voi loputtomiin katsoa paskaisessa kämpässä rypevää sekopäätä. Toissaviikkoiset astiat on pesty, seuraavaksi siivoan vaatekaapin ja imuroin, saatan jopa viedä kahden kuukauden Hesarit roskakatokseen.

Kissa nukkuu lempituolillaan auringossa, ymmärtää kevään tarkoituksen.

Toivottakaa tytölle onnea, minä niin kovasti haluaisin onnistua.