Vitu huonosti muuten menee nii.

Tai no ei ny vitu, mutta aika.
Tai kivastihan mulla menee, muutan ylihuomenna kivaan pieneen keskustayksiöön ja tykkään työpaikastani ja aika kivoja noi mun kaveritkin on ja ihan pian kohta on Tuska ja kaikkea, kummilasten syntymäpäiviä ja kaikkea.

Reilu viikko sitten viikonloppuna vedin pe-la-yönä uskomattomat itkut. Olin aika valmis hyppäämään parvekkeelta. Olin autuaasti saanut jatkettua elämääni menneitä murehtimatta jo useita viikkoja, kun molemmat entiset avomieheni tavallaan muistuttivat olemassaolostaan. (Jos tuo jälkimmäinen jostain syystä lukisi tätä, herra on hyvä ja tekee sen vitun muuttoilmoituksen.) Äkkiä tajusin, etten todellakaan ole kovin paljon asioita käsitellyt. Eroa siitä ihmisestä, jonka kanssa olin suunnitellut loppuelämäni ja toivoin lasta ja papin aamenta, en ole itkenyt käytännössä lainkaan, en kertaakaan. Ei siinä erossa toki mitään ikävää ole, jokainen hetki viimeisen reilun vuoden aikana ilman alkoholisoitunutta elämäänsä kyllästynyttä narsistia on ollut arvokas. Mutta kai siinä suhteessa jotakin hyvääkin oli, en kai olisi kolmea vuotta kestänyt ja toivonut muuten. Vai olisinko? Jos vika onkin ripustautuvassa Mirjamissa? En uskaltanut myöntää, että ihan päin vittua menee, sen tiedän. Jälkeenpäin on vain voinut ihmetellä, miten jaksoin ja kestin. Ja miten ihmeessä sain pidettyä sitä jumalattoman painavaa kulissia yllä. Ehkä mää oonkin paska jätkä, kun pidin itseäni kymmenen vuotta vanhempaa miestä tulevaisuuskoukussa, enkä päästänyt sitä kohtaamaan vakavasti otettavia naisia. Pian meidän eron jälkeen se meni naimisiin ja on kovin onnellisen oloinen. En ollut meidän suhteessa ainoa kärsivä, sen tiedän. (Enkä minäkään manioissani mikään maailman helpoin avovaimo ollut. Tiedän.) Olen ehkä vähän paskanaama. Ja junior, nuori ja naiivi. Voi vittu.
Kai minun pitäisi pyytää anteeksi siltä. Ja itseltäni. Kaikilta. Kiitos ja anteeksi ja minä menen nyt. Paitsi etten mene, koska olen hienosti tehnyt sellaisen päätöksen etten mene. Voi vitun hiiohoi. Kai tästä kovapäisyydestä on joskus jotain hyötyä. Sitä päivää odotellessa.
Nymmääsitten tärisen ja itken tässä. Kuin hienoa.
Pohjalaista en ikävoi, siinä suhteessa oli paljon asioita, joita voisi kaivata, mutta en jaksa uskoa niiden olleen totta. Olen jopa suhteellisen ylpeä itsestäni, etten ole kertaakaan edes harkinnut minkäänlaista anteeksiantoa tai miettinyt, pitäisikö sitä sittenkin uskoa. Onnea meikäläiselle! Hurraa! Iltaisin kun istun yksin silittämässä kissaa, mietin, oliko isi sittenkin oikeasssa. Pari viikkoa sitten lausui sanat mein äitille: "Ei ihme, ettei se saa muuta miestä ko niitä hampuuseja vaan, kun on noin täyteen tatuoitu.". Enkä muuten edes ole, vielä. Enkä minä edes haluaisi miestä, joka ei pidä mun tatuoinneista. Tai miestä, jolla ei itsellään ole. Niin että tänne vaan, kaikki hampuusit. Saa olla myös rehellinen, työssäkäyvä ja lempeä hampuusi. (oon määkin yks läheisriippuvainen sitoutumiskammonen ämmä, kaamea ämmä ainakin tänään, aamulla taas maailman paras)

Joku voisi kyllä tulla pakkaamaan nuo mun muuttolaatikot. Mä en nyt itse pysty, kun keskityn rypemään. Ja syömään huomisia eväitä. Otetaan vastaan: itsekuri. Eikä ees oo kovin hyvää salaattia. Kuka ääliö paistaa liian ytyä chiliä porkkanoiden kanssa ja laittaa sinappia kastikkeeksi vielä. On tossa muutakin. Olisi puoli tuntia aikaa ehtiä kauppaan, jonkun luonnonjogurtin vois tonne ostaa, saattaa muuttua paremmaksi.
Töissä on ollu kivaa, kivojen ihmisten kanssa saa työskennellä jes!

Viime viikonloppunakin oli kivaa. Kävin viettämässä elämäni ensimmäisen Nummi-juhannuksen. Voin taata, ettei jäänyt viimeiseksi. Siisteihin tyyppeihin tutustuin, nyt olen tiloissa.

Olipas avautuminen. Todella tarpeellinen ja erittäin tarpeeton. Kiitos ja anteeksi.

ps. rakastan kissaani, vaikka se ääliö ei tajua, ettei ruokapöytä ole ihan suositelluin päiväunipaikka.