Pohjalainen, Tampere, kevät.

Minä muutan Tampereelle. Otan Pohjalaisen ja kissan mukaan.
Töitä ei vielä ole, mutta ensi tiistaina on haastattelu.

Vaikka vielä viime kesänä pidin työstäni kentällä, on asiat menneet melko epätoivottuun suuntaan. Tai sitten oma pääni vain ei pysy perässä.
Äiti selätti syövän, nyt uskallan lähteä. Uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi työ, uusi elämä. Tiedän kyllä, ettei asiat korjaannu sormea napsauttamalla, uusi alku saattaa jopa ajaa pään enemmän solmuun, mutta tarvitsen nyt sen kaiken uuden.
Ja rutiineja. Kolme viikkoa sairaslomaa takana, kaksi edessä. Olen melkein onnistunut luomaan itselleni säännölliset elämäntavat, Pohjalaisen avustuksella. Täysin uusi - tosin lapsuudesta tuttu - ilmiö, kun mies tulee töistä, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä. Ja se tulee töistä kotiin, ei jää sille tielleen kaljoittelemaan, asia, josta olen hirivttävän onnellinen ja kiitollinen.

Pää on melkoisen solmussa kyllä, viime yön nukuin unilääkkeiden voimalla ja tänään jätin vanhat lääkkeet ja otin uudet käyttöön, jos auttaisi. Pohjalainen lähti viikonlopuksi Seinäjoelle, olen päättänyt tällä välin herätä eloon, ei se voi loputtomiin katsoa paskaisessa kämpässä rypevää sekopäätä. Toissaviikkoiset astiat on pesty, seuraavaksi siivoan vaatekaapin ja imuroin, saatan jopa viedä kahden kuukauden Hesarit roskakatokseen.

Kissa nukkuu lempituolillaan auringossa, ymmärtää kevään tarkoituksen.

Toivottakaa tytölle onnea, minä niin kovasti haluaisin onnistua.

Helmikuun aurinko lämmittää.

Olenhan huono blogaaja.
Äkkiä sitä tajuaa kirjoittavansa vain silloin, kun tahtoo valittaa.

Asiat ovat aika kivasti. Muutama viikko sitten elämääni ilmestyi Mies, joka vei jalat alta ja sydämen ja toi muassaan hirmuisen määrän hyvää oloa.
Ihminen, joka kuuntelee, jota on hyvä kuunnella. Ihminen, jonka kanssa puhuessa tuntee olevansa tasavertainen(vaikkakin joskus hivenen höperö, kuuluu kuvioon) ja rakastettu. Ihminen, joka tulee erinomaisesti toimeen kissani kanssa. (Todella, todella tärkeä asia.)
Ihminen, jolle siivosin viikon jälkeen hyllyn liinavaatekaapista.


Puolitoista viikkoa ja taideteollisen ennakkotehtävät julkaistaan. Kaksi tuntia ja minulla on työhaastattelu. Kolme päivää ja pääsen taas syliin. Kaksi viikkoa ja pääsen Tampereelle ihanan ystävän ihanaan uuteen kotiin.

Niin paljon odotettavaa.

(Viikko ja tapaan uuden psykologini.)

Olen uskomattoman malttamaton nuori nainen.
Nyt pyörin päälläni ja kuuntelen Zen Cafeta.

Lokki.

Rakastan venäläistä kirjallisuutta, näytelmiä, novelleja, romaaneja. Anton Tsehov on ehkä suosikkini. Lokki on lempinäytelmäni, jokaista näkemääni versiota olen rakastanut.
Rakastan suomalaista designia. Kaikin tavoin haluan sitä suosia, kioskinmyyjän budjetin rajoissa. Yki Nummen Lokki lensi juuri vuokrayksiöni kattoon.

Tulevaisuus on ehkä sittenkin olemassa.

Jännää. Hyvin jännää.

Mulla taitaa olla tulevaisuudensuunnitelmia. Olenhan toki tiennyt jo pitkään, miksi haluan isona, mutta nyt taitaa olla ihan selvät sävelet sen suhteen. Ja jopa järkeenkäypä b-vaihtoehto. Jos en ihan hirveästi sössi, syksyllä ei ala neljäs välivuosi vaan yliopisto-opinnot. Taidetta tai suomea tai kotimaista kirjallisuutta. Taik nyt on ehkä vähän että ehkä ensi vuonna(tai viiden vuoden päästä) sisään, mutta ei sinne hakemattakaan pääse (mä tiiän kyllä).
Kävin myös koululla tuossa. Olin jo jättämässä kesken ja luovuttamassa, mutta. Koulutuksen laajuus on 90 opintoviikkoa, josta 60 on ammattiaineita (loppu 30 ammatillinen projektityö ja valinnaista, yrittäjyyttä tms), näistä kuudestakymmmenestä mulla puuttuu kaksi näyttöä ja yksi harjoitustyö. Mulle haettiin erityisopiskelijan statusta ja soitin kauniita vaatteita arvostavalle kaverille, keväällä saanen osatutkintotodistuksen. (Ja jos en nyt sitten sinne yliopistoon pääse, voisin esim syksyllä valmistua virallisesti ompelijaksi.) Ja Anna saa hyvin istuvn jakun ja coctailmekon. Kaikki voittaa.

Koska rakastan jauhaa vaatteista ja kengistä ja ja ja ja kissastani, olin villi ja perustin niille oman blogin. Tämän päivitystahti on muutenkin ollut välillä vähän hidas, en tiedä vaikuttaako sitten enemmän. Ehkä.
Kissan elämästä juttua täällä.

hiljaiset tunnit

Jollain tapaa rakastan unettomia öitä.
Tai eihän nyt ole yö, mutta siihen nähden, että olen maannut kaksi tuntia valveilla ja herätyskello soi hetkellä, jolloin valopilkkuun on vielä kosolti aikaa, tämä lasketaan yöksi.

Valo ulkona on muuttunut oranssiksi, pian se on purppurainen.

Keittiön seinäkello raksuttaa kovaa. Satunnaiset yövieraani ovat ihmetelleet, kuinka kestän kuunnella sitä. Hiljaisuutta minä en kestä.


Vaikka purppuranoranssi taivas onkin henkeäsalpaavan kaunis, kaipaisin nyt unta.

ja kesää.

Lauantai-illan puuhaa.

Pari parempaa päivää ja yksi rikkipiikkinen pettymys, josta sekunnin murto-osan melkein syytin Oliveria. Rupesi hävettämään ja ostin korvaukseksi pojalle iltapalaksi superherkkuruokaa, katosi lautaselta sekunneissa. Hemmottelen tuon kohta pilalle.
Mutta minä tulen kissan kanssa. Ja kenkien. Ja huulipunan. Ja tatuointien. Ja huonojen päivien. Ja niiden päivien, jolloin menee ehkä liiankin lujaa.
Mutta se on osa charmiani.

Nyt on tammikuun puoliväli ja alkaa olla kevättä rinnassa. Äkillinen tarve juhlia ja rakastaa koko maailmaa.
Nyt voisi olla huhtikuu. Mieluiten ihan heti tällä paikalla.

Siivosin vaatekaapin ja sain kasaan melkoisen määrän kirpputoritavaraa. Voisi luulla, että vaatteista luopuminen olisi tuskallista, mutta ei ehei. Luovun vaatteista, jotka olivat reilu vuosi sitten liian pieniä ja nyt kaksi kokoa liian suuria. Hyvästi 42-44. (ja 46) Ja aika monesta puhvihihaisesta yläosasta, amatsoni-efekti saa minut itsenikin nauramaan.

Äiti kävi eilen kylässä ja menetti sydämensä Oliverille. Tietenkin. Erityisen kivaa siitä tekee se, että nyt sillä on kaksi hyvää syytä tulla kylään, Mirri ja sen kissa. Voi äiti. Reipas, rohkea ja rakas.

Kolme päivää töitä ja sitten saa levätä. Tullee tarpeeseen.

Joonas on ollut mielessä paljon. Pian on kulunut neljä vuotta. Tuntuu omituiselta, vastahan me valvottiin koko yö keppostellen ja typeryyksiä keksien. Ihan eilen. Ikävä.


Ja niin ainiin. Lienee ollut ihan hyvä päätös antaa Oliverille koti. Nauran yksin kippurassa vedet silmissä täällä, kun tuo on vain niin ihana. Suuri metsästäjä.

Arrêtez la musique!

muutaman tunnin päiväunet
unelmatorttua kahvin kanssa,
aamulla suklaakeksejä

oliver syö ahventa tetrasta, en tiedä haiseeko mikään kissanruoka noin pahalle
pojalle maistuu, pääasia

parissa viikossa tuosta pähkähullusta pölypallosta on tullut minulle hirmuisen rakas
en ikinä ota miestä,
en tarvitse, minulla on kissa

uudet kultaisella nilkkaremmillä varustetut korkokengät saivat hyväksynnän myös

ja sit olis leopardikuvioinen käsilaukku


haluaisin vain oksentaa tämän olon pois pois pois
ei uudet käsilaukut ja kengät ja mekot ja kenkäplankit ja hiushoidot ja kaikki auta
(eikä edes ketiapiini.)

heräsin tänään kolmelta töihin, huomenna työvuoro alkaa 15.45
saisinko yhden uuden työpaikan, kiitos?
se kai vaatisi sellaisen hakemista
yhden viestin hakemuksen kirjeen esittelyn toisensa jälkeen
kirjoitan ja jätän lähettämättä
en minä kuitenkaan mitään töitä mistään saa.
enkä kouluunkaan pääse

lähettämättömät ennakkotehtävät vuosi toisensa jälkeen.
jos nyt tänä keväänä sitten.

kynnenaluset täynnä paperihaavoja,
ranteet verillä (kissan jäljiltä, ääliöt)
ja tämä iänikuinen pääkoppa. vaihdettaisiin.

jos vain repisi hiuksensa päästä ja leikkaisi ylimääräiset kuhmurat irti
olisiko täydellisyys lähempänä?

Huoneistossa kotieläimiä ja yksi eksynyt.

Hassua. Hirmuinen tarve kirjoittaa itsensä, mutta aina, kun avaan tämän tehdäkseni niin, en äkkiä osaakaan. Tuntuu, että jotakin minussa hajoaa pian pieniksi sirpaleiksi, kuten kahvipannuni omilta jäljiltäni tai kaunis maitolasinen mariskoolini kissani jäljiltä. Niin. Se kissa. Kerroinko jo?
4 kuukautta, poika, Oliver, pelastettu, kaunis, arkajalka, reipastunut, ihana, hellyydenkipeä, superleikkijä, kranttu, syö pinkin Hello Kitty -alusen päältä ja tykkää leikkiä mun pitsialusvaatteilla ja ihastelee kenkiäni ja on varmaan homo. Minun rakas kaunis ihana Oliver Mammanpoika.



Olin juuri kolme viikkoa sairaslomalla, lepäilin, palasin tänään töihin. Ihan sen kunniaksi sairastuin kunnolla, megalenssu. Onneksi on inkivääriä ja hunajaa ja rommia ja mustaherukkamehua.

Hassua. Itse miettii omaa epävarmuuttaan ja sitoutumiskammoaan, hymisee toiselle, kun se pelkää satuttavansa, mutta kuitenkin. Äkkiä huomaa käyvänsä taas keskustelua "mä en mitään vakavaa, tiedäthän?". Ei se satu, kyllä tapailu voi jatkua. Mutta taas. Minä en ole mitään vakavaa. Minun jälkeeni tulee se vakava, minä olen välivaihe, seuraavan kanssa mennään naimisiin. Kerta toisensa jälkeen.

Leikkasin eilen otsatukan. Kynsissä on glitteriä. Ostamani vaaka näyttää mukavia lukuja. Kissa riehuu hulluna, ihana kissa. Ertyisen mieltynyt tekemäänsä pesään, alla Italian Vogue, tyynynä leopardikuvioinen käsilaukku.

Juurrun pian kiinni mattooni.
Patti Smith, puoli litraa vahvaa kahvia ja melankolia.
Tai ei melankolia. Ehkä enemmän pelko.
Kuka minä olen? Ja kuka minä olen tänään?

Suoritin suursiivouksen torstaina, se tosin jäi hivenen kesken. Mistä energia päätökseen?

Olisi niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, anteeksipyydettävää.
Entä jos en osaakaan enää?

kroppakriisi

Koska syksy on mennyt sairastaessa ja kotona maatessa, olen kauhulla tarkkaillut vartaloani. Kuin ihmeen kautta vaaka ei kuitenkaan näytä enempää, kuin viimeksi. (Itsehän en moista omista, äitin luona kävin.) Olen ruvennut pitämään ruokapäiväkirjaa, koska havaitsin napostelevani melkein vanhaan malliin. Etenkin töissä tulee syötyä noin suunnilleen jatkuvasti. Pienikin lakupatukka on yllättävän helppo jättää hyllyyn, kun kysyy itseltään, haluaako sen oikeasti kirjoittaa ylös. Tosin tämän päivän kohdalla lukee "PALJON KAIKKEA". Aamiaiseksi söin karkkia ja nyt natustan dominokeksejä. Näitä juttuja en halua kirjoittaa ylös, kaloreita en uskalla edes ajatella. Syytän tosin sukupuoltani ja hillittömiä kipuja, naiselliset vaivat on helpompi kestää suu makeana.
Nyt tuntuu, että tuo kymmenen kiloa kesään mennessä(=tavoite, jonka yli tai ali en suostu, täydellinen oma paino) voi jopa onnistua. Ajattelin hakea vaelluskengät vanhempieni luota ja tutustua tähän ihmeelliseen kotikaupunginosaani, jossa en osaa liikkua lain. Ehkä löydän jonkun kivan lenkkireitin, eikä liikunnanharrastus ole vain polkupyörän nimeltä Auto varassa.
Täydellinen nahkainen kynähameeni ei salli istumista - vielä.

Graavilohen ja minun yhteinen kaksivuotinen taival päättyy jouluna, kun jätän taas kalan pois ruokavaliosta, sitä ennen voin nauttia ajatuksesta, että 150 grammaa sisältää vain 270 kaloria. Siis alle ateria!
Jos vielä yhden keksin.

Odotuksesta, odotuksista, kadottamisesta.

Minä olen kyllästynyt odottamiseen. Ja kyllästynyt itseeni, kun aina odotan.
Vietin vuosia odottaen jotakin hyvää tapahtuvaksi, olin jo menettämässä toivoani ja pakkaamassa tavaroitani, kun sainkin maistiaisen siitä, mitä kiihkeimmin halusin. Sitten odotin taas päiviä - viikkoja - kuukausia. Jossain vaiheessa tajusin sanoa itselleni, ettei odottaminen auta, muutosta ei ole luvassa. Ja niin pakkasin tavarani ja päätin, etten enää ikinä odota.
Kuitenkin löydän itseni uudelleen ja uudelleen odottamasta. Odotan odotan ja odotan. Odotan kesää, tulevaa viikonloppua, tiettyä vierasta, parempia uutisia. Odotan ja petyn. Sallin itselleni luvattavan asioita tahi ymmärrän väärin varmaksi asiat, jotka pitäisi tietää jäävän puheen tasolle. Odotusta ei palkita. Antikliimaksi.
Odotan itseltäni asioita, joihin en pysty. Luulen minulta odotettavan asioita, joita en halua. Petän omat odotukseni.
Odotan vastausta viestiin, jossa haluan varmistaa, olenko odottanut turhaan.
Odottamalla olen menettänyt hirveän paljon asioita, joihin en huomannut tarttua, olin liian keskittynyt siihen, mitä en saanut.
Pitäisi elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt. Mutta mitä jos olisi kannattanutkin odottaa?
Niin monet katkerat kyyneleet ja harkitsemattomat sanat. Äidille, ystävälle, rakastetulle. Niin monesti hätiköity päätös, kun en ole enää jaksanut odottaa. Tik tak odotan iltaisin unta, tik tak, odotan ihmistä saapuvaksi. Tik tak, odotan ihmeen tapahtuvan, tik tak, odotan elämää alkavaksi.
Ja minä odotan sitä prinssiä, joka karauttaa valkoisella Eldoradollaan alaovelle ja pelastaa minut tästä, antaa odotukselle merkityksen. Odottaessa en ehkä vain huomaa jotakuta muuta.
Ja niin minä odotan. Ja odotan. Ja odotan.

Mitä jos annankin jonkun odottaa itseäni, enkä vain tajua sitä?

Herätys - täällä oikea maailma.

Tänään on syntymäpäivä.
Nyt on aikuinen ja reipas olo. Tai sitten ei.
Puolen tunnin päästä lähden töihin - ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Vähän jännittää, että mitähän siitäkin tulee.
Kävin eilen kääntymässä, kun olin ystävää vastassa kentällä, ne oli pistäneet hyllyjä ja järjestyksiä uusiksi. Löydänköhän siellä mitään. Luultavasti en.
Olo on melko sees kyllä. Lepo on tehnyt todellakin hyvää, ahdistus on helpottanut hyvin.

Viikko meneekin nyt sitten hyvin - lauantaita odottaessa. Rakkaita ihmisiä kylään tulee, Hello Kitty -paperihattuja ja kermakakkua tiedossa. Ja ehkä vähän viiniä myös, tsih.

Mutta nyt kuuntelen tätä. Sitten ripustan pyykit ja laitan huulipunaa ja menen hymyilemään nätisti typerille intialaisille turisteille. Huoh puuh.

Kaipaus.

Olen viettänyt nyt viikon kotona. Hermolomaa.
Olen tavannut paljon ystäviä, mukavaa se. Kahvikupit loppuivat ja piti ihan vallan tiskata lauantaina, että sai kestittyä taas yhtä rakasta. On ollut aika parasta, että täällä on käynyt ihmisiä, olo on ollut melko yksinäinen, nimittäin.
Olen myös nukkunut nukkunut nukkunut. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Yhden melkein kokonaan unettoman yön vietin, hermostuin seinäkellollekin, pulssi oli melkoinen pattereita irtirepiessä.
Eilen nukuin viiden tunnin päiväunet ja perään kymmenen tunnin yöunet. Nyt en ehkä uskalla mennä päiväunille, rytmi on korjattava jossain välissä, mieluummin aiemmin kuin myöhemmin, ensimmäinen marraskuuta pitää palata töihin.

Lauantai-iltana oli kyllä. Pitkästä aikaa Kallio-kierros, tosin tyylikäs sellainen. Jotenkin taas löi tajuntaan, miten hirmuisen rakkaita voi ihmiset olla.
Rakkaus, se on jännä. Minä rakastun päivittäin ihan täysiä, vuodatan sydänverta ja kuolen vastarakkauden uupuessa. Ja huomenna taas. Olen asettanut sydämeni valitulle järjettömän määrän kriteereitä, ihan sellaisia kohtuullisia kyllä (arvostaa koulutusta, osaa käyttää aivojansa, jaksaa minua jne.), mutta kaikista kaikista suurin juttu: Mieheni pitää istua tuohon lauantainakin koolla olleeseen porukkaan melkeinpä saumattomasti. Eihän se vaikeaa ole, niin loistavia ihmisiä, mutta. Jotenkin on vähän vaikeaa nähdä ketään viimeaikaisista kandidaateista siinä. Ei sillä, onhan tässä viisi kuukautta sinkkuvuottakin jäljellä (har har, en minä osaa olla yksin, mieletön kaipuu turvalliseen syliin).

Jos nyt ensin vaikka tätä päätänsä kunnostaisi. Mutta silti. Ihmisen ikävä toisen luo.

Kaipa se prinssi jostain joskus. Ehkä. Sitä odotellessa.

herätykseen kuusi tuntia - minä kirjoitan. fail.

Olen kuudetta viikkoa kipeänä tässä nyt. Töissä tosin ollut jo puolitoista kokonaista viikkoa, ansaitsisin palkinnon.

Viime tilissä oli superylläri: ei enää kielilisää. Kiitos kaverit. Soittokierros henkilöstöpalveluihin ja aluemyyntipäällikölle ja henkilöstöpalveluihin ja työkavereille vahvisti, inhimillinen erehdys leikkasi palkkaani. Tulee kuulemma takautuvasti syyskuulta, bileet!

Bileet bileet bileet. Pian on syntymäpäivä, aion viettää sen rentouttavasti ja mukavasti - töissä korppikotkan kanssa. Kiitos Jumala. Tosin bileet, niitä odotan. Täytekakkua ja kavereita ja ystäviä, yksi lupasi tulla Oulusta asti, miten parasta.
Syksy on niin tällaista löllöttämistä, kukaan ei käy missään - en edes minä - eikä mitään tapahdu. Halloweenbileetkin on aina mun synttäreiden kanssa päällekkäin, paitsi tänä vuonna, kun pöljät juhlii jo lokakuussa, kun pyhäinpäivä onkin yllättäen on kuudes marraskuuta. Silloin on minun juhlani. Pitää muistaa tehdä siis kaikki kauppa-asiat ajoissa ennen, muuten harmittaa tuolloin.
(ihan jos joku tätä lukee ja kokee tarvetta onnitella, ensimmäinen marraskuuta on oikea aika)

Koulu stressaa luvattoman paljon, en kai valmistu keväällä. Rästiasioita on ns. sikana, enkä saa kaikkia tällekään vuodelle suunniteltuja tutkinnonosia suoritettua, koska on pakko käydä töissä 24/7, että voi maksaa vuokraa. Ja uusien syyskenkien osaria. On muuten kauniit kengät, maijapoppaset.


Hyvään aikaan kyllä hain ne eilen valtsusta, lämpötila on ollut alle viiden plusasteen tässä nyt pari päivää, ei oikein kai avokkailla enää pärjää. Jos vielä talvisaappaat jostain löytäisi, olisi varsin hienoa ja parasta. Jos joku näkee vaaditunlaiset, niin huutaa hep. Polvipituiset saappaat, vähintään, nyörilliset ja korolliset. Mieluiten nahkaa, kiilakorko + jäinen maa on tappoyhdistelmä, suosimme perinteistä mallia.

Tukkakin on taas vaihteeksi musta. Kesä on ohi, virallisesti.

hiljentäkää, sydän hiljentäkää

Ja ihan vaihteen vuoksi sairaslomaa.
Kai pitäisi olla huolissaan itsestään, laskeskelin olleeni nykyisen työsopimukseni aikana enemmän sairaslomalla kuin töissä. Ohopsansaa.

Sairasloman takia myös vierailu kummitätini uuden vauvan luo siirtyi taas. Harmittaa kosolti, mutta asia korjaantuu lauantaina, sillä minua pyydettiin kummiksi. Maailman parasta. Vauvat = parasta. Sitten on kummipoika myös. Ähih.
Vein kummitytölleni tänään hienon pienen Pikku Myy -kamman. Kelpasi, kikatutti.

Jaa niin mikä vauvakuume?

Olen olevinani niin kauhean tiukka vuoden sinkkuelämässäni, mutta. Kun toinen on läsnä jatkuvasti ja nukkuu tuhisten vieressä ja äst. Hakkaan päätä seinään ja järkeä päähän, typerä tietosanakirja vain on pehmeäkantinen. Fail.

mä en usko rakkauteen ja mä en tahdo kuulla, että sinä uskot niin
koska maireus on naurettavaa mä sanon mua ei ei kuka tahansa saa
stop, en rakastua saa, se tietää vain surua
yksin tahdon maailmani valloittaa, en rinnallein ketään kaipaa
I'm young and I love to be young and I'm free and I love to be free

Että niin. Ja niin nuori Mirjami opettelee puhumaan tunteistaan. Tai sitten ei.

Päivän soundtrack.

Rokulipäivät hyötykäyttöön.

Olihan kummallinen päivä.
Menin aamulla viideksi töihin, lähdin puoli kolme kotiin, ja minähän en siis tee ylitöitä eikun mitä. Koulua olisi ollut mutta. Olen paikallistanut mystisen superkeuhkotautini aiheuttajan, se on töissä. Työlle allerginen, niinpä niin. Memmu veikkasi komppasi, sanomalehtimuste on aika todennäköinen. Tai en ainakaan keksi muutakaan, pöly se ei voi olla, sillä meillä oli ihan vasta megasuursiivous ja tämän superhuonepölyallergikkoastmaatikon kotona on aivan luvattoman pölyistä, silti henki kulkee ihan nätisti villamatolla maatessakin.
Koulupäivä jäi tänä iltana väliin, kotiin tullessa tein kuolemaa ja lääkitsin itseäni kaikilla mahdollisilla keinoilla, lopputulemana reporankana liikuntakyvyttömänä sängyssä makaava hyvin hyvin väsynyt tyttö.
Otin useamman tunnin päiväunet sitten ja herättyäni pursusin energiaa. Paistoin melkein puoli kiloa punajuurta hunajan, merisuolan, rosmariinin ja vuohenjuuston kanssa ja söin ne haarukalla suoraan uunivuuasta, ei vissiin jäänyt huomiseksi töihin evästä kappas oho. Sitten rupesin siivoamaan. Ja voi, kyllä siivosinkin. Imuroida vielä pitäisi, mutta olen itsekin hämmentynyt siitä, miten siistiä täällä on nyt. Jopa liinavaatekaapin järjestin viikatessani puhtaita pyyhkeitä hyllyille. Melko selkeä merkki siitä, että nuori Mirjami lienee vaihteeksi tyytyväinen elämäänsä. Kotini siisteys on suoraan verrannoillista omaan olooni.
Viime viikonloppu oli odotetusti täydellinen, rakastan kaikkia -humala on se paras humala. Olisihan sitä tietysti voinut vähän vähemmän juoda (tai esimerkiksi saunoessa nauttia vettä karpalolonkeron sijaan), mutta luoja. Miten hirvittävän ihania ihmisiä oli miitti täynnä, kerran vuodessa näkeminen tuntuu jopa epäreilulta. Tänä vuonna tutustuin paremmin myös muutamaan ennestään naamatuttuun, kivaa oli se. Ja pääsin larppaamaan Katri Helenaa, tribuuttineitsyys meni sen siliän tien, vähän piti laulaa päin helvettiä, mutta ehdottoman hauskaa ja ihanaa. Eihän edellisestä laulusta ollutkaan(karaokea ei lasketa, ei ei ei) vierähtänyt kuin melko tarkkaan kolme vuotta. Voi miten haluaisinkaan ryhtyä taas laulamaan, mieletön kaipuu. Mutta minkäs teet, töitä töitä koulua töitä koulua töitä töitä töitä. Mutta se tutkintotodistus ja kesäloma. Jotain todella mitä odottaa.
Kohta uskon itsekin jaksavani. En ihan vielä.

Jos tiskaisi viimeisetkin astiat ja ryhtyisi odottamaan vierastaan, aamulla olisi kuitenkin vielä herättävä ennen viikonloppua, tiedossa kivoja asioita jälleen.
Dinz dinz!

Jos saan haavan taikka kaadun tai jos itkettää.

Asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi:

- aluksi suuresti vituttanut sairasloma, saa nukkua nukkua nukkua
- valtava säkillinen luumuja, äitin ja isin pihalta, omnom
- syksy, tuoksuva ilma ja kevyt sade
- keltaiset Kontio-saappaani
- tuleva viikonloppu, ikävä on ollut niin monia rakkaita ihmisiä
- tuleva viikonloppu, uusia tuttavuuksia
- karkkipurkalta tuoksuva hiushoitoaine
- mustaherukkamehu (isi kävi vaihtamassa tyhjät pullot täysiin, kiitos isi)
- Kantolan kaurakeksit
- punainen tiskiharja
- ehjä johto koneen ja vahvistimen välillä, kuuntelen asiat stereona taas
- Billie Holiday
- uudet korkeakorkoiset nyörisaappaat
- Kotiopettajattaren romaani
- hyvä kahvi
- Kissan minttu -likööri
- äiti
- rakas turvariepunahkatakki
- Helsingin Sanomissa julkaistavat kultahääkuvat ja niiden keräily
- ja timantti- ja kruununtimanttihääkuvat
- silkkiset alusvaatteet
- kiiltävälle paperille painetut lehdet
- se, että ihmiset ovat oikeasti pysyneet naimisissa 65 vuotta
- rakas työ - perjantaina pääsee taas!
- koti jota kutsua kodiksi
- kreisibailaus
- rakkaat ihanat ystävät
- mehujää
- elämä

Sunnuntai-illan huumaa.

Onhan tämäkin. Tämä elämä. Ihmeellistä, myös vähän täydellistä.

Sairasloma pidetty, melkein tekisi mieli hakea lisää. Meinasi keuhkot loppua kesken töissä tänään. Oli siellä kyllä kivaa käydä, vaikka harvinaisen tyhmiä turisteja oli taas liikenteessä. Tuovatpahan meille rahaa kassaan ja työpaikka on turvattu.

Kävin kampaajalla eilen ja kaikkea, nyt on simpsakka polkka. (Vakikampaajani oli lopettanut sillä aikaa, kun välttelin sitä tehtyäni väkivaltaa kutreilleni vetyperoksidilla. Maksoin sitten 48 euroa hairstoressa ja olin kotiin asti aivan varma, että pieleen meni. Kunnollinen vilkaisu peiliin ilahdutti, hyvä pää on nyt :)

Kävin äsken ajelulla. Käytiin Vuosaaren satamassa ja Jakomäessä, kahdesti. Vähän kipristelee nyt. On tämä niin tällaista. Hivenen kyllä syö, että tuo kuskina toiminut ihminen muuttaa pois täältä ihan kohta. Olisihan ajelulla voinut käydä useamminkin.

Pidän elämästäni ihan tosissaan nykyään. Syksylle on vielä odotettavissa paljon kivoja juttuja, tappotahtityön ja -koulun ohella. Pitäisi pysyä pää kasassa.

Veikkaan, etten saa ihan heti unta, kun kohta menen kokeilemaan. Kolmen maissa pitäisi kai nousta. Taitaa tosin olla taksiaamu, ei näillä keuhkoilla vielä uskalla polkemaan lähteä. Sinänsä harmi, hirveä liikkumishimo olisi tässä. Ja ihme kiherrys. Viimeksi mainittu vaikeuttaa sitä unensaantia.
Odotan aivan täysiä ensi viikonloppua, siitä seuraavaa ja vielä ehkä lokakuun ainoaa vapaata. Kivoja juttuja, ystäviä, hyviä keikkoja ja kaikkea. Ensi viikonloppuna tosin saatan tehdä sadannen raittiuslupauksen, tai en ehkä viikonloppuna, mutta seuraavana maanantaina töissä viimeistään.

Pää näyttää nyt tältä:


Tosin hivenen tummemmin harmahtaa, vähän illalla vielä sävytin. Tykkään tykkään tykkään.

Koska olen superkohtalokas Drama Queen, niin ah.

arjen haasteita, osa 2004 - älä vähättele huonoa oloasi

Tulihan sitten sunnuntaina juhlittua tuli kyllä juu.
Eilen kiitin itseäni töissä. (Mutta oli kyllä aivan jumalattoman hauskaa.)

Aamulla heräsin kurkku järkyttävän kipeänä, mittasin kuumeen ja totesin olevani ihan kunnossa, siis polkemaan töihin vain. Eh, huono, todella huono, idea. Ensin rupesi ääni katoamaan kesken lauseiden, sitten olo huononi reilusti, hengitys voisi olla helpompaakin. Hiljaisen hetken tullen ajattelin mitata kuumeen - lasinen mittari kohtasi takahuoneen kivilattian. Oho. (Helvetti.) Tajusinhan kuitenkin varata lääkäriajan itselleni onneksi kuitenkin, loppuviikko sairaslomaa ja astmalääkitys päälle. Oireita viimeksi keväällä 2006, nyt lääkitys on sama, mitä käytetään keuhkoahtaumapotilaiden hoidossa. Hiiohoi. Kuuriluontoisesti tosin vain. Tilattiin tuonne terveysasemalle testituloksia vuodelta 2004, niiden pohjalta jatkuu lokakuussa astmatutkimushommat. Että niinpä niin. Saanpahan nukkua. Olin melko yllättynyt sekä saikusta että lääkityksen vahvuudesta. Odotin saavani sellaisen kivan kiekon, joka oli joskus nuorempana käytössä, tarvittaessa lieviin oireisiin, enkä sairaslomaa kyllä lain. Toisaalta, ääntä ei lähde tällä hetkellä ollenkaan, mitäs mä töissä tekisinkään.

Kävin ostamassa viherkasveja muuten niin täydelliseen kotiini - viimein. Valitsin pitkään ja hartaasti. Kaksi kasvia, molemmat tuttuja edesmenneestä avoliitostani.
Hienostipa valitsin, tajusin vasta kotona. Ehkä vähän hassua.

Tämä ei poistu päästä nyt yhtään mihinkään.

Sunnuntai - lepopäivä - sielu lepää juhliessa.

Voitin jo toisena perättäisenä lauantaina vakijokerillani 2,50 €. Olen voittaja.
Jos ensi viikolla vaikka muutama numero enemmän oikein, olisi cool.

Tehtyäni tarkan päätöksen siitä, että nyt tosiaan opettelen olemaan keskenäni ja unohdan kaikki parisuhdehaaveet, löysin itseni jälleen tutusta kissa-hiiri -leikistä.
Hyvä Mirjami, esimerkillistä toimintaa Mirjami, juuri näin Mirjami.
(Lopeta ajoissa Mirjami)

Muutaman tunnin päästä löydän itseni jälleen radalta, ei välttämättä huono ajatus. Nuoruuden kun voi tuhlata muttei säästää. Kunhan on huomenna puoliltapäivin töissä. Ja elossa ja yhtenä kappaleena. Tiedossa mitä ilmeisemmin rankkaa kreisibailausta, täydellistä.
Kuivuisikohan nuo farkut siihen mennessä. Olisi kiva.

Tukkaa kähertäessä rakastan Lesley Gorea.