Ei valittamista.

Ollaan tehty universumin kanssa sovinto, semmonen kiva tasapaino. Mää en sekoile ja siitä kiitoksena se antaa mun olla ihan rauhassa. Välillä lappasee kivoja juttuja syliin, mutta silleen sopivasti. Saatoin tossa aiemmin vähän hätiköidysti miettiä liikaa, mutta semmone mää oon. Kiitos universumille ja sit sille tyypille, joka lupas lähteä kahville tai kävelylle, mutta kumpikaan ei toteutunut (ja silti oli kivaa!).

Vähän varmuuden vuoks valitan kuitenki, tai en valita, vaan kiroilen:

- naisvaltaisen työpaikan sosiaalisetkuviot VOI HERRANJUMALA. tää asia vitutti jo perjantaina ja tänään vaan jatkui. miksei aikuiset ihmiset osaa olla? (ja jos mää oon jo sinut sen kanssa, että kaikki on ihan perseestä, niin miks ihmeessä noi muut, joilla ainakin mun näkökulmastani on vähemmän paskamaista, ei voi vaan antaa olla. tai ainakin olla valittamatta mulle, en jaksa omaa pahaa oloani tuolla, siks oon ajattelematta sitä, muiden ongelmat ei oikein nyt ei)

- vähän surettaa taas noi menneisyyteen jääneet ihmiset. ihan vähän tuntuu pahalta seurata entisten ystäviensä elämiä ja vaan ymmärtää, ettei kuulu niihin enää millään lailla. elämä jatkuu, ihmiset muuttuu, muuttaa ja eriytyy, silti piti vähän itkeä.


Mutta joo, kiitos suosiollisuudestasi, maailma. Keep up the good work.

Pussy C'Outure, haaveita todeksi

Ihan ensin tähän opas-osio, jota ei olla pitkään aikaan nähtykään: Jos jotain haluaa tehdä kovasti ja siitä haaveilee, se kannattaa toteuttaa.

Kaikenmaailman keekoilun ja arpomisen jälkeen mielessä kypsyi viimein kesällä, josko kuvaajaystävän kanssa lähtisin vähän tuonne luontoon hepeneitteni kanssa ja ryhtyisin itseäni buustailemaan pin-up -mallina. Mutta oho, kun piti ne kuvaukset lokakuun puolivälistä siirtää, silloin kun pitää olla kisaamassa Pin-up Finlandissa.

Nyt lukijani, pyydän sinulta kolmea asiaa:

- mene tänne ja paina tykkää/like/gilla, näin annat minulle äänesi
- sitten paina tästä , rullaa jutun alareunaan, täppää "Pussy C'Outure" ja klikkaile "vastaa"

- äänestettyäsi voit (kannattaa) mennä tykkäämään FB-sivustani .



Noin.

Dear Eki.

Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa? Miksi sanon vääriä asioita? Miksi jätän oikeat asiat sanomatta? Miksi en edes herranjumala kerran voi olla niinkuin normaalit ihmiset? Yksinäisyys puristaa, epätoivoiseksi en tunnustaudu, mutta miksi ihmeessä annan itsestäni sellaisen kuvan? Miksi en osaa vain olla onnellinen siitä, mitä minulle suodaan?


Tiedustelee nimimerkki Saisinko rakkautta?-95

Pussy's eleven.

Mulla on tommonen sydänkäpynen, jolla on tommonen blogi ko Hei, diary. Lykkäsi neiti haasteen minulle, apuva.


(Haasteen tarkoituksena on tehdä tunnetuksi blogeja, joilla on alle 200 lukijaa.)

Haasteen säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
 

11 asiaa minusta:

1. Opin lukemaan 4-vuotiaana, luettujen kirjojen määrä on reilusti yli 1500, saattaa olla pian kolmannella tuhannellakin.

2.  Rakastan hyvää kahvia ja jauhan itse kahvipapuni, tänään vein töihin itselleni pressopannun, loppuu automaattikahvin juominen pakon alla nyt sitten sielläkin.

3. Olen lopettanut lihansyönnin 11-vuotiaana, näin ollen en ole koskaan maistanutkaan esimerkiksi kebabia tahi mustaa makkaraa.

4. Asun Tampereella, mutta olen kotoisin Vantaalta. Tampere on kuitenkin kahdessa ja puolessa vuodessa vienyt sydämeni, koti on tämä kaupunki.

5. Olen nelilapsisen perheen nuorimmainen, siihen maailmanaikaan iltatähti. Vähän lellipentu.

6. Koulutukseltani olen ylioppilas, kävin työn ohessa myöhemmin ammattikoulun, vaatetusompelijan tutkinto on yritystoimintaa ja yhtä ompelunäyttöä vajaa, kotikaupungin vaihtuessa jäi opinnot kesken. (Yliopisto ja kirjallisuustiede on tuolla tulevaisuudessa odottamassa minua.)

7. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja puhun asiasta mielelläni ääneen, sillä uskon ja toivon, että psyyken häiriöt menettävät "hullun leimaansa" ajan myötä, hyssyttelyn lopettaminen on tärkeää. Se on minulle arkea ja normaalia, sen kanssa voi elää eikä sitä tarvitse hävetä.

8. Minulla on kaksi kissaa, pörröiset perkeleet. Rakkaat.

9. Rakastan intohimoisesti vintagea: vaatteita, huonekaluja, esineitä ja estetiikkaa muutoinkin, 40-luvulta 60-luvun alkuun. Ja musiikkia, jazzia ja doo-woppia ja kaikkea! Kissoihini ja tyyliini voi tutustua täällä. Kyse on aikalailla elämäntavasta.

10. VIHAAN aivastamista, sattuu.

11. Olen melko pitkä, 178 cm, useimmiten lähemmäs 185, sillä KORKOKENGÄT.

Heidi kyseli:

1. Mikä on suosikkituoksusi? 

 

Olen ällöttävän stereotyyppinen, mutta Chanel nro. 5. Myös syyssade toimii.

 

2.  Mitä toivoisit joululahjaksi? 

 

Maailmanrauhaa ja vaahtokarkkeja? Kenwoodin kMixin blenderin, punaisena kiitos. 

 

3. Rakkain esineesi? 

 

Oh my, melkein väittäisin, että kamerani, olen kyllä pahasti materialisti, mutta ilman kameraani en eläisi, mekkoja ja kirjoituspöytiä saa uusia. (No siis kameroitakin toki kuulemma.)

 

4. Oletko tehnyt tänä vuonna jotain sinulle täysin uutta? 

 

 Apua, en? Tai ehkä juokseminen. Olen toki siis pinkonut ennenkin, mutta en kymmeneen vuoteen. Tänä vuonna juoksemisestani on tullut myös tavoitteellista.

 

5. Lempiruokasi? 

 

Punajuuri. Melkein mikä tahansa punajuuriruoka. (Paitsi ei etikka-, en ole koskaan maistanutkaan. Tuorettakin ensimmäistä kertaa ollessani 18-vuotias.)

 

6. Mitä teet/tekisit mieluiten vapaapäivänäsi? 

 

Ensin nukun, sitten nukun.

 

7. Millaisia kirjoja löytyy kirjahyllystäsi? 

 

 Nyt kannattaa katsoa tuo ihan ensimmäinen itsestäni kertoma asia, on tuossa nimittäin muutama opus. Olen kyllä nähnyt vaikuttavampiakin ilmestyksiä, ei sillä. Lempikirjani löytyvät kaikki, samoin lempitähtieni elämänkertoja (mm. Edith Piaf, Tauno Palo, Greta Garbo, Marilynin elämänkertoja kerään.). Klassikoita, venäläistä näytelmäkirjallisuutta, kaikki Harry Potterit, taidekirjoja, feministi-kirjallisuutta, keittokirjoja, vaatetusalan oppikirjoja, kauheasti kaikkea, mutta ei yhtään tarpeeksi!

 

8. Terapeuttisin harrastus tai puuha? 

 

Kirjoittaminen ja juokseminen. Kirjoittamalla puran, juoksemalla tyhjennän päätä.

 

9. Mitä pelkäät? 

 

Vettä. Meinasin hukkua syksyllä 2005, enkä sen jälkeen ole uinut. Yritin ilmoittautua aikuisten uimakouluun tänä syksynä, mutta arvonnassa jäin täyden ryhmän ulkopuolelle.

 

10. Missä vietit lapsuutesi? 

 

Täysin omassa pienessä todellisuudessani.

 

11. Mistä haaveilet?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: onnellisuudesta.

Ja sitten haastetuille tässä vastattavaa niin:

1. Kaikkien aikojen lempielokuvasi?

2. Mikä sinusta piti tulla isona, kun olit lapsi?

3. Ja mikä sitten tuli?

4. Kahvia vai teetä vaiko ei kumpaakaan?

5. Kun maailma on pielessä ja kamala, mikä auttaa?

6. Lempivuodenaikasi?

7. Missä asuisit kaikista mieluiten ja miten?

8. Hame vai housut?

9. Minkälaisia kirjoja luet? (Vai luetko ylipäätään?)

10. Löytyykö lemmikkejä?

11. Mistä tietää olevansa onnellinen?

Ja niin, ne haastetut. En ehkä lue yhtätoista blogia. Tai jos luenkin, on iso osa vähän suurempia internationaaleja vintage-blogeja.

Kolmiosirkukseen olen törmännyt jossain fb-ryhmässä, ihmeellinen ja lahjakas monitaiturinainen siellä.

Piss-brew with a hint of cranberry on ihanan Pippariinan elämäjuttublogi. Pisteliästä ja osuvaa asiaa. Ja mahtava koira, ihan tosi mahtava koira.

Hell yeah, I do! on hääblogi, jota rupesin puolivahingossa lukemaan vastaeronneena, jäin koukkun ja nyt tuo rouva on lupaillut jatkavansa blogaamista.

Kolme on melkein yksitoista, tavallaan.

Staattisuus, sairaus, suru.

Kyllästyttää. Kyllästyttää niin paljon, että ahdistaa.

Elämässäni ei tapahdu mitään. Olen peräänkuuluttanut jonkinlaista mullistusta jo pidempään, mutta ei, mitään ei tapahdu. Monesti on toki meinannut, mutta kun jotain on tapahtumassa, kierähdänkin takaisin. Viikonloppuna taisin mullistaa ainakin yhden ihmisen käsityksen itsestäni. Joskus kuitenkin täytyy asettaa oman elämänsä päätähti ensimmäiselle sijalle. En tiedä (en usko) tuolla orastavan ystävyyden tuhoamisella (tai sen syyllä) olevan vaikutusta elämääni, mutta toivoisin niin todella lujasti. Edes hetkeksi.

Elämästäni katoaa ihmisiä, niitä sellaisia, jotka ovat olleet todella tärkeitä. Se sattuu, sattuu aivan saatanasti. Tämä helvetti, joka päässäni pyörii, tuntuu pahenevan vain. Masennusjaksot saavat lievästi psykoottisia piirteitä ja luulen sillä(kin) ajavani ihmisiä pois. Salaliittoteorioiden määrä on käsittämätön. Selkeinä hetkinä melkein naurattaa, joskin enimmäkseen hävettää. Kun musertavuuden aalto tulee, ei rationaalinen ajattelu ole kovin vahvasti läsnä.

Jäädessäni kolme viikkoa sitten pois töistä hetkeksi tein päätöksen siitä, että en anna toimiston sosiaalisten kuvoiden haitata elämääni. Sattuu vähemmän, jos jättäydyn itse pois enkä enää yritä pysyä mukana. Sitä en tiedä, koska ja miksi olen pudonnut porukasta, mutta hyväksyä se on pakko. Kahdeksasta neljään, maanantaista perjantaihin, ei muulloin. Kivuliainta tässä on se, että kollegat olivat ensimmäisiä ihmisiä, joihin tässä kaupungissa tutustuin, ilman heitä en luultavasti olisi pärjännyt.

Kiittämätön en kuitenkaan ole. On elämässä hyviäkin asioita ja jokaisesta naurun hetkestä olen kiitollinen. Jokaisesta ystävästäni, jokaisesta kauniista sanasta, niistä ihmisistä, jotka ovat hiljaa läsnä taikka huutaen rakastavat, kiitollinen, kyllä.

Eskapisti.

Minä en jaksa enää paeta. Minä en jaksa enää huutaa.


Minä

en

jaksa

enää.

Täällä olen.

Elossa.

Kevät oli hirveä. Siis jotain niin hirveää, etten elämäni aikana ole kokenut mitään niin syvää mustaa koskaan ennen. (Ottaen huomioon, että minut tuntevat tietänevät menneisyydestäni yhtä jos toista, mm. sen, että mikäli olisin onnistunut yrityksissäni, en todellakaan enää olisi täällä.) Jäin kuitenkin eloon, uudet tasaavat ja kuurina vähän masennuslääkettä, juuri ajoissa niin, että loma oli elämäni paras. Italianreissua ja juhannusfestareita lukuunottamatta en suunnitellut mitään ja parasta oli, vietin aikaa paljon keskenäni, paljon kreisibailaten ja vielä vajaan viikon Savonmaalla. Teki hyvää. Töihinpaluu olisi voinut mennä toki paremminkin, pikkuriikkinen angiina kävi kylssä hupsista saatana kolme viikkoa sairaslomaa. Ikäänkuin en olisi tarpeeksi sairaslomaillut tässä näin.

Töitä töitä töitä aion nyt tehdä. KAKSI VUOTTA. (Kouluun en päässyt tänä(kään) vuonna, suurin syy lienee, että luin kirjat kahdesti, viikko ennen kokeita. Tenttinähän pääsykoe olisi mennyt läpi, että eiköhän se ensi vuonna ole aika läpihuutojuttu, jos ja kun vaan nyt tämä pää pysyisi kasassa.) Kahden vuoden kuluttua on varaa olla ja opiskella. Kahden vuoden kuluttua olen velaton. Pääasia nyt on, että työpaikka säilyy sinne asti, niin kaikki menee hienosti. (Varsinaista pelkoa paikan menettämisestä ei ole, tällä sairaspoissaolojen määrällä vaan olen etujoukoissa, jos tulee säästötoimenpiteitä.) Kaksi vuottahan mää nyt täällä olen ollutkin, luulisi menevän ihan mukavasti. Kai. Ehkä. Apua. Kak-si vuot-ta.

Jännät paikat kyllä sairaskertomuksen kanssa nyt muutenkin, keväällä alkaneet lääkkeet totesin hyviksi, mitä nyt turvotusta, mutta verrattuna edellisten tuomiin kymmeneen kiloon, tämä on ihan jepa. Paitsi. Hiukset putoavat päästä, melkeinpä tukoittain. Muutamassa viikossa olen menettänyt puolet ponnarini paksuudesta, ohimot vetävät vertoja prinssi Williamille. Siirryin alkuviikosta kiharan sijaan huiveihin, tänään mennään turbaanilla. Ensi maanantaina ilmoitan lääkärille, että ei vetele tämä. Paskamainen sairaus vie elämästäni muutenkin pois asioita ja vaikuttaa minäkuvaan ja mitä vielä (itse oireiden lisäksi), hiuksiani ei. Ei ei ei.


Mutta eiköhän tämä tästä.

Minä en nyt jaksa.

Kun haluaisi vain huutaa. Huutaahuutaahuutaa. APUA.


Kuukausi sairauslomaa, F31.4. Kaksi päivää töitä ja kaksi viikkoa lisää aikaa saada itsensä kokoon. Uudet lääkkeet, maniaa ei ainakaan. (Joku unohti masennusta hoitaa.) Yksityiseltä kunnalliselle, kunnalliselta yksityiselle, kukaan ei tiedä mistä pyytää apua (tai ainakaan sano ääneen kysyttäessä.)


Juoksen juoksen juoksen juoksen. Kaloreita puolikas kerrallaan, rappusia kaksi.



Kun ei pärjää. Ei ei ei ei.


Apua.

Hattaraa.

On suorastaan hupsua, miten helppoa nykyään on vastata kuulumiskyselyyn, että varsin hyvää ja ihanaa. En oikein itsekään osaa vielä käsittää tätä, mutta en muista viimeiseltä muutamalta viikolta yhtään päivää, ettenkö olisi ollut edes jollain tapaa hyvällä tuulella suurimman osan päivää. (Toki erinäiset asiat on vituttaneet, mutta. Kaikkiahan joskus harmittaa.) Sanoisin, että lääkitys on oikea, mutta enhän mää enää semmosia edes syö.

Hyvänmielenjuttuja:

Savuttomuus. Lopetin tupakoinnin, ömmmm, 18 päivää sitten. Helpointa ikinä, aiemmat yritykset on olleet hirveää rimpuilua, nyt on sujunut todella kevyesti ja ilman kuolemantuskia (tai ekalla viikolla tuskastutti, mutta vain fyysisesti). Olen ehkä hiukkariikkisen ylpiä itsestäni. Toki tässä on vielä pieleenmenomahikset melkoiset, mutta hyvältä tuntuu.

Minä. Viihdyn yksin, ihan hirmu hyvin. Ajatus yksin olemisesta ei ahdista.


Kevät kevät kevät. Aurinko ja plussa-asteiset päivät. Kuiva asfaltti. Alati lähenevä kesä.

Juoksupöksyt! Olen pikkuhiljaa opetellut juoksemaan ja tykkäämään siitä ja voin kertua, että olen ihan hirvittävän iloinen asiasta. Pian saan juosta ihan oikeissa juoksupöksyissä, kun äiti lupasi sellaiset ostaa nimipäiväksi. Ihan kreisiä, teknisiä vaatteita minulla!

Liikkuminen ja tasapainoiset elämäntavat ylipäätään, elo-syyskuisesta herranjumalakahekskytkolmekiloa-itkusta on tippunut viisitoista, kolme jäljellä ja sit on taas Mirjami ihan ittensä kokoinen. Kuinka parasta!

Kirjat, kirjallisuus, kirjoittaminen. Yliopiston pääsykokeisiin on kaksi kuukautta ja mää olen jo aloittanut lukemisen. Aikaa sitten! Tuntuu hölmöltä lukea jotain "pakollista" ja kihertää ääneen viittauksille ja kielikuville. Minulle esiteltiin hiljattain Arja Tiainen ja olen vähän rakastunut, ihanaa tekstiä. Myös oma kynä on kohdannut paperin viime aikoina yllättävän usein, kirjoittava Mirjami on järjissäänoleva Mirjami. Melkoisen jepa. 




Jos nyt tapahtuisi jotain ihan kamalaa, niin putoaisin melko korkealta, mutta jaloilleni kuitenkin. Hyvä fiilis.

Tsirp tsirp, kevät, tsirp.

Ei minulle mitään kuulu. Tai kuuluu. Ihana kevät.

Pieniä omituisia juttuja tapahtunut on tässä. Olin lomalla muutaman päivän pääkaupungissa ja törmäsin siellä ihmiseen, jonka heitin roskiin elämästäni kolme vuotta sitten. Minä olen käsitellyt asiaan liittyvät vaikeat tunteet jo monesti ja ihan juuriaan myöten lopullisesti sinä kesänä, kun muutin Mansesteriin. Herra ilmeisesti ei, vaan koki tarpeelliseksi pilata hurjan hauskan iltani avautumalla siitä, että kaverini ja ystäväni eivät pidä hänestä (JA ELÄMÄNSÄ ON PILALLA). Ja tämä oli minun vikani siksi että? Se nyt tosin oli ja meni. Kirjoitin toki kotiuduttuani (aamuviideltä) pitkän fb-viestin, nyt vähän hävettää, sillä olisi osan asioista voinut sanoa vähemmänkin suoraan (mitään sellaista en sanonut, mitä en olisi tarkoittanut, tapoihini ei kuulu) tai jättää ihan vallan sanomatta, tarkoitus ei kuitenkaan ollut pahoittaa kenenkään mieltä. Mutta toisaalta, jos viestissäni oli mitään, mikä saisi kyseisen ihmisen ymmärtämään missä meni vikaan, niin onnea.

Eronjälkeinen - ja erontajuamisenjälkeinen elämä alkaa asettua uomiinsa. Vähän jopa ihmettelen helmikuun alussa pintaan nousseita tunteita. Oikeita ja aitojahan ne olivat, mutta tällä hetkellä ei haittaa, että asiat eivät menneet toivomaani suuntaan. Muutama viikko sitten sain kirjoitettua eksälle melko pitkän viestin, jossa kerroin ja tunnustin asioita, jotka vaikuttivat omalta osaltani (ja näin myös hänen osaltaan) suhteen kariutumiseen. (Ei, en pettänyt, kukaan ei pettänyt ketään.) Teki melkoisen hyvää, sen jälkeen onkin joka päivä paistanut aurinko, ainakin melkein. Voin rehellisesti sanoa, että pidän elämästäni aivan hemmetisti tällä hetkellä. (Ja muutenkin joo, jos suhde kesti 14 kuukautta ja erosta on pian viisi, niin. Joo. Tuon "tunnustuskirjeen" jälkeen ei ole käynyt mielessäkään ikävöidä, ainoastaan haikeus siitä, mitä olisi voinut tulla.)

(Jostain ilmestyi Metsästäjä-Keräilijä, enkä ole ihan varma kuinka tähän asiaan tulisi suhtautua. En todellakaan tiedä. Apua.)

Pieni terveysavautuminen tähän väliin: ATOPIA. Ei jumalauta helvetti perkele saatana. Oikeasti. Pikkutyttönä (alle kouluikäisenä) vaivasi, muistan edelleen jokailtaisen rasvausoperaation ja puuvillaisen sukkapuvun, johon pujahdin yöksi. Lähes kaksikymmentä vuotta on kulunut ja nyt sitten. Vähän on ihottumaista ollut ja hämmennellyt, että mitäs mitäs. Läikkänainen olen, hitto. Ja yöpaidan kyynärpäät tahriintuvat vereen, kun iho ei kestä käden koukistamista. Tässä konkurssissa kiinnostaa aivan helvetisti hankkia rasvapurkkiarmeija kylppäriin. (Jotain hyvää vakuutusyhtiössä työnantajana: erikoislääkärit kattava työterveyshuolto/sairasvakuutus.)

Ystävänpäivää.

Hyvää sellaista. Ystävä on hassu asia, mullakin on niitä tosi monta, mutta kriisin iskiessä unohdan sen kauhean helposti. Sitten istun kotona yksin FOREVER ALONE -asenteella ja vollotan.

Näin avoimesti ja semijulkisesti haluisinkin siis sanoa, että olen ihan maailman superonnellisin kaikista ystävistäni, kaukana olevista ja naapurissa asuvista. Kymmenen vuotta sitten tavatuista ja uudemmista tuttavuuksista. Olen onnellinen niistä tyypeistä, jotka otti mut avosylin takaisin kolme vuotta sitten, kun heräsin kurjan suhteen jälkeen eloon ja onnellinen niistä tyypeistä, jotka veti mut ylös henkisestä tammerkoskestani kaksi vuotta sitten. Olen onnellinen niistä, jotka otti mut elämäänsä viime syksynä uutena tyyppinä ja onnellinen niistä, jotka samoihin aikoihin otti minut takaisin elämäänsä, kun meinasin mennä hukkaan välillä. Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka ymmärtää, että ovat rakkaita, vaikka en osaakaan käyttää puhelintani. Ja onnellinen ehdottomasti myös niistä, jotka on samanlaisia kehnoja yhteydenpitäjiä kuin mää, mutta silti ajatellaan toisiamme. Olen ihan todella onnellinen siitä, että tiedän, että mua rakastetaan. Määkin rakastan teittiä, ystävät. Unohdan sanoa sen vaan aika usein.

Eksynyt, väsynyt, sekaisin.

Noniin. Elämä ei todellakaan mene niinkuin suunnittelee.

Erosta on nyt rapiat kolme kuukautta ja voi kyllä, olen nauttinut elämästäni. Elämä on ollut minun ihan iki oma, ei kenenkään muun. Opin nukkumaan yksin ja heräämään yksin. Kaupassa on mahtavaa käydä, kun saa ostaa juuri nimenomaan sitä, mitä itse haluaa. Jääkaappiin ei ilmesty houkutuksia ja koska ei ole telkkaria, ei tule katsottua leffoja eikä myöskään näin ollen syötyä karkkia. Ehkä paras asia sinkkuelämässä onkin se, että kukaan ei kanna kotiini ruokaa tahi herkkuja, joita en halua syödä. (Tiedän, ettei ole pakko, jos ei halua, mutta. En minä sellaiseen pysty. Se on kaikki tai ei mitään.)

Viime postauksessa mainitsin sosiaaliseen elämääni ilmaantuneesta kutkutuksesta, se oli ihanaa. Ihastuin. Aivan täysiä. Kävin savonmaalla asti katsomassa, olenko valmis jatkamaan elämääni ja ihan todella luulin, että asia näin olisi. Suunnittelin yliopistohakua kauas pohjoiseenkin (tämä ajatus tuli tosin ennen kutkutusta, mutta vahvistui ko. henkilön myötävaikutuksesta kyllä). Ja - herranjumala - sain kukka- ja suklaalähetyksen toimistolle. Hetken aikaa kelluin erityisyydessä, ihastuksessa ja jännittävissä suunnitelmissa. Kunnes. Sanoin viikonloppuna toverille ääneen, että onhan tuota entistä ihmistä ikävä. (Tietysti, jos suhde on ollut lopun ahdistusta lukuunottamatta ihana, saa ikävöidä. Tai edes tuntea haikeutta.) Työnsin asian aika pian pois mielestäni, mahdoton ajatus - totaalisen mahdoton. Maanantaina romahdin, istuin 20 minuuttia kylpyammeessa itkemässä hysteerisesti. Ajatus uudesta kaupungista pelottaa, ajatus uudesta ihmisestä pelottaa, kaikki pelottaa. Ja se ikävä. Puristava, raastava ja kokonaisvaltainen ikävä sitä, mitä me olisimme voineet olla.

Ei tainnut nuori Mirjami ollakaan valmis jatkamaan elämäänsä. Hirveää on se, että ajatusteni selkiytyminen vaati viattoman siviiliuhrin. Lähtökohtaisesti en halua satuttaa ketään, saatika sitten sellaista, joka minun silmissäni on lähes pelkkää hyvyyttä ja ihanuutta. Olen ihan hirvittävän pahoillani.

Sanomattakin lienee selvää, että mennyt suhde ei saa uutta mahdollisuutta, ei uutta alkua. Tällä hysteriapanikoimisellani olen myöskin saattanut tuhota hyvin alkaneen ystävyyden.

Mokasin, pilasin, tuhosin. Kaiken. Enkä tiedä onko mikään asia ikinä sattunut näin paljon. Äkkiä en osaakaan nukkua yksin. Kaupassa meinaan ostaa kerrosjogurttia tuliaisiksi kotiin. Yllättäen Daim-kakku iltapalana olisikin maailman paras ajatus. On ikävä kuivaamatonta kylppärin lattiaa ja väärille paikoille laitettuja astioita, ikävä täyttä pyykkikoria ja ikävä sitä elämää, joka meillä oli, mutta johon unohdimme panostaa.

Maailmantuska.

Päähäni ei mahdu sellainen fakta, että olemassa on oikeasti ihmisiä, jotka kokevat oikeudekseen sanoa ihan mitä sylki suuhun tuo. Ihmisiä, joiden mielestä kaikki pakolaismiehet tulisi kastroida maahan tullessaan ("tilastojen valossa") ja ihmisiä, joiden mielestä on ihan ookoo ampua raskaana oleva tummaihoinen nainen, ettei vaan tule lisää neekereitä maailmaan. Ensimmäinen viittaa toki Kai Haavistoon, jälkimmäinen taas ihmiseen, jonka jollain tapaa tunnen. Haluaisin vähän kysyä tässä, että MIKÄ VITTU IHMISIÄ VAIVAA. Olen ihan sinut sen asian kanssa, että kaikki eivät voi olla iloisia vihervassareita, vaihtelevuus mielipiteissä ja maailmankatsomuksissa on oikeasti hyvä asia. Mutta toisen ihmisarvon ja elämisen oikeuden kyseenalaistaminen on vähän semmonen juttu, että.
(Toivon tosi lujaa, että nämä ihmiset ei tosipaikan tullen oikeasti olekaan tuota mieltä. On silti tarpeeksi hirveää sanoa tuollaisia asioita ääneen.)


Oma elämä tässä nyt on vähäsen täynnä jännittävyystekijöitä. Syövän selättänyt äitini sai veritulpan ja näin ollen suunnitelmia meni aika reippaalla kädellä uusiksi. (Äiti elää ja voi olosuhteisiin nähden hyvin. Voimanainen, rakas, ihana, viisas ja rohkea äiti.)  Egypti jää nyt väliin, mutta ensikädessä korjaamme menetetyn matkan mamman vierailulla minun luokseni, pyöreitään juhlitaan kahdestaan illallisella ja teatterissa, kivaa on se. Vietän sen jälkeen lopun pari päivää lomastani etelän lämmössä, helsinkiläiset siis ohoi ja huomio, mää tuun!

Sosiaaliseen elämääni on myös ilmaantunut semmonen kutkutus. Tässä vaiheessa on aikaista sanoa muuta, mutta sanon vaan notta tsirp tsirp. Elämä ei vissiin aina mene niinkuin suunnittelee. Melkoista. Apua.

Elämähommia ja omaa naamaa.

Lauantai ilman krapulaa. Join eilen yhden kokonaisen siiderin ja olin yksin kotona. Tai kävi ystävä kylässä ja käytiin keskiyön jälkeen roskaruualla, mutta ei lasketa. Valvoin kolmeen ja nukuin todella hyvin - jumpan ohi. Kroppa on niin järkyttävässä kunnossa, että jotain olisi tehtävä nyt pian, ettei selälle käy yhtään pahemmin. Rapistun, nuori ihminen.

Ihan hullu työviikko oli, maanantai meni ohi uniongelmien takia, mutta keskiviikkona kymmenen, torstaina yksitoista ja perjantaina kymmenen tuntia töitä. Onpahan nyt sitten hilattu saldot plussan puolelle kokonaista yhdeksän minuuttia! Egypti kutsuu puolentoista kuukauden päästä ja silloi  pitäisi olla 15 tuntia plussaa, tarkoitus kun on käyttää kaksi saldovapaata, kaksi vuosilomapäivää ja yksi palkaton vapaa tuohon. Kun matkatunnit on kasassa, voinkin jatkaa kerryttämistä, sillä lähden maaliskuussa viikonloppumatkalle pohjoiseen ja tarvitsen puoli perjantaita silloin vapaaksi, Oulu kutsuu. Ostin tällä viikolla bussilipun välille Jyväskylä-Oulu ja nyt pitäisi enää keksiä miten pääsen Jyväskylään ja sunnuntaina takaisin Tampereelle sitten. (Joku tosin esitti vaihtoehdoksi Ouluun jäämistä, ehken vielä kuitenkaan.) Ehtii kai noita stressata myöhemminkin, ei ole ennakkoliput Matkahuollolla eikä VR:llä edes myynnissä vielä.

Syksyn mittaan tutustuin nuoreen Mirjamiin uudestaan, olen lukenut läpi kaikki vanhat päiväkirjat, runot ja tekstit, eilen vielä vanhan lj-blogin vuosilta 2005-2010, huuuuh, sanon. Ahdistanut, itkettänyt, naurattanut ja vapauttanut on tuo projekti. Kaikkia aikoja lapsuudesta asti on leimannut se, että ulkomuodossa on koko ajan sanomista (eikä pelkästään nuo syömishäiriöhommat), uuden vuoden kunniaksi päätin ottaa terapiaprojektiksi oman naamani tuijottamisen. Vuosi heijastuksia, 365 kertaa minä. Otan kuvat silloin kun ehdin ja muistan, siellä missä ehdin ja muistan. Tavoitteena kuitenkin ikuistaa jokaisena vuoden päivänä peilistä katsovat kasvot. Saa nähdä lentääkö kaikki peilit roskiin vuoden päästä vai opinko pitämään näkemästäni.

Vaimomatskua.

Edellisen postauksen tiimoilta on anteeksi pyydetty ja annettu puolin jos toisin, ihana asia se.

Ihmeellinen ja hämmentävä ilta oli kyllä eilen, tutustutin kahden maailmani ihmisiä toisiinsa, annoin hirveän hyviä elämänohjeita kymmenen vuotta itseäni vanhemmalle entiselle narkkarille ja jätin jatkot väliin.

Isä kävi eilen tuomassa sohvan ja sänkyni (hyvästi 80 cm kapea asia, never again) ja korjailemassa asioita JA tuomassa ihan älyttömän määrän ruokatarpeita. Äidin kasvimaalta herkkuja, mustajuuria ja kesäkurpitsaa ja yrttejä ja kaikkea (ja herukkamehuja!). Tästä inspiroituneena lykkäsin hirveän määrän papuja likoamaan suunnitelmana keittää ja pakastaa ne tänään, krapulassa kun ei suurempiin ponnisteluihin pysty.

Koska jatkot tosiaan jäi väliin, heräsin suhteellisen virkeänä omasta sängystäni (sellaisesta, johon mahtuu molemmat kissat kainaloon), illalle oli kyllä suunnitelmia, mutta katsoin parhaaksi perua, vähän on tämän pääkopan kanssa tekemistä ja mikäpä olisi parempi tapa viettää aikaa itsensä kanssa, kuin keittiö? Lopputuloksena:

-litra valmiiksi keitettyjä soijapapuja
-litra valmiiksi keitettyjä valkoisia papuja
-puoli litraa papuja, joista en tiiä mitä kaikkia on, mutta pakasterasian kannessa lukee "ruma papumix"
-puoli litraa marinoituja soijapapuja
-iso törpöllinen chilin ja inkiväärin kanssa hillottua lampaankääpää
-valtava kattilallinen kesäkurpitsa-parsakaalikeittua (leppäsavusulatejuustolla maustettuna om nom nom)
-valtava kattilallinen rumista pavuista tehtyä savuista papu-paprika-mangoldi-tomaattipataa

Jos joku on varmaa, niin se, etten tule ainakaan kuolemaan nälkään tässä lähiaikoina. (Onnea sille, joka joskus minusta vaimon saa.) Olisin varmaan tehnyt enemmänkin ruokia, mutta pakasterasiat loppuivat kesken. Ja ehkä myös pakastimesta tila.

Puhuin tänään äitin kanssa pitkään puhelimessa ja luin sille ääneen 16-vuotiaana kirjoittamiani runoja. Yllättävää on se, että ne ei kaikki olekaan ihan hillittöntä myötähäpeää aiheuttavia.


" Se paita, joka tuoksui sinulta,
se on nyt pesussa.


Töölönlahti ei olekaan niin kaunis,
kuin kuvittelin.


Kasva aikuiseksi. "
 

pieni anteeksipyyntö

Huoh.

Minä menin ja satutin yhtä rakkaimmista ystävistäni - vahingossa.

Eihän tuo minua usko, mutta ns. kaikkeni olen nyt tehnyt. Mikäli anteeksipyyntö ei riitä, en tiedä, onko vaihtoehtoja. Tavallaan haluaisin myös kertoa, millä tavoin hän on minua satuttanut ja elämääni sotkenut ja välillä ihan suoraan sanottuna vituttanut, mutta se saattaisi olla huonoa käytöstä. En usko vanhojen riitojen kaiveluun, mutta kyseessä on asiat, joista en ole ääneen aiemmin sanonut. (Miksi, en tiedä. Kai halusin välttää konfliktia.) Eikä kyse tosiaan ollut mistään kostotoimista, kai noiden menneiden asioiden miettiminen on helpottanut itseni kanssa elämistä. Kuten aiemmasta postauksesta saattanee voida päätellä, en aio vihata itseäni. Kaikki meistä mokaa joskus, ihan jokainen.

Tämä nyt vaan ottaa päähän tämä tilanne. Olen edelleen melko uusi tässä kaupungissa ja kyseinen neiti on se ihminen, joka minut on tutustuttanut isoon osaan kavereistani (ja ystävistäni), ei nuo meidän riidoista välitä, mutta. Ihan kuin olisi eronnut ihmisestä, jonka kanssa on sama kaveripiiri. Ei kaikki ystävyyssuhteetkaan kestä (tiedän), mutta ahdistaa tämä nyt. Haluaisin vain sanoa, että OLEN PAHOILLANI. Kaikesta. Molempien puolesta. Ja ikävöin. Ihan saatanasti.

Kyllä, olen pahoillani. Ei, en tiedä mitä pitäisi tehdä.

...

vahinko, lipsahdus, virhe
oman elämäni päätähti ja unohdetut vuorosanat

annetaan olla, anteeksi

itseinho ja minä, me emme pidä toisistamme
non, je ne regrette rien (tai niin ainakin itselleni uskottelen)

uneton nalkalassa

Huoh. Haluaisin nukkua. Arvatkaas olenko ottanut niitä ketipinoreita? Ei ehei en tietenkään. Tajuan asian aina liian myöhään ja koko ajan on muka liikaa tekemistä, että voisi muistaa itsensä. Joka helvetin yö menee alle viiden tunnin unilla, eikä päivistä tule yhtään mitään. Erosta on nyt kuukausi ja lujaa on mennyt. Tosin nyt loppuu moinen ääliöily, tunnistan itsessäni sen, että jos nyt en rauhoitu, käy ihan todella huonosti. Olin aikeissa lähteä Helsinkiin huomenna juhlimaan, kyyti ja yöpaikka oli katsottu ja suunnitelma loistava, mutta. Sunnuntaina päähäni iski totuus, HUONO IDEA. Mania. Rakas ihana mania, painu helvettiin ja pysy siellä.
Olen kyllä hiukan jopa ylpeä itsestäni, kun tajusin. Koska ero ja työongelmat ja lääkkeiden lopettaminen saatiin kaikki mahdutettua samoihin aikoihin, on ollut tosiaan pieni huoli siitä, että tunnistanko itse oirehtimisen alkamista (kuten aiemmin todettua, olen maailman paras jälkiviisaudessa). Ainakin tähän asti on mennyt hyvin. Onnea Mirjami, siis.

Olen taas(edelleen) kipeä. Unettomuus, flunssa ja liikunnan puute ruokkivat kaikki toisiaan ja tästä on tullut ihan älytön kierre. Olin jo suunnitellut, että menen tällä viikolla salille, vaikka olisikin vähän flunssaa, mutta tänään herätessä "vähän flunssaa" oli vaihtunut alkavaksi kuolemantaudiksi. Kuumettahan ei tietenkään ole, ei minulla ikinä. Normaali ruumiinlämpö reilusti alle 36 (36.5 lämpöä, 37 kunnon kuume ja 39 sairaalakunnossa), aamulla herätessä oli 35.5 ja töihin lähtiessä reilua tuntia myöhemmin 34.6, pitäisiköhän tästä huolestua?

Alkaa oikeasti olla silkkaa valitusta ja ininää tämä nyt. On mulle tapahtunut kivojakin asioita. Niinkö jo aiemmin sanoin, olen hirveän onnellinen ystävistäni, hyviä ihmisiä. Rakastan ♥

Oon voimissain jne.

Elämä jatkuu. Vaikka oonkin viettänyt aika paljon aikaa vollaten, on elämä silti aika kivaa. Ikävä tietysti on, ihan helvetillinen ikävä, mutta kun kaikista eniten ahdistaa olla yksin, tarttee vaan muistaa, etten mää ole yksin. Mulla on äkkiä ympärilläni kauhea määrä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Kai ne tyypit olisi olleet aiemminkin olemassa, en vaan osannut ajatella, että ansaitsisin sen. Möllötin kotona ja surin yksinäisyyttäni. Olen tehnyt elämäni aikana hirveän määrän hyviä päätöksiä, joissa olen pysynyt hienosti (esimerkiksi en aio enää ikinä yrittää tappaa itseäni (tämän siis päätin jo aikaa sitten, haudatessani yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä keväällä 2007) enkä sietää paskamaista kohtelua - ihan perusjuttuja, mutta aika kauan meni ymmärtämiseen), nyt ajattelin tehdä itsestäni oman elämäni päätähden ja myöskin muistaa sen. Olen kaunopuheiden kuningatar, mutta kun on kyse itsestäni, unohtaminen on liiankin helppoa. Nyt se on kirjoitettu, mustaa valkoisella - once it's in the internet...


Lääkkeetöntä elämää on nyt takana parisen viikkoa ja kivasti menee. Tietysti ajankohdan olisi voinut valita toisinkin, mutta ei aina voi osata. Ainoa ongelma tässä on se, ettei elämässäni ole enää ketään läheistä ihmistä, jonka näkisin tai jonka kanssa olisin tekemisissä päivittäin, eli jos alkaa mennä vituralleen voi mennä aika pahasti vituralleen. Huomaan toki itse kusevani asiani - jälkeenpäin. Onneksi on äiti ja pöfelimet. Kävin perjantaina lääkärissä hakemassa lenssusairaslomaa, kun meinasi ovela taas pitkittyä, sain sanottua, että vähän ressaa ja padot aukesivatkin sitten aikalailla heti. Onneksi oli sellainen lääkärisetä, josta tykkään, tullut aika tutuksi tämän syksyn aikana. Vartin aika venyi kolmeksi ja sain mukaani reseptillisen pikkiriikkistä annosta nopeavaikutteista ketiapiinia nukkumiseen, luultavasti tasaa myös lääkkeiden lopettamisen ja stressin yhdistelmävaikutuksiakin.

Töissä voisi olla paremminkin, perjantaina edessä siirto tiiviistä työyhteisöstä vieraiden ihmisten keskelle. Ainakin taistelin viimeiseen asti, on käyty kolmikantakeskustelut ja itketty ja huudettu - sekä pyydetty anteeksi. "Me ollaan Mirjami kaikki kauhean iloisia, että tulet meidän tiimiin." Ahaa, kauhean kiva. Olen tosi pahoillani, etten osaa iloita tästä asiasta.


Kyllä mää selviän. Tiedän sen. Kaikesta.

Luodut emme me olleet toisillemme.

Reilu viikko sitten elämässäni päättyi jälleen yksi ajanjakso, parisuhde. Ilman mitään draamaa, yhteisestä päätöksestä. Vuosipäivänämme kirjoitettu teksti pätee edelleen, rakastan sitä ihmistä aivan älyttömän paljon, mutta ei meistä mitään tule. (Ehkä ne haaveet ja toiveet ei niin paljon olekaan samoja, me vain luulimme niin.) Takana viikko kämppiksinä ja toivottavasti enää reilu kaksi edessä. Me jäädään tänne kattien kanssa kolmistaan.

Nopeat liikkeet on näyttäviä, olen edelleen sitä mieltä, mutta nyt on aika oppia pysähtymään. Siitä muistutukseksi ostin itselleni syntymäpäivälahjan (tai no, äiti osti, tavallaan). Elämässäni on tapahtunut niin paljon asioita viimeisen vuoden aikana, että tarvitsisin kahden viikon loman kaiken käsittämiseen ja käsittelemiseen. Kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, eväinä liikaa kahvia ja tupakkaa, puhelin kiinni ja tietokone lukkojen takana. En tosin malta edes yhtä iltaa. Joskin viikonloppuna olin suunnattoman ylpeä itsestäni, kun jätin jatkokemut väliin hauskan illan jälkeen. Se tosin johti siihen, että vollasin yksin kotona patonkiini ja hakkasin päätä seinään. Mutta se itku tuli tarpeeseen, ensimmäinen kunnon itku eropäätöksen tekemisen jälkeen. Mennyt parisuhde oli elämäni paras - kirkkaasti ja tämä ero oli elämäni helpoin ja kypsin.

Lääkkeitä syön vielä, levyssä näyttäisi kolme olevan jäljellä enkä mitenkään tahtoisi hakea enää yhtään pakettia. Töissä on ollut ongelmia viime aikoina ja siitä syystä työterveyslääkärimme kehotti jatkamaan vielä, mutta. Huomenna on kolmikantakeskustelu (paikalla siis työnantaja, minä ja työterveyshuollon edustaja) ja toivon todella, että keskustelun lopputulema on minun kannaltani hyvä ja voin nukkua yöni rauhassa (ja lopettaa lääkkeet). Ongelmat liittyvät muutoksiin, joiden perässä minun pääni ei pysy ja joista jo kertaalleen luvattiin, ettei tarvitsekaan, mutta kas hupsista, asiasta unohdettiin kysyä siitä päättävältä taholta. Pidän edelleen työstäni, vaikkakin kireä taloustilanne (ja YT-neuvottelut, joiden piiriin en onnekseni kuulu) ja ruuhka tekevät siitä vähän turhankin paineistettua, jopa minun makuuni. Tänään tosin en ole töissä, edellisestä lenssusta kun päästiin, iski jonkinlainen virustauti päälle. Huumorini alkaa loppua ihan kohta. Olisi hienoa olla esimerkiksi kokonainen viikko terveenä, taitaa olla liikaa pyydetty.