Staattisuus, sairaus, suru.

Kyllästyttää. Kyllästyttää niin paljon, että ahdistaa.

Elämässäni ei tapahdu mitään. Olen peräänkuuluttanut jonkinlaista mullistusta jo pidempään, mutta ei, mitään ei tapahdu. Monesti on toki meinannut, mutta kun jotain on tapahtumassa, kierähdänkin takaisin. Viikonloppuna taisin mullistaa ainakin yhden ihmisen käsityksen itsestäni. Joskus kuitenkin täytyy asettaa oman elämänsä päätähti ensimmäiselle sijalle. En tiedä (en usko) tuolla orastavan ystävyyden tuhoamisella (tai sen syyllä) olevan vaikutusta elämääni, mutta toivoisin niin todella lujasti. Edes hetkeksi.

Elämästäni katoaa ihmisiä, niitä sellaisia, jotka ovat olleet todella tärkeitä. Se sattuu, sattuu aivan saatanasti. Tämä helvetti, joka päässäni pyörii, tuntuu pahenevan vain. Masennusjaksot saavat lievästi psykoottisia piirteitä ja luulen sillä(kin) ajavani ihmisiä pois. Salaliittoteorioiden määrä on käsittämätön. Selkeinä hetkinä melkein naurattaa, joskin enimmäkseen hävettää. Kun musertavuuden aalto tulee, ei rationaalinen ajattelu ole kovin vahvasti läsnä.

Jäädessäni kolme viikkoa sitten pois töistä hetkeksi tein päätöksen siitä, että en anna toimiston sosiaalisten kuvoiden haitata elämääni. Sattuu vähemmän, jos jättäydyn itse pois enkä enää yritä pysyä mukana. Sitä en tiedä, koska ja miksi olen pudonnut porukasta, mutta hyväksyä se on pakko. Kahdeksasta neljään, maanantaista perjantaihin, ei muulloin. Kivuliainta tässä on se, että kollegat olivat ensimmäisiä ihmisiä, joihin tässä kaupungissa tutustuin, ilman heitä en luultavasti olisi pärjännyt.

Kiittämätön en kuitenkaan ole. On elämässä hyviäkin asioita ja jokaisesta naurun hetkestä olen kiitollinen. Jokaisesta ystävästäni, jokaisesta kauniista sanasta, niistä ihmisistä, jotka ovat hiljaa läsnä taikka huutaen rakastavat, kiitollinen, kyllä.