Ei valittamista.

Ollaan tehty universumin kanssa sovinto, semmonen kiva tasapaino. Mää en sekoile ja siitä kiitoksena se antaa mun olla ihan rauhassa. Välillä lappasee kivoja juttuja syliin, mutta silleen sopivasti. Saatoin tossa aiemmin vähän hätiköidysti miettiä liikaa, mutta semmone mää oon. Kiitos universumille ja sit sille tyypille, joka lupas lähteä kahville tai kävelylle, mutta kumpikaan ei toteutunut (ja silti oli kivaa!).

Vähän varmuuden vuoks valitan kuitenki, tai en valita, vaan kiroilen:

- naisvaltaisen työpaikan sosiaalisetkuviot VOI HERRANJUMALA. tää asia vitutti jo perjantaina ja tänään vaan jatkui. miksei aikuiset ihmiset osaa olla? (ja jos mää oon jo sinut sen kanssa, että kaikki on ihan perseestä, niin miks ihmeessä noi muut, joilla ainakin mun näkökulmastani on vähemmän paskamaista, ei voi vaan antaa olla. tai ainakin olla valittamatta mulle, en jaksa omaa pahaa oloani tuolla, siks oon ajattelematta sitä, muiden ongelmat ei oikein nyt ei)

- vähän surettaa taas noi menneisyyteen jääneet ihmiset. ihan vähän tuntuu pahalta seurata entisten ystäviensä elämiä ja vaan ymmärtää, ettei kuulu niihin enää millään lailla. elämä jatkuu, ihmiset muuttuu, muuttaa ja eriytyy, silti piti vähän itkeä.


Mutta joo, kiitos suosiollisuudestasi, maailma. Keep up the good work.

Pussy C'Outure, haaveita todeksi

Ihan ensin tähän opas-osio, jota ei olla pitkään aikaan nähtykään: Jos jotain haluaa tehdä kovasti ja siitä haaveilee, se kannattaa toteuttaa.

Kaikenmaailman keekoilun ja arpomisen jälkeen mielessä kypsyi viimein kesällä, josko kuvaajaystävän kanssa lähtisin vähän tuonne luontoon hepeneitteni kanssa ja ryhtyisin itseäni buustailemaan pin-up -mallina. Mutta oho, kun piti ne kuvaukset lokakuun puolivälistä siirtää, silloin kun pitää olla kisaamassa Pin-up Finlandissa.

Nyt lukijani, pyydän sinulta kolmea asiaa:

- mene tänne ja paina tykkää/like/gilla, näin annat minulle äänesi
- sitten paina tästä , rullaa jutun alareunaan, täppää "Pussy C'Outure" ja klikkaile "vastaa"

- äänestettyäsi voit (kannattaa) mennä tykkäämään FB-sivustani .



Noin.

Dear Eki.

Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa? Miksi sanon vääriä asioita? Miksi jätän oikeat asiat sanomatta? Miksi en edes herranjumala kerran voi olla niinkuin normaalit ihmiset? Yksinäisyys puristaa, epätoivoiseksi en tunnustaudu, mutta miksi ihmeessä annan itsestäni sellaisen kuvan? Miksi en osaa vain olla onnellinen siitä, mitä minulle suodaan?


Tiedustelee nimimerkki Saisinko rakkautta?-95

Pussy's eleven.

Mulla on tommonen sydänkäpynen, jolla on tommonen blogi ko Hei, diary. Lykkäsi neiti haasteen minulle, apuva.


(Haasteen tarkoituksena on tehdä tunnetuksi blogeja, joilla on alle 200 lukijaa.)

Haasteen säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
 

11 asiaa minusta:

1. Opin lukemaan 4-vuotiaana, luettujen kirjojen määrä on reilusti yli 1500, saattaa olla pian kolmannella tuhannellakin.

2.  Rakastan hyvää kahvia ja jauhan itse kahvipapuni, tänään vein töihin itselleni pressopannun, loppuu automaattikahvin juominen pakon alla nyt sitten sielläkin.

3. Olen lopettanut lihansyönnin 11-vuotiaana, näin ollen en ole koskaan maistanutkaan esimerkiksi kebabia tahi mustaa makkaraa.

4. Asun Tampereella, mutta olen kotoisin Vantaalta. Tampere on kuitenkin kahdessa ja puolessa vuodessa vienyt sydämeni, koti on tämä kaupunki.

5. Olen nelilapsisen perheen nuorimmainen, siihen maailmanaikaan iltatähti. Vähän lellipentu.

6. Koulutukseltani olen ylioppilas, kävin työn ohessa myöhemmin ammattikoulun, vaatetusompelijan tutkinto on yritystoimintaa ja yhtä ompelunäyttöä vajaa, kotikaupungin vaihtuessa jäi opinnot kesken. (Yliopisto ja kirjallisuustiede on tuolla tulevaisuudessa odottamassa minua.)

7. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja puhun asiasta mielelläni ääneen, sillä uskon ja toivon, että psyyken häiriöt menettävät "hullun leimaansa" ajan myötä, hyssyttelyn lopettaminen on tärkeää. Se on minulle arkea ja normaalia, sen kanssa voi elää eikä sitä tarvitse hävetä.

8. Minulla on kaksi kissaa, pörröiset perkeleet. Rakkaat.

9. Rakastan intohimoisesti vintagea: vaatteita, huonekaluja, esineitä ja estetiikkaa muutoinkin, 40-luvulta 60-luvun alkuun. Ja musiikkia, jazzia ja doo-woppia ja kaikkea! Kissoihini ja tyyliini voi tutustua täällä. Kyse on aikalailla elämäntavasta.

10. VIHAAN aivastamista, sattuu.

11. Olen melko pitkä, 178 cm, useimmiten lähemmäs 185, sillä KORKOKENGÄT.

Heidi kyseli:

1. Mikä on suosikkituoksusi? 

 

Olen ällöttävän stereotyyppinen, mutta Chanel nro. 5. Myös syyssade toimii.

 

2.  Mitä toivoisit joululahjaksi? 

 

Maailmanrauhaa ja vaahtokarkkeja? Kenwoodin kMixin blenderin, punaisena kiitos. 

 

3. Rakkain esineesi? 

 

Oh my, melkein väittäisin, että kamerani, olen kyllä pahasti materialisti, mutta ilman kameraani en eläisi, mekkoja ja kirjoituspöytiä saa uusia. (No siis kameroitakin toki kuulemma.)

 

4. Oletko tehnyt tänä vuonna jotain sinulle täysin uutta? 

 

 Apua, en? Tai ehkä juokseminen. Olen toki siis pinkonut ennenkin, mutta en kymmeneen vuoteen. Tänä vuonna juoksemisestani on tullut myös tavoitteellista.

 

5. Lempiruokasi? 

 

Punajuuri. Melkein mikä tahansa punajuuriruoka. (Paitsi ei etikka-, en ole koskaan maistanutkaan. Tuorettakin ensimmäistä kertaa ollessani 18-vuotias.)

 

6. Mitä teet/tekisit mieluiten vapaapäivänäsi? 

 

Ensin nukun, sitten nukun.

 

7. Millaisia kirjoja löytyy kirjahyllystäsi? 

 

 Nyt kannattaa katsoa tuo ihan ensimmäinen itsestäni kertoma asia, on tuossa nimittäin muutama opus. Olen kyllä nähnyt vaikuttavampiakin ilmestyksiä, ei sillä. Lempikirjani löytyvät kaikki, samoin lempitähtieni elämänkertoja (mm. Edith Piaf, Tauno Palo, Greta Garbo, Marilynin elämänkertoja kerään.). Klassikoita, venäläistä näytelmäkirjallisuutta, kaikki Harry Potterit, taidekirjoja, feministi-kirjallisuutta, keittokirjoja, vaatetusalan oppikirjoja, kauheasti kaikkea, mutta ei yhtään tarpeeksi!

 

8. Terapeuttisin harrastus tai puuha? 

 

Kirjoittaminen ja juokseminen. Kirjoittamalla puran, juoksemalla tyhjennän päätä.

 

9. Mitä pelkäät? 

 

Vettä. Meinasin hukkua syksyllä 2005, enkä sen jälkeen ole uinut. Yritin ilmoittautua aikuisten uimakouluun tänä syksynä, mutta arvonnassa jäin täyden ryhmän ulkopuolelle.

 

10. Missä vietit lapsuutesi? 

 

Täysin omassa pienessä todellisuudessani.

 

11. Mistä haaveilet?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: onnellisuudesta.

Ja sitten haastetuille tässä vastattavaa niin:

1. Kaikkien aikojen lempielokuvasi?

2. Mikä sinusta piti tulla isona, kun olit lapsi?

3. Ja mikä sitten tuli?

4. Kahvia vai teetä vaiko ei kumpaakaan?

5. Kun maailma on pielessä ja kamala, mikä auttaa?

6. Lempivuodenaikasi?

7. Missä asuisit kaikista mieluiten ja miten?

8. Hame vai housut?

9. Minkälaisia kirjoja luet? (Vai luetko ylipäätään?)

10. Löytyykö lemmikkejä?

11. Mistä tietää olevansa onnellinen?

Ja niin, ne haastetut. En ehkä lue yhtätoista blogia. Tai jos luenkin, on iso osa vähän suurempia internationaaleja vintage-blogeja.

Kolmiosirkukseen olen törmännyt jossain fb-ryhmässä, ihmeellinen ja lahjakas monitaiturinainen siellä.

Piss-brew with a hint of cranberry on ihanan Pippariinan elämäjuttublogi. Pisteliästä ja osuvaa asiaa. Ja mahtava koira, ihan tosi mahtava koira.

Hell yeah, I do! on hääblogi, jota rupesin puolivahingossa lukemaan vastaeronneena, jäin koukkun ja nyt tuo rouva on lupaillut jatkavansa blogaamista.

Kolme on melkein yksitoista, tavallaan.

Staattisuus, sairaus, suru.

Kyllästyttää. Kyllästyttää niin paljon, että ahdistaa.

Elämässäni ei tapahdu mitään. Olen peräänkuuluttanut jonkinlaista mullistusta jo pidempään, mutta ei, mitään ei tapahdu. Monesti on toki meinannut, mutta kun jotain on tapahtumassa, kierähdänkin takaisin. Viikonloppuna taisin mullistaa ainakin yhden ihmisen käsityksen itsestäni. Joskus kuitenkin täytyy asettaa oman elämänsä päätähti ensimmäiselle sijalle. En tiedä (en usko) tuolla orastavan ystävyyden tuhoamisella (tai sen syyllä) olevan vaikutusta elämääni, mutta toivoisin niin todella lujasti. Edes hetkeksi.

Elämästäni katoaa ihmisiä, niitä sellaisia, jotka ovat olleet todella tärkeitä. Se sattuu, sattuu aivan saatanasti. Tämä helvetti, joka päässäni pyörii, tuntuu pahenevan vain. Masennusjaksot saavat lievästi psykoottisia piirteitä ja luulen sillä(kin) ajavani ihmisiä pois. Salaliittoteorioiden määrä on käsittämätön. Selkeinä hetkinä melkein naurattaa, joskin enimmäkseen hävettää. Kun musertavuuden aalto tulee, ei rationaalinen ajattelu ole kovin vahvasti läsnä.

Jäädessäni kolme viikkoa sitten pois töistä hetkeksi tein päätöksen siitä, että en anna toimiston sosiaalisten kuvoiden haitata elämääni. Sattuu vähemmän, jos jättäydyn itse pois enkä enää yritä pysyä mukana. Sitä en tiedä, koska ja miksi olen pudonnut porukasta, mutta hyväksyä se on pakko. Kahdeksasta neljään, maanantaista perjantaihin, ei muulloin. Kivuliainta tässä on se, että kollegat olivat ensimmäisiä ihmisiä, joihin tässä kaupungissa tutustuin, ilman heitä en luultavasti olisi pärjännyt.

Kiittämätön en kuitenkaan ole. On elämässä hyviäkin asioita ja jokaisesta naurun hetkestä olen kiitollinen. Jokaisesta ystävästäni, jokaisesta kauniista sanasta, niistä ihmisistä, jotka ovat hiljaa läsnä taikka huutaen rakastavat, kiitollinen, kyllä.

Eskapisti.

Minä en jaksa enää paeta. Minä en jaksa enää huutaa.


Minä

en

jaksa

enää.

Täällä olen.

Elossa.

Kevät oli hirveä. Siis jotain niin hirveää, etten elämäni aikana ole kokenut mitään niin syvää mustaa koskaan ennen. (Ottaen huomioon, että minut tuntevat tietänevät menneisyydestäni yhtä jos toista, mm. sen, että mikäli olisin onnistunut yrityksissäni, en todellakaan enää olisi täällä.) Jäin kuitenkin eloon, uudet tasaavat ja kuurina vähän masennuslääkettä, juuri ajoissa niin, että loma oli elämäni paras. Italianreissua ja juhannusfestareita lukuunottamatta en suunnitellut mitään ja parasta oli, vietin aikaa paljon keskenäni, paljon kreisibailaten ja vielä vajaan viikon Savonmaalla. Teki hyvää. Töihinpaluu olisi voinut mennä toki paremminkin, pikkuriikkinen angiina kävi kylssä hupsista saatana kolme viikkoa sairaslomaa. Ikäänkuin en olisi tarpeeksi sairaslomaillut tässä näin.

Töitä töitä töitä aion nyt tehdä. KAKSI VUOTTA. (Kouluun en päässyt tänä(kään) vuonna, suurin syy lienee, että luin kirjat kahdesti, viikko ennen kokeita. Tenttinähän pääsykoe olisi mennyt läpi, että eiköhän se ensi vuonna ole aika läpihuutojuttu, jos ja kun vaan nyt tämä pää pysyisi kasassa.) Kahden vuoden kuluttua on varaa olla ja opiskella. Kahden vuoden kuluttua olen velaton. Pääasia nyt on, että työpaikka säilyy sinne asti, niin kaikki menee hienosti. (Varsinaista pelkoa paikan menettämisestä ei ole, tällä sairaspoissaolojen määrällä vaan olen etujoukoissa, jos tulee säästötoimenpiteitä.) Kaksi vuottahan mää nyt täällä olen ollutkin, luulisi menevän ihan mukavasti. Kai. Ehkä. Apua. Kak-si vuot-ta.

Jännät paikat kyllä sairaskertomuksen kanssa nyt muutenkin, keväällä alkaneet lääkkeet totesin hyviksi, mitä nyt turvotusta, mutta verrattuna edellisten tuomiin kymmeneen kiloon, tämä on ihan jepa. Paitsi. Hiukset putoavat päästä, melkeinpä tukoittain. Muutamassa viikossa olen menettänyt puolet ponnarini paksuudesta, ohimot vetävät vertoja prinssi Williamille. Siirryin alkuviikosta kiharan sijaan huiveihin, tänään mennään turbaanilla. Ensi maanantaina ilmoitan lääkärille, että ei vetele tämä. Paskamainen sairaus vie elämästäni muutenkin pois asioita ja vaikuttaa minäkuvaan ja mitä vielä (itse oireiden lisäksi), hiuksiani ei. Ei ei ei.


Mutta eiköhän tämä tästä.

Minä en nyt jaksa.

Kun haluaisi vain huutaa. Huutaahuutaahuutaa. APUA.


Kuukausi sairauslomaa, F31.4. Kaksi päivää töitä ja kaksi viikkoa lisää aikaa saada itsensä kokoon. Uudet lääkkeet, maniaa ei ainakaan. (Joku unohti masennusta hoitaa.) Yksityiseltä kunnalliselle, kunnalliselta yksityiselle, kukaan ei tiedä mistä pyytää apua (tai ainakaan sano ääneen kysyttäessä.)


Juoksen juoksen juoksen juoksen. Kaloreita puolikas kerrallaan, rappusia kaksi.



Kun ei pärjää. Ei ei ei ei.


Apua.

Hattaraa.

On suorastaan hupsua, miten helppoa nykyään on vastata kuulumiskyselyyn, että varsin hyvää ja ihanaa. En oikein itsekään osaa vielä käsittää tätä, mutta en muista viimeiseltä muutamalta viikolta yhtään päivää, ettenkö olisi ollut edes jollain tapaa hyvällä tuulella suurimman osan päivää. (Toki erinäiset asiat on vituttaneet, mutta. Kaikkiahan joskus harmittaa.) Sanoisin, että lääkitys on oikea, mutta enhän mää enää semmosia edes syö.

Hyvänmielenjuttuja:

Savuttomuus. Lopetin tupakoinnin, ömmmm, 18 päivää sitten. Helpointa ikinä, aiemmat yritykset on olleet hirveää rimpuilua, nyt on sujunut todella kevyesti ja ilman kuolemantuskia (tai ekalla viikolla tuskastutti, mutta vain fyysisesti). Olen ehkä hiukkariikkisen ylpiä itsestäni. Toki tässä on vielä pieleenmenomahikset melkoiset, mutta hyvältä tuntuu.

Minä. Viihdyn yksin, ihan hirmu hyvin. Ajatus yksin olemisesta ei ahdista.


Kevät kevät kevät. Aurinko ja plussa-asteiset päivät. Kuiva asfaltti. Alati lähenevä kesä.

Juoksupöksyt! Olen pikkuhiljaa opetellut juoksemaan ja tykkäämään siitä ja voin kertua, että olen ihan hirvittävän iloinen asiasta. Pian saan juosta ihan oikeissa juoksupöksyissä, kun äiti lupasi sellaiset ostaa nimipäiväksi. Ihan kreisiä, teknisiä vaatteita minulla!

Liikkuminen ja tasapainoiset elämäntavat ylipäätään, elo-syyskuisesta herranjumalakahekskytkolmekiloa-itkusta on tippunut viisitoista, kolme jäljellä ja sit on taas Mirjami ihan ittensä kokoinen. Kuinka parasta!

Kirjat, kirjallisuus, kirjoittaminen. Yliopiston pääsykokeisiin on kaksi kuukautta ja mää olen jo aloittanut lukemisen. Aikaa sitten! Tuntuu hölmöltä lukea jotain "pakollista" ja kihertää ääneen viittauksille ja kielikuville. Minulle esiteltiin hiljattain Arja Tiainen ja olen vähän rakastunut, ihanaa tekstiä. Myös oma kynä on kohdannut paperin viime aikoina yllättävän usein, kirjoittava Mirjami on järjissäänoleva Mirjami. Melkoisen jepa. 




Jos nyt tapahtuisi jotain ihan kamalaa, niin putoaisin melko korkealta, mutta jaloilleni kuitenkin. Hyvä fiilis.

Tsirp tsirp, kevät, tsirp.

Ei minulle mitään kuulu. Tai kuuluu. Ihana kevät.

Pieniä omituisia juttuja tapahtunut on tässä. Olin lomalla muutaman päivän pääkaupungissa ja törmäsin siellä ihmiseen, jonka heitin roskiin elämästäni kolme vuotta sitten. Minä olen käsitellyt asiaan liittyvät vaikeat tunteet jo monesti ja ihan juuriaan myöten lopullisesti sinä kesänä, kun muutin Mansesteriin. Herra ilmeisesti ei, vaan koki tarpeelliseksi pilata hurjan hauskan iltani avautumalla siitä, että kaverini ja ystäväni eivät pidä hänestä (JA ELÄMÄNSÄ ON PILALLA). Ja tämä oli minun vikani siksi että? Se nyt tosin oli ja meni. Kirjoitin toki kotiuduttuani (aamuviideltä) pitkän fb-viestin, nyt vähän hävettää, sillä olisi osan asioista voinut sanoa vähemmänkin suoraan (mitään sellaista en sanonut, mitä en olisi tarkoittanut, tapoihini ei kuulu) tai jättää ihan vallan sanomatta, tarkoitus ei kuitenkaan ollut pahoittaa kenenkään mieltä. Mutta toisaalta, jos viestissäni oli mitään, mikä saisi kyseisen ihmisen ymmärtämään missä meni vikaan, niin onnea.

Eronjälkeinen - ja erontajuamisenjälkeinen elämä alkaa asettua uomiinsa. Vähän jopa ihmettelen helmikuun alussa pintaan nousseita tunteita. Oikeita ja aitojahan ne olivat, mutta tällä hetkellä ei haittaa, että asiat eivät menneet toivomaani suuntaan. Muutama viikko sitten sain kirjoitettua eksälle melko pitkän viestin, jossa kerroin ja tunnustin asioita, jotka vaikuttivat omalta osaltani (ja näin myös hänen osaltaan) suhteen kariutumiseen. (Ei, en pettänyt, kukaan ei pettänyt ketään.) Teki melkoisen hyvää, sen jälkeen onkin joka päivä paistanut aurinko, ainakin melkein. Voin rehellisesti sanoa, että pidän elämästäni aivan hemmetisti tällä hetkellä. (Ja muutenkin joo, jos suhde kesti 14 kuukautta ja erosta on pian viisi, niin. Joo. Tuon "tunnustuskirjeen" jälkeen ei ole käynyt mielessäkään ikävöidä, ainoastaan haikeus siitä, mitä olisi voinut tulla.)

(Jostain ilmestyi Metsästäjä-Keräilijä, enkä ole ihan varma kuinka tähän asiaan tulisi suhtautua. En todellakaan tiedä. Apua.)

Pieni terveysavautuminen tähän väliin: ATOPIA. Ei jumalauta helvetti perkele saatana. Oikeasti. Pikkutyttönä (alle kouluikäisenä) vaivasi, muistan edelleen jokailtaisen rasvausoperaation ja puuvillaisen sukkapuvun, johon pujahdin yöksi. Lähes kaksikymmentä vuotta on kulunut ja nyt sitten. Vähän on ihottumaista ollut ja hämmennellyt, että mitäs mitäs. Läikkänainen olen, hitto. Ja yöpaidan kyynärpäät tahriintuvat vereen, kun iho ei kestä käden koukistamista. Tässä konkurssissa kiinnostaa aivan helvetisti hankkia rasvapurkkiarmeija kylppäriin. (Jotain hyvää vakuutusyhtiössä työnantajana: erikoislääkärit kattava työterveyshuolto/sairasvakuutus.)

Ystävänpäivää.

Hyvää sellaista. Ystävä on hassu asia, mullakin on niitä tosi monta, mutta kriisin iskiessä unohdan sen kauhean helposti. Sitten istun kotona yksin FOREVER ALONE -asenteella ja vollotan.

Näin avoimesti ja semijulkisesti haluisinkin siis sanoa, että olen ihan maailman superonnellisin kaikista ystävistäni, kaukana olevista ja naapurissa asuvista. Kymmenen vuotta sitten tavatuista ja uudemmista tuttavuuksista. Olen onnellinen niistä tyypeistä, jotka otti mut avosylin takaisin kolme vuotta sitten, kun heräsin kurjan suhteen jälkeen eloon ja onnellinen niistä tyypeistä, jotka veti mut ylös henkisestä tammerkoskestani kaksi vuotta sitten. Olen onnellinen niistä, jotka otti mut elämäänsä viime syksynä uutena tyyppinä ja onnellinen niistä, jotka samoihin aikoihin otti minut takaisin elämäänsä, kun meinasin mennä hukkaan välillä. Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka ymmärtää, että ovat rakkaita, vaikka en osaakaan käyttää puhelintani. Ja onnellinen ehdottomasti myös niistä, jotka on samanlaisia kehnoja yhteydenpitäjiä kuin mää, mutta silti ajatellaan toisiamme. Olen ihan todella onnellinen siitä, että tiedän, että mua rakastetaan. Määkin rakastan teittiä, ystävät. Unohdan sanoa sen vaan aika usein.