miksi annoin itselleni käydä näin

Terve hei melkein vuoden tauon jälkeen. Elämä on mukavaa, mies ja kaksi kokonaista kissaa ja työpaikkakin on sama. Lääkkeitä on jäljellä kolmeksi viikoksi ja sitten aion saada elämäni takaisin. Aloitin terapian ja kuuntelevan tädin olen kuullut sanovan lauseet "sussa on jotain todella surullista" ja "miten noin nuoren ihmisen elämään voi mahtua noin paljon?". Minulla alkaa maanantaina operaatio TAKAISIN FARKKUSORTSEIHIN. Laihduin vuonna 2010 23 kiloa,nyt painan 16 kiloa enemmän kuin silloin, kun tunnistin itseni peilistä ja yhdeksän kiloa enemmän kuin silloin, kun kävin viimeksi vaa'alla. Maksan 64 euroa kuussa kuntosalista, jolla en ole käynyt puoleentoista kuukauteen. Laiskuudesta ei voi puhua, sitkeä flunssa ja ruokaa laittaessa hankittu suuri tikkausta vaatinut haava estää menemästä. (Kahden viikon saikkutodistuksella saisi tauotettua, mutta mikään yksittäinen vaivani ei ole moista vaatinut, vain sarja huonoa tuuria.) En muista, koska olisin itkenyt niin katkerasti, kuin eilen, kun tajusin lukeman 83 olevan totta. Kyllähän se lämmittää, kun ystävät sanovat "ei se näy" tai "näytät silti hyvältä", mutta en tunnista itseäni peilistä. En mahdu vaatteisiini. Keväällä hankitut uudet lasit näyttävät kapealla naamalla loistavalta, pyöreän pyöreyttä vain korostavat entisestään. Joka aamu joudun taistelemaan itseni ulos ovesta, eilen ulos lähtiessä istuin puoli tuntia vaatekaapin edessä ja hoin itselleni "ei haittaa, ei ole väliä, ei ketään kiinnosta", mutta minua kiinnostaa. En kiinnitä huomiota muiden kokoon, en lihomiseen, en laihtumiseen, mutta itsestäni minulla on selkeä kuva, minkä kokoinen olen, miltä näytän, kuinka kapea on vyötäröni. Ei kenelläkään ole varaa sanoa, etten saisi olla kokoa 36 tai että olen vaarallisella tiellä, kun haluan olla huomattavati nykyistä pienempi. Tämä on minun vartaloni, tai ei, täällä jossain alla on minun vartaloni. Nyt peilistä katsoo joku muu. Ja sen jonkun muun on lähdettävä. NYT.