Tsirp tsirp, kevät, tsirp.

Ei minulle mitään kuulu. Tai kuuluu. Ihana kevät.

Pieniä omituisia juttuja tapahtunut on tässä. Olin lomalla muutaman päivän pääkaupungissa ja törmäsin siellä ihmiseen, jonka heitin roskiin elämästäni kolme vuotta sitten. Minä olen käsitellyt asiaan liittyvät vaikeat tunteet jo monesti ja ihan juuriaan myöten lopullisesti sinä kesänä, kun muutin Mansesteriin. Herra ilmeisesti ei, vaan koki tarpeelliseksi pilata hurjan hauskan iltani avautumalla siitä, että kaverini ja ystäväni eivät pidä hänestä (JA ELÄMÄNSÄ ON PILALLA). Ja tämä oli minun vikani siksi että? Se nyt tosin oli ja meni. Kirjoitin toki kotiuduttuani (aamuviideltä) pitkän fb-viestin, nyt vähän hävettää, sillä olisi osan asioista voinut sanoa vähemmänkin suoraan (mitään sellaista en sanonut, mitä en olisi tarkoittanut, tapoihini ei kuulu) tai jättää ihan vallan sanomatta, tarkoitus ei kuitenkaan ollut pahoittaa kenenkään mieltä. Mutta toisaalta, jos viestissäni oli mitään, mikä saisi kyseisen ihmisen ymmärtämään missä meni vikaan, niin onnea.

Eronjälkeinen - ja erontajuamisenjälkeinen elämä alkaa asettua uomiinsa. Vähän jopa ihmettelen helmikuun alussa pintaan nousseita tunteita. Oikeita ja aitojahan ne olivat, mutta tällä hetkellä ei haittaa, että asiat eivät menneet toivomaani suuntaan. Muutama viikko sitten sain kirjoitettua eksälle melko pitkän viestin, jossa kerroin ja tunnustin asioita, jotka vaikuttivat omalta osaltani (ja näin myös hänen osaltaan) suhteen kariutumiseen. (Ei, en pettänyt, kukaan ei pettänyt ketään.) Teki melkoisen hyvää, sen jälkeen onkin joka päivä paistanut aurinko, ainakin melkein. Voin rehellisesti sanoa, että pidän elämästäni aivan hemmetisti tällä hetkellä. (Ja muutenkin joo, jos suhde kesti 14 kuukautta ja erosta on pian viisi, niin. Joo. Tuon "tunnustuskirjeen" jälkeen ei ole käynyt mielessäkään ikävöidä, ainoastaan haikeus siitä, mitä olisi voinut tulla.)

(Jostain ilmestyi Metsästäjä-Keräilijä, enkä ole ihan varma kuinka tähän asiaan tulisi suhtautua. En todellakaan tiedä. Apua.)

Pieni terveysavautuminen tähän väliin: ATOPIA. Ei jumalauta helvetti perkele saatana. Oikeasti. Pikkutyttönä (alle kouluikäisenä) vaivasi, muistan edelleen jokailtaisen rasvausoperaation ja puuvillaisen sukkapuvun, johon pujahdin yöksi. Lähes kaksikymmentä vuotta on kulunut ja nyt sitten. Vähän on ihottumaista ollut ja hämmennellyt, että mitäs mitäs. Läikkänainen olen, hitto. Ja yöpaidan kyynärpäät tahriintuvat vereen, kun iho ei kestä käden koukistamista. Tässä konkurssissa kiinnostaa aivan helvetisti hankkia rasvapurkkiarmeija kylppäriin. (Jotain hyvää vakuutusyhtiössä työnantajana: erikoislääkärit kattava työterveyshuolto/sairasvakuutus.)

Ystävänpäivää.

Hyvää sellaista. Ystävä on hassu asia, mullakin on niitä tosi monta, mutta kriisin iskiessä unohdan sen kauhean helposti. Sitten istun kotona yksin FOREVER ALONE -asenteella ja vollotan.

Näin avoimesti ja semijulkisesti haluisinkin siis sanoa, että olen ihan maailman superonnellisin kaikista ystävistäni, kaukana olevista ja naapurissa asuvista. Kymmenen vuotta sitten tavatuista ja uudemmista tuttavuuksista. Olen onnellinen niistä tyypeistä, jotka otti mut avosylin takaisin kolme vuotta sitten, kun heräsin kurjan suhteen jälkeen eloon ja onnellinen niistä tyypeistä, jotka veti mut ylös henkisestä tammerkoskestani kaksi vuotta sitten. Olen onnellinen niistä, jotka otti mut elämäänsä viime syksynä uutena tyyppinä ja onnellinen niistä, jotka samoihin aikoihin otti minut takaisin elämäänsä, kun meinasin mennä hukkaan välillä. Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka ymmärtää, että ovat rakkaita, vaikka en osaakaan käyttää puhelintani. Ja onnellinen ehdottomasti myös niistä, jotka on samanlaisia kehnoja yhteydenpitäjiä kuin mää, mutta silti ajatellaan toisiamme. Olen ihan todella onnellinen siitä, että tiedän, että mua rakastetaan. Määkin rakastan teittiä, ystävät. Unohdan sanoa sen vaan aika usein.

Eksynyt, väsynyt, sekaisin.

Noniin. Elämä ei todellakaan mene niinkuin suunnittelee.

Erosta on nyt rapiat kolme kuukautta ja voi kyllä, olen nauttinut elämästäni. Elämä on ollut minun ihan iki oma, ei kenenkään muun. Opin nukkumaan yksin ja heräämään yksin. Kaupassa on mahtavaa käydä, kun saa ostaa juuri nimenomaan sitä, mitä itse haluaa. Jääkaappiin ei ilmesty houkutuksia ja koska ei ole telkkaria, ei tule katsottua leffoja eikä myöskään näin ollen syötyä karkkia. Ehkä paras asia sinkkuelämässä onkin se, että kukaan ei kanna kotiini ruokaa tahi herkkuja, joita en halua syödä. (Tiedän, ettei ole pakko, jos ei halua, mutta. En minä sellaiseen pysty. Se on kaikki tai ei mitään.)

Viime postauksessa mainitsin sosiaaliseen elämääni ilmaantuneesta kutkutuksesta, se oli ihanaa. Ihastuin. Aivan täysiä. Kävin savonmaalla asti katsomassa, olenko valmis jatkamaan elämääni ja ihan todella luulin, että asia näin olisi. Suunnittelin yliopistohakua kauas pohjoiseenkin (tämä ajatus tuli tosin ennen kutkutusta, mutta vahvistui ko. henkilön myötävaikutuksesta kyllä). Ja - herranjumala - sain kukka- ja suklaalähetyksen toimistolle. Hetken aikaa kelluin erityisyydessä, ihastuksessa ja jännittävissä suunnitelmissa. Kunnes. Sanoin viikonloppuna toverille ääneen, että onhan tuota entistä ihmistä ikävä. (Tietysti, jos suhde on ollut lopun ahdistusta lukuunottamatta ihana, saa ikävöidä. Tai edes tuntea haikeutta.) Työnsin asian aika pian pois mielestäni, mahdoton ajatus - totaalisen mahdoton. Maanantaina romahdin, istuin 20 minuuttia kylpyammeessa itkemässä hysteerisesti. Ajatus uudesta kaupungista pelottaa, ajatus uudesta ihmisestä pelottaa, kaikki pelottaa. Ja se ikävä. Puristava, raastava ja kokonaisvaltainen ikävä sitä, mitä me olisimme voineet olla.

Ei tainnut nuori Mirjami ollakaan valmis jatkamaan elämäänsä. Hirveää on se, että ajatusteni selkiytyminen vaati viattoman siviiliuhrin. Lähtökohtaisesti en halua satuttaa ketään, saatika sitten sellaista, joka minun silmissäni on lähes pelkkää hyvyyttä ja ihanuutta. Olen ihan hirvittävän pahoillani.

Sanomattakin lienee selvää, että mennyt suhde ei saa uutta mahdollisuutta, ei uutta alkua. Tällä hysteriapanikoimisellani olen myöskin saattanut tuhota hyvin alkaneen ystävyyden.

Mokasin, pilasin, tuhosin. Kaiken. Enkä tiedä onko mikään asia ikinä sattunut näin paljon. Äkkiä en osaakaan nukkua yksin. Kaupassa meinaan ostaa kerrosjogurttia tuliaisiksi kotiin. Yllättäen Daim-kakku iltapalana olisikin maailman paras ajatus. On ikävä kuivaamatonta kylppärin lattiaa ja väärille paikoille laitettuja astioita, ikävä täyttä pyykkikoria ja ikävä sitä elämää, joka meillä oli, mutta johon unohdimme panostaa.

Maailmantuska.

Päähäni ei mahdu sellainen fakta, että olemassa on oikeasti ihmisiä, jotka kokevat oikeudekseen sanoa ihan mitä sylki suuhun tuo. Ihmisiä, joiden mielestä kaikki pakolaismiehet tulisi kastroida maahan tullessaan ("tilastojen valossa") ja ihmisiä, joiden mielestä on ihan ookoo ampua raskaana oleva tummaihoinen nainen, ettei vaan tule lisää neekereitä maailmaan. Ensimmäinen viittaa toki Kai Haavistoon, jälkimmäinen taas ihmiseen, jonka jollain tapaa tunnen. Haluaisin vähän kysyä tässä, että MIKÄ VITTU IHMISIÄ VAIVAA. Olen ihan sinut sen asian kanssa, että kaikki eivät voi olla iloisia vihervassareita, vaihtelevuus mielipiteissä ja maailmankatsomuksissa on oikeasti hyvä asia. Mutta toisen ihmisarvon ja elämisen oikeuden kyseenalaistaminen on vähän semmonen juttu, että.
(Toivon tosi lujaa, että nämä ihmiset ei tosipaikan tullen oikeasti olekaan tuota mieltä. On silti tarpeeksi hirveää sanoa tuollaisia asioita ääneen.)


Oma elämä tässä nyt on vähäsen täynnä jännittävyystekijöitä. Syövän selättänyt äitini sai veritulpan ja näin ollen suunnitelmia meni aika reippaalla kädellä uusiksi. (Äiti elää ja voi olosuhteisiin nähden hyvin. Voimanainen, rakas, ihana, viisas ja rohkea äiti.)  Egypti jää nyt väliin, mutta ensikädessä korjaamme menetetyn matkan mamman vierailulla minun luokseni, pyöreitään juhlitaan kahdestaan illallisella ja teatterissa, kivaa on se. Vietän sen jälkeen lopun pari päivää lomastani etelän lämmössä, helsinkiläiset siis ohoi ja huomio, mää tuun!

Sosiaaliseen elämääni on myös ilmaantunut semmonen kutkutus. Tässä vaiheessa on aikaista sanoa muuta, mutta sanon vaan notta tsirp tsirp. Elämä ei vissiin aina mene niinkuin suunnittelee. Melkoista. Apua.

Elämähommia ja omaa naamaa.

Lauantai ilman krapulaa. Join eilen yhden kokonaisen siiderin ja olin yksin kotona. Tai kävi ystävä kylässä ja käytiin keskiyön jälkeen roskaruualla, mutta ei lasketa. Valvoin kolmeen ja nukuin todella hyvin - jumpan ohi. Kroppa on niin järkyttävässä kunnossa, että jotain olisi tehtävä nyt pian, ettei selälle käy yhtään pahemmin. Rapistun, nuori ihminen.

Ihan hullu työviikko oli, maanantai meni ohi uniongelmien takia, mutta keskiviikkona kymmenen, torstaina yksitoista ja perjantaina kymmenen tuntia töitä. Onpahan nyt sitten hilattu saldot plussan puolelle kokonaista yhdeksän minuuttia! Egypti kutsuu puolentoista kuukauden päästä ja silloi  pitäisi olla 15 tuntia plussaa, tarkoitus kun on käyttää kaksi saldovapaata, kaksi vuosilomapäivää ja yksi palkaton vapaa tuohon. Kun matkatunnit on kasassa, voinkin jatkaa kerryttämistä, sillä lähden maaliskuussa viikonloppumatkalle pohjoiseen ja tarvitsen puoli perjantaita silloin vapaaksi, Oulu kutsuu. Ostin tällä viikolla bussilipun välille Jyväskylä-Oulu ja nyt pitäisi enää keksiä miten pääsen Jyväskylään ja sunnuntaina takaisin Tampereelle sitten. (Joku tosin esitti vaihtoehdoksi Ouluun jäämistä, ehken vielä kuitenkaan.) Ehtii kai noita stressata myöhemminkin, ei ole ennakkoliput Matkahuollolla eikä VR:llä edes myynnissä vielä.

Syksyn mittaan tutustuin nuoreen Mirjamiin uudestaan, olen lukenut läpi kaikki vanhat päiväkirjat, runot ja tekstit, eilen vielä vanhan lj-blogin vuosilta 2005-2010, huuuuh, sanon. Ahdistanut, itkettänyt, naurattanut ja vapauttanut on tuo projekti. Kaikkia aikoja lapsuudesta asti on leimannut se, että ulkomuodossa on koko ajan sanomista (eikä pelkästään nuo syömishäiriöhommat), uuden vuoden kunniaksi päätin ottaa terapiaprojektiksi oman naamani tuijottamisen. Vuosi heijastuksia, 365 kertaa minä. Otan kuvat silloin kun ehdin ja muistan, siellä missä ehdin ja muistan. Tavoitteena kuitenkin ikuistaa jokaisena vuoden päivänä peilistä katsovat kasvot. Saa nähdä lentääkö kaikki peilit roskiin vuoden päästä vai opinko pitämään näkemästäni.

Vaimomatskua.

Edellisen postauksen tiimoilta on anteeksi pyydetty ja annettu puolin jos toisin, ihana asia se.

Ihmeellinen ja hämmentävä ilta oli kyllä eilen, tutustutin kahden maailmani ihmisiä toisiinsa, annoin hirveän hyviä elämänohjeita kymmenen vuotta itseäni vanhemmalle entiselle narkkarille ja jätin jatkot väliin.

Isä kävi eilen tuomassa sohvan ja sänkyni (hyvästi 80 cm kapea asia, never again) ja korjailemassa asioita JA tuomassa ihan älyttömän määrän ruokatarpeita. Äidin kasvimaalta herkkuja, mustajuuria ja kesäkurpitsaa ja yrttejä ja kaikkea (ja herukkamehuja!). Tästä inspiroituneena lykkäsin hirveän määrän papuja likoamaan suunnitelmana keittää ja pakastaa ne tänään, krapulassa kun ei suurempiin ponnisteluihin pysty.

Koska jatkot tosiaan jäi väliin, heräsin suhteellisen virkeänä omasta sängystäni (sellaisesta, johon mahtuu molemmat kissat kainaloon), illalle oli kyllä suunnitelmia, mutta katsoin parhaaksi perua, vähän on tämän pääkopan kanssa tekemistä ja mikäpä olisi parempi tapa viettää aikaa itsensä kanssa, kuin keittiö? Lopputuloksena:

-litra valmiiksi keitettyjä soijapapuja
-litra valmiiksi keitettyjä valkoisia papuja
-puoli litraa papuja, joista en tiiä mitä kaikkia on, mutta pakasterasian kannessa lukee "ruma papumix"
-puoli litraa marinoituja soijapapuja
-iso törpöllinen chilin ja inkiväärin kanssa hillottua lampaankääpää
-valtava kattilallinen kesäkurpitsa-parsakaalikeittua (leppäsavusulatejuustolla maustettuna om nom nom)
-valtava kattilallinen rumista pavuista tehtyä savuista papu-paprika-mangoldi-tomaattipataa

Jos joku on varmaa, niin se, etten tule ainakaan kuolemaan nälkään tässä lähiaikoina. (Onnea sille, joka joskus minusta vaimon saa.) Olisin varmaan tehnyt enemmänkin ruokia, mutta pakasterasiat loppuivat kesken. Ja ehkä myös pakastimesta tila.

Puhuin tänään äitin kanssa pitkään puhelimessa ja luin sille ääneen 16-vuotiaana kirjoittamiani runoja. Yllättävää on se, että ne ei kaikki olekaan ihan hillittöntä myötähäpeää aiheuttavia.


" Se paita, joka tuoksui sinulta,
se on nyt pesussa.


Töölönlahti ei olekaan niin kaunis,
kuin kuvittelin.


Kasva aikuiseksi. "
 

pieni anteeksipyyntö

Huoh.

Minä menin ja satutin yhtä rakkaimmista ystävistäni - vahingossa.

Eihän tuo minua usko, mutta ns. kaikkeni olen nyt tehnyt. Mikäli anteeksipyyntö ei riitä, en tiedä, onko vaihtoehtoja. Tavallaan haluaisin myös kertoa, millä tavoin hän on minua satuttanut ja elämääni sotkenut ja välillä ihan suoraan sanottuna vituttanut, mutta se saattaisi olla huonoa käytöstä. En usko vanhojen riitojen kaiveluun, mutta kyseessä on asiat, joista en ole ääneen aiemmin sanonut. (Miksi, en tiedä. Kai halusin välttää konfliktia.) Eikä kyse tosiaan ollut mistään kostotoimista, kai noiden menneiden asioiden miettiminen on helpottanut itseni kanssa elämistä. Kuten aiemmasta postauksesta saattanee voida päätellä, en aio vihata itseäni. Kaikki meistä mokaa joskus, ihan jokainen.

Tämä nyt vaan ottaa päähän tämä tilanne. Olen edelleen melko uusi tässä kaupungissa ja kyseinen neiti on se ihminen, joka minut on tutustuttanut isoon osaan kavereistani (ja ystävistäni), ei nuo meidän riidoista välitä, mutta. Ihan kuin olisi eronnut ihmisestä, jonka kanssa on sama kaveripiiri. Ei kaikki ystävyyssuhteetkaan kestä (tiedän), mutta ahdistaa tämä nyt. Haluaisin vain sanoa, että OLEN PAHOILLANI. Kaikesta. Molempien puolesta. Ja ikävöin. Ihan saatanasti.

Kyllä, olen pahoillani. Ei, en tiedä mitä pitäisi tehdä.

...

vahinko, lipsahdus, virhe
oman elämäni päätähti ja unohdetut vuorosanat

annetaan olla, anteeksi

itseinho ja minä, me emme pidä toisistamme
non, je ne regrette rien (tai niin ainakin itselleni uskottelen)

uneton nalkalassa

Huoh. Haluaisin nukkua. Arvatkaas olenko ottanut niitä ketipinoreita? Ei ehei en tietenkään. Tajuan asian aina liian myöhään ja koko ajan on muka liikaa tekemistä, että voisi muistaa itsensä. Joka helvetin yö menee alle viiden tunnin unilla, eikä päivistä tule yhtään mitään. Erosta on nyt kuukausi ja lujaa on mennyt. Tosin nyt loppuu moinen ääliöily, tunnistan itsessäni sen, että jos nyt en rauhoitu, käy ihan todella huonosti. Olin aikeissa lähteä Helsinkiin huomenna juhlimaan, kyyti ja yöpaikka oli katsottu ja suunnitelma loistava, mutta. Sunnuntaina päähäni iski totuus, HUONO IDEA. Mania. Rakas ihana mania, painu helvettiin ja pysy siellä.
Olen kyllä hiukan jopa ylpeä itsestäni, kun tajusin. Koska ero ja työongelmat ja lääkkeiden lopettaminen saatiin kaikki mahdutettua samoihin aikoihin, on ollut tosiaan pieni huoli siitä, että tunnistanko itse oirehtimisen alkamista (kuten aiemmin todettua, olen maailman paras jälkiviisaudessa). Ainakin tähän asti on mennyt hyvin. Onnea Mirjami, siis.

Olen taas(edelleen) kipeä. Unettomuus, flunssa ja liikunnan puute ruokkivat kaikki toisiaan ja tästä on tullut ihan älytön kierre. Olin jo suunnitellut, että menen tällä viikolla salille, vaikka olisikin vähän flunssaa, mutta tänään herätessä "vähän flunssaa" oli vaihtunut alkavaksi kuolemantaudiksi. Kuumettahan ei tietenkään ole, ei minulla ikinä. Normaali ruumiinlämpö reilusti alle 36 (36.5 lämpöä, 37 kunnon kuume ja 39 sairaalakunnossa), aamulla herätessä oli 35.5 ja töihin lähtiessä reilua tuntia myöhemmin 34.6, pitäisiköhän tästä huolestua?

Alkaa oikeasti olla silkkaa valitusta ja ininää tämä nyt. On mulle tapahtunut kivojakin asioita. Niinkö jo aiemmin sanoin, olen hirveän onnellinen ystävistäni, hyviä ihmisiä. Rakastan ♥

Oon voimissain jne.

Elämä jatkuu. Vaikka oonkin viettänyt aika paljon aikaa vollaten, on elämä silti aika kivaa. Ikävä tietysti on, ihan helvetillinen ikävä, mutta kun kaikista eniten ahdistaa olla yksin, tarttee vaan muistaa, etten mää ole yksin. Mulla on äkkiä ympärilläni kauhea määrä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Kai ne tyypit olisi olleet aiemminkin olemassa, en vaan osannut ajatella, että ansaitsisin sen. Möllötin kotona ja surin yksinäisyyttäni. Olen tehnyt elämäni aikana hirveän määrän hyviä päätöksiä, joissa olen pysynyt hienosti (esimerkiksi en aio enää ikinä yrittää tappaa itseäni (tämän siis päätin jo aikaa sitten, haudatessani yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä keväällä 2007) enkä sietää paskamaista kohtelua - ihan perusjuttuja, mutta aika kauan meni ymmärtämiseen), nyt ajattelin tehdä itsestäni oman elämäni päätähden ja myöskin muistaa sen. Olen kaunopuheiden kuningatar, mutta kun on kyse itsestäni, unohtaminen on liiankin helppoa. Nyt se on kirjoitettu, mustaa valkoisella - once it's in the internet...


Lääkkeetöntä elämää on nyt takana parisen viikkoa ja kivasti menee. Tietysti ajankohdan olisi voinut valita toisinkin, mutta ei aina voi osata. Ainoa ongelma tässä on se, ettei elämässäni ole enää ketään läheistä ihmistä, jonka näkisin tai jonka kanssa olisin tekemisissä päivittäin, eli jos alkaa mennä vituralleen voi mennä aika pahasti vituralleen. Huomaan toki itse kusevani asiani - jälkeenpäin. Onneksi on äiti ja pöfelimet. Kävin perjantaina lääkärissä hakemassa lenssusairaslomaa, kun meinasi ovela taas pitkittyä, sain sanottua, että vähän ressaa ja padot aukesivatkin sitten aikalailla heti. Onneksi oli sellainen lääkärisetä, josta tykkään, tullut aika tutuksi tämän syksyn aikana. Vartin aika venyi kolmeksi ja sain mukaani reseptillisen pikkiriikkistä annosta nopeavaikutteista ketiapiinia nukkumiseen, luultavasti tasaa myös lääkkeiden lopettamisen ja stressin yhdistelmävaikutuksiakin.

Töissä voisi olla paremminkin, perjantaina edessä siirto tiiviistä työyhteisöstä vieraiden ihmisten keskelle. Ainakin taistelin viimeiseen asti, on käyty kolmikantakeskustelut ja itketty ja huudettu - sekä pyydetty anteeksi. "Me ollaan Mirjami kaikki kauhean iloisia, että tulet meidän tiimiin." Ahaa, kauhean kiva. Olen tosi pahoillani, etten osaa iloita tästä asiasta.


Kyllä mää selviän. Tiedän sen. Kaikesta.

Luodut emme me olleet toisillemme.

Reilu viikko sitten elämässäni päättyi jälleen yksi ajanjakso, parisuhde. Ilman mitään draamaa, yhteisestä päätöksestä. Vuosipäivänämme kirjoitettu teksti pätee edelleen, rakastan sitä ihmistä aivan älyttömän paljon, mutta ei meistä mitään tule. (Ehkä ne haaveet ja toiveet ei niin paljon olekaan samoja, me vain luulimme niin.) Takana viikko kämppiksinä ja toivottavasti enää reilu kaksi edessä. Me jäädään tänne kattien kanssa kolmistaan.

Nopeat liikkeet on näyttäviä, olen edelleen sitä mieltä, mutta nyt on aika oppia pysähtymään. Siitä muistutukseksi ostin itselleni syntymäpäivälahjan (tai no, äiti osti, tavallaan). Elämässäni on tapahtunut niin paljon asioita viimeisen vuoden aikana, että tarvitsisin kahden viikon loman kaiken käsittämiseen ja käsittelemiseen. Kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, eväinä liikaa kahvia ja tupakkaa, puhelin kiinni ja tietokone lukkojen takana. En tosin malta edes yhtä iltaa. Joskin viikonloppuna olin suunnattoman ylpeä itsestäni, kun jätin jatkokemut väliin hauskan illan jälkeen. Se tosin johti siihen, että vollasin yksin kotona patonkiini ja hakkasin päätä seinään. Mutta se itku tuli tarpeeseen, ensimmäinen kunnon itku eropäätöksen tekemisen jälkeen. Mennyt parisuhde oli elämäni paras - kirkkaasti ja tämä ero oli elämäni helpoin ja kypsin.

Lääkkeitä syön vielä, levyssä näyttäisi kolme olevan jäljellä enkä mitenkään tahtoisi hakea enää yhtään pakettia. Töissä on ollut ongelmia viime aikoina ja siitä syystä työterveyslääkärimme kehotti jatkamaan vielä, mutta. Huomenna on kolmikantakeskustelu (paikalla siis työnantaja, minä ja työterveyshuollon edustaja) ja toivon todella, että keskustelun lopputulema on minun kannaltani hyvä ja voin nukkua yöni rauhassa (ja lopettaa lääkkeet). Ongelmat liittyvät muutoksiin, joiden perässä minun pääni ei pysy ja joista jo kertaalleen luvattiin, ettei tarvitsekaan, mutta kas hupsista, asiasta unohdettiin kysyä siitä päättävältä taholta. Pidän edelleen työstäni, vaikkakin kireä taloustilanne (ja YT-neuvottelut, joiden piiriin en onnekseni kuulu) ja ruuhka tekevät siitä vähän turhankin paineistettua, jopa minun makuuni. Tänään tosin en ole töissä, edellisestä lenssusta kun päästiin, iski jonkinlainen virustauti päälle. Huumorini alkaa loppua ihan kohta. Olisi hienoa olla esimerkiksi kokonainen viikko terveenä, taitaa olla liikaa pyydetty.

Kukkuu.

Olettehan huomanneet, että kissoista ja kotijutuista ja tyyliasioista voi lukea täältä?

Tämä ei toki mihinkään häviä, aivo-oksennusta tarjolla myös jatkossa.

Kaikki hyvä loppuu. MIKSI.

Hämmentynyt olo. Mun lääkärini jää eläkkeelle.

Kun lukee päivityksiä viime kesältä ja syksyltä, voi päätellä, että oli hiton hyvää tuuria päästä tuon kyseisen lääkärin potilaaksi. Hoitavan määrittää siis asuinpaikka, mutta meidän huudeilla asuvilla se on vaan maailman paras mies. Olen nyt reilun kuukauden verran tiputellut lääkeannostani, tällä hetkellä se on puolet siitä, mitä viimeisen vuoden, seuraavaksi tiputan tästä puoleen ja sain virallisesti tänään luvan lopettaa, kun siltä tuntuu! Jos kaikki menee hyvin ja niinkuin pitääkin, en näe mahtavaa setää enää ikinä. (Ja siis: tyyppi on tehnyt jossain vaiheessa enemmänkin tutkimusta kaksisuuntaisesta, keräilee vintage-autoja ja aina muistaa kehua tyyliäni, kun olen käynyt.) En toki ilman hoitoa jää, vajaan kaksi kuukautta on pyörinyt terapia. Mun ensi vuoden B-lausunnon terapian jatkoa varten siis kirjoittaa joku, joka ei tunne mua laisinkaan. Jännät paikat.

Painoin tänään muuten 77 kiloa. Kuusi kiloa vähemmän kuin reilu kuukausi sitten. Jätin vehnän pois (tänään lounaaksi tosin söin nuudeliwokkihässäkän) ja humps kävi näin. Toki olen myös tietoisesti syönyt vähemmän ja pidin välissä parin viikon pussikeittokuurin, jonka aikana tosin söin lämpimän aterian silloin tällöin, riippuen siitä, mitä lounasravintolassamme oli tarjolla. Ja yksi tortillapäiväkin pidettiin. JA sunnuntaina söin maailman isoimman jäätelöannoksen, jossa oli järjetön läjä kermaa päällä. Lääkeannoksen tiputtamisella on myöskin näppinsä pelissä, ne nimittäin sekä kerää nestettä että kasvattavat ruokahalua. (Kiinnostunut googlettaa: Seroquel Prolong.)

Valittelin syyskuussa flunssaa, ensi viikon tiistaina tulee kymmenen viikkoa sairastamista täyteen, ihanaa. Kolme antibioottikuuria syöty, kahden jälkeen piti punkteerata, mutta röntgenkuvat katsoi eri lääkäri kuin se, joka röntgeniin lähetti ja päättikin pistää mulle postiin reseptin. Huomenna menen TAAS inisemään, voin kertoa, että poskiontelontulehdus ei ole mihinkään lähtenyt. Näppäränä tyttönä otin lääkärin kahdeksi, raskas viikko lyhenee kahdella tunnilla. Onneksi huomenna on perjantai ♥

Mielensäpahoittaja.

Raskasta.

Se on jännä, miten pystyn ja haluan puhua mielenterveysongelmista. Koen, että ääneen puhuminen raottaa mystisyyden verhoa ja toivon, että sillä tavoin ihmiset ymmärtävät paremmin ja niistä tulee arkisia asioita. Yhdellä on sydänvika, toisella diabetes ja kolmannella kaksisuuntainen mielialahäiriö. Oikealla hoidolla kaikki viettävät normaalia elämää.

Nyt kuitenkin ahdistaa. Ahdistaa sellaisista syistä, jotka aiheuttaisivat pahaa mieltä ihan kenelle tahansa. Tämä suru ei liity mitenkään sairauteeni, vaan tähän liittyy muita ihmisiä. Ei tästä voi puhua suoraan eikä ääneen. En halua, että ne ihmiset, jotka toiminnallaan tekevät 38-tuntisesta työviikosta 380-tuntisen, saavat tietää. En halua otsaani mielensäpahoittajan leimaa. Tietysti kyseessa saattaa olla väärinkäsitys, mutta se vasta noloa olisikin.
Vielä huonompaa käytöstä olisi puida parisuhdetta julkisesti. Ihminen, joka jakaa elämänsä kanssani, on rakas ja tärkeä, mutta pelottaa, että menetän kaiken. Pelko on luultavasti turha, mutta järjen käyttö ei olekaan koskaan ollut vahvimpia puoliani.

Kun nämä asiat yhdistää ja soppaan lisää sen, että elän kaupungissa, josta tunnen toki paljon ihmisiä, mutta harvasta voin puhua ystävänä, on lopputulema melkoisen musertava.

Raskasta ja musertavaa.

Siirappia.

Se mies. Se ihana mies. Takana nyt tasan vuosi yhdessäoloa, sama osoite jaettu toukokuun alusta. Tuo ihminen pitää minut maan pinnalla, saa minut nauramaan, tuntemaan itseni kauniiksi ja rakastetuksi. Mies on maailman loistavin kissa-isi, hieno seuramies ja ihan mahdottoman komea. Hän jakaa kanssani samat haaveet ja toiveet tulevaisuudesta, on fiksu ja filmaattinen sekä kertakaikkiaan uskomattoman rakastettava ihminen. Tuon ihmisen kanssa minä olen kokonainen. Lienen onnentyttö.

miksi annoin itselleni käydä näin

Terve hei melkein vuoden tauon jälkeen. Elämä on mukavaa, mies ja kaksi kokonaista kissaa ja työpaikkakin on sama. Lääkkeitä on jäljellä kolmeksi viikoksi ja sitten aion saada elämäni takaisin. Aloitin terapian ja kuuntelevan tädin olen kuullut sanovan lauseet "sussa on jotain todella surullista" ja "miten noin nuoren ihmisen elämään voi mahtua noin paljon?". Minulla alkaa maanantaina operaatio TAKAISIN FARKKUSORTSEIHIN. Laihduin vuonna 2010 23 kiloa,nyt painan 16 kiloa enemmän kuin silloin, kun tunnistin itseni peilistä ja yhdeksän kiloa enemmän kuin silloin, kun kävin viimeksi vaa'alla. Maksan 64 euroa kuussa kuntosalista, jolla en ole käynyt puoleentoista kuukauteen. Laiskuudesta ei voi puhua, sitkeä flunssa ja ruokaa laittaessa hankittu suuri tikkausta vaatinut haava estää menemästä. (Kahden viikon saikkutodistuksella saisi tauotettua, mutta mikään yksittäinen vaivani ei ole moista vaatinut, vain sarja huonoa tuuria.) En muista, koska olisin itkenyt niin katkerasti, kuin eilen, kun tajusin lukeman 83 olevan totta. Kyllähän se lämmittää, kun ystävät sanovat "ei se näy" tai "näytät silti hyvältä", mutta en tunnista itseäni peilistä. En mahdu vaatteisiini. Keväällä hankitut uudet lasit näyttävät kapealla naamalla loistavalta, pyöreän pyöreyttä vain korostavat entisestään. Joka aamu joudun taistelemaan itseni ulos ovesta, eilen ulos lähtiessä istuin puoli tuntia vaatekaapin edessä ja hoin itselleni "ei haittaa, ei ole väliä, ei ketään kiinnosta", mutta minua kiinnostaa. En kiinnitä huomiota muiden kokoon, en lihomiseen, en laihtumiseen, mutta itsestäni minulla on selkeä kuva, minkä kokoinen olen, miltä näytän, kuinka kapea on vyötäröni. Ei kenelläkään ole varaa sanoa, etten saisi olla kokoa 36 tai että olen vaarallisella tiellä, kun haluan olla huomattavati nykyistä pienempi. Tämä on minun vartaloni, tai ei, täällä jossain alla on minun vartaloni. Nyt peilistä katsoo joku muu. Ja sen jonkun muun on lähdettävä. NYT.

harmaa marraskuu

Tuossa viikko sitten tiistaina tuli täyteen 17 vuotta. Eikun 22.
Oli aamiaiseksi kermaleivos ja kukkia sain ja kaikkea. Äiti lähetti postia Vantaalta, perinteisen sponsorilahjan lisäksi Edith Södergrania, täydellistä kaunista melankoliaa.
Pidempi puolisko oli löytänyt joltain kirpparilta maailman hienoimman Philipsin putkiradion, pääsi kunniapaikalle hyllyn päälle. (ja se viisas keksi, että sen sisukset voisi tyhejntää ja laittaa sisään tietokonekaiuttimet, saan kauniin äänentoiston, ähih) Kuva kaunokaisesta myöhemmin, nyt en ole kameran äärellä.

Juhlatkin pidin, vieraita tuli hurjan monta ja ähih, kun oli kivaa. Kauan kaivattuja ylläreitäkin, meinasin haljeta onnesta ja ilosta!

On varsin sellainen rakastettu olo, mutta joku tässä harmaassa syksyssä nyt mättää.
Pelkään jatkuvasti, että kaikki, siis ihan kaikki, kaatuu niskaan jyminällä ja rytinällä. Lääkitys on kunnossa jes, mutta minä olen niin kauhean väsynyt, ihan hirmuisen.

Olen tosiaan käynyt nyt syksyn avoimella opiskelemassa tiedotusoppia, appron pitäisi olla kasassa keväällä. Ensimmäisen kurssin tentit jäivät molemmat väliin järkyttävän migreenin takia, nyt pelottaa, etten saa aikaiseksi mentyä uusintoihinkaan. Olen kyllä ilmoittautunut ja tenttikirjat on olemassa ja luentomuistiinpanot ja kaikki, mutta pelottaa, etten osaa siellä mitään. Turha pelko, tiedän, mutta. Itsestähän se on kiinni, luenko ja opiskelenko, olen vain mahdottoman hyvä välttelemään lukemista, aina on muka parempaakin tekemistä. Tuo on kuitenkin kallista hupia ja olisi kamalaa, jos se(KIN) jäisi minulta nyt kesken. Tarviin jonkun tällin päähäni, että opin olemaan.

Pieni pelko työn menettämisestä on, vaikka nimet on papereissa elokuun loppuun. Olin alkusyksystä kuukauden pois, koska Tampereen kunnallinen terveydenhuolto jne. Alunperin oli tarkoitus olla kaksi viikkoa lääkityksen vaihdon takia, mutta jaksaminen leikkasi kiinni kaksi viikkoa ennen sovittua lääkäriaikaa. Ihme sinänsä, että vasta siinä vaiheessa, koko kesän olin hurjan reipas ja jaksoin hienosti kaikista suruista ja kaaoksesta ja täydellisestä elämän ympäriltä romahtamisesta huolimatta(lienee virtaa tosin ollut välistä liiankin kanssa). Nyt pelottaa ja väsyttää. Kaipaisin kipeästi hengähdystaukoa ja aikaa laittaa asiat järjestykseen, mutta en uskalla. Ei minulla ole varaa menettää tätä työtä. (Juu, olisi laitonta, tiedän. Ja kuulun liittoon kyllä jes.) Virallisesti määräaikaisuuteni syy on jotain ihan muuta, mutta ylemmillä tahoilla kuulemma ollaan huolissaan jaksamisestani. Helvetti. Kyllä minä jaksan. Tai en jaksa, sekavaa kyllä. Kun päässä tikittää tieto siitä, että nyt pitää olla reipas ja näyttää, että pärjään, niin väsyn ja menen rikki joka hetki vähän lisää. Kun on pakko.

Niin että önnönnöö ja valivali, kun on niiiiin kurjaa. Vähän jopa naurattaa.

Kotona on ihmisen hyvä.

Ohopsansaa.

Ahkera bloggaaja ihan itte. Selityksiä toki riittää:
- parisuhde
- 10-tuntiset työpäivät
- avoimella opiskelu
- toiminnan irtisanonut läppäri

Ei sillä, että elämässä olisi mitään hirmuisen mullistavaa nyt tapahtunutkaan.
Parhaita paloja viimeisen kuukauden ajalta:
Vanhan turvatarkastajapariskunnan häät, pienet ja intiimit, ihana nähdä pitkästä aikaa, siepattu morsiuskimppu. Kyseisistä kemuista suoraan ystäväpariskunnan kihlajaisiin, joissa oli kaikkia maailman parhaita tyyppejä (en minä Helsinkiin takaisin kaipaa, niitä ihmisiä vain), vieläkin vähän itkettää, kun oli niin ihanat juhlat. Viikko rakkauspäivän jälkeen muutin taas, kolmatta kertaa puolen vuoden sisään. Voin kertoa, etten muuta tästä mihnään ennen pienten jalkojen tepsutusta. 55 neliötä minulle ja kissoille(kyllä, monikossa, 6. marraskuuta meille muuttaa pieni Matilda, luovutusikäinen karvapallo, Oliverille seuraa), lasitettu parveke.
Muutto sinänsä meni ihan, öh, kivuttomasti. Isä oli alunperin luvannut piffata vuokrapakun(muuttomatka kokonaista puolitoista korttelia), mutta päättikin viimetingassa itse tulla pakun kanssa tänne(Helsingistä Manseen, kuin järkevää). No, töistä päästyäni kaveriporukalla saatiin kamat kannettua ulos asunnosta, että seuraava asukas pääsi muuttamaan sisään ja sitten istuttiinkin KAKSI JA PUOLI TUNTIA koko maallisen omaisuuteni kanssa rapun edessä, joku taisi luulla muuttokuormaani vintage-kirppikseksi.
Loppu hyvin kaikki hyvin, meikäläisen kalusteet sekä mahtuu tänne että näyttää hyvältä, juurikin sopivan kokoinen, Tuomiokirkonkadun 69 neliötä oli liikaa, Laukontorin 30 aivan liian vähän.

Ja sit viime viikonloppuna: Serkun häät ja kaveripariskunnan tuparit, voi kyllä. Vein sen pitkän ja komean esittelylle, viihtyi ja ne mun tyypitkin tykkäs. Oli kiva Helsinki-viikonloppu sekin, eksyttiin vielä pienessä krapulassa ostoksille ja kas, uusi mekko Mirjamille, jee! (Kiva juttu, rakastan mekkoja ja nättejä asioita, se pitkä ja komee tykkää siitä(kin) minussa, saan olla just niin neiti ja tyttö ja nainen kun haluan, ähih.)

Ne 10-tuntiset päivät? Siirryn talon omille kirjoille vuokrafirmasta tuossa 1. marraskuuta, viikko sitten miinusta oli 18 tuntia, nyt enää kahdeksan. Jos muutaman vielä saisi tehtyä pois, niin ei vipaa palkkaa niin kovin ehkä rokotettaisi. Voin kertoa, etten vapaaehtoisesti aio enää noita tehdä, silloin tällöin ehkä, mutta perättäisinä päivinä hirmuisella päänsäryllä varustettuna = kuolema. Liukuva työaika ei aina ole se maailman paras vaihtoehto niin.

Pää voi hyvin, harvinaisen hyvin. Uudet lääkkeet toimii kyllä yes, mutta.
A) kasvattavat ruokahalua ja hidastavat aineenvaihduntaa
B) varastoivat nestettä kehoon
Eli kuukaudessa muutama kilo plussaa - voi saatana. Ei sillä, ihan normaalin rajoissa ollaan, keskikokoinen suorastaan, mutta. Olo on ruma tyhmä läski, ei kivaa se, vaikuttaa ihan kaikkeen mitä teen, inhottava olo fyysisestikin, kun on juuri oppinut pitämään kropastaan ja sitten käy näin. Pthyi! En ala.
Juu tiiän, liikunta auttaa dägädää, työn alla. Keskityn nyt vaan tähän valittamiseen :S

Mutta onneksi on onnellisuusjuttuja. Ja viikonloppuna maalattu koti, hitommoinen homma se oli, mutta nyt ei haise pinttynyt rööki eikä seinät oo täynnä reikiä, jee!


Lisää kahvia.

Jos pari kuvatodistetta:


Kylpyhuone oli alunperin sekoitus tummaa likaisenvihreää sekä beigeä, edellinen asukas oli luovuudenpuuskassaan maalannut yhdelle seinälle kultaisen sydämen. Harmi, että ennen-kuva jäi ottamatta.



Makuuhuoneen makupala, marimekon keisarinnaa(myös verhoissa), Marilyn ja rakas lepardi-päiväpeitto.

Kauniit asiat - elämän suola.

Tiedättekös. Olen ollut pian kuukauden sairaslomalla, torstaina tulee täyteen neljä viikkoa, maanantaina palaan töihin. Tänä aikana olen levännyt, levännyt ja levännyt. (Ja saanut uudet lääkkeet, uudet toimivat lääkkeet. Tietysti on aikaista kahden viikon käytön jälkeen sanoa, mutta olo on sees ja tasapainoinen, ensimmäistä kertaa vuosiin, oikeasti.)

Elämääni käveli mies, sellainen ihan oikea vanhan koulun herrasmies. Kovasti yritti minulle aiemmin ravintolassa jutella, mutta joku ihmeellinen voima sai minut olemaan kiinnostumatta tyypistä, joka pelkästään ulkoisesti on kaikkea mitä minun mieheni tulisi olla(olen vissiin oikeasti ollut että joojoo, puhu kädelle, mää meen tiskille ny). Onneksi se oli sinnikäs, sillä ulkoisten seikkojen lisäksi korviensa välistä löytyy varsin omiani vastaavia ajatuksia. Ja tunteita. Olen viikossa seonnut lopullisesti. (Ja ei, ei mitään Auervaaroja, olen minä läksyni oppinut ja aion olla varovainen, joskin onnellinen ja varovainen.) Paras juttu on se, että myös se taitaa olla hiukan kajahtanut meikäläiseen.

Levon lisäksi olen miettinyt juttuja, paljon. Menneisyyttä ja itseäni ja kaikkea. Viime viikon keskiviikkoyönä aukesivat padot hyvinkin tehokkaasti, toukokuun jälkeen hautunut itku ja paha olo tuli kerralla ulos sellaisena ryöppynä, että itsekin säikähdin(ja kivasti herätin lähellä asuvan - aamuksi töihin menneen - ystävän neljältä yöllä. Naapurinpojalle kiitti ja sori, vielä kerran :). Ja se itse-osuus. Minä rakastan vaatteita, kauniita vaatteita, punaista huulipunaani ja korkokenkiä ja saumasukkia ja tukkakukkia ja papiljotteja ja ja ja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kuluneen kesän aikana ollut töissä niin, etten ole pahemmin aamulla peiliin katsonut, en sentään verkkareissa, mutta en minä mitenkään farkkutyttökään ole. (Juu ei, asiakkaat eivät näe minua, mutta aamulaittautumisen vaikutus omaan työfiilikseen on aika suuri). Viimeisen viikon aikana olen joka päivä laittautunut, vaikka en olisi tehnyt muuta, kuin hakenut uskomattoman kauniin peilipöytäni kanssa samaa sarjaa olevan seinäpeilin Hervannasta em. herrasmiehen kyydillä. Ja olo on ollut hyvä, jotenkin olen löytänyt itseni. Tiedän juum, pinnallista, myönnän. Olen varmasti pinnallisin tuntemani ihminen, mutta onneksi korvieni välistä löytyy muutakin kuin Chanelin vitosta ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja. Ehkä, kai.
Onhan se nyt mahtavaa, kun voi laittaa korvan taa punaisia liljoja ja jättää savukkeeseen huulipunan jäljet(ja mikä parempaa, noudin tänään Stockalta uuden holkin(jonka ne ihan varta vasten minulle tilasivat), voi olla jättämättäkin niitä jälkiä). Minä vain rakastan kauniita asioita. Minkäs teet.

Uskallan sanoa olevani suhteellisen onnellinen nyt. And I like it.

Mutto-Mirri

Vuoden kolmas muutto edessä, mitäm.

Löysin sattumalta kahden korttelin päästä asunnon, joka on nykyistäni 25 neliötä isompi, mutta vain parikymppiä kalliimpi. Lasitettu parveke, Oliver kiittää. Ja saan toisen kissan! Jee!

Kävin äsken katsomassakin sitä, tämän asunnon irtisanoin jo viime viikolla, nopeat liikkeet on näyttäviä. Ei tässä asunnossa varsinaisesti vikaa ole, en vain ole jostain syystä osannut kotiutua tänne lainkaan, uusi asunto tuntuu kodilta jo nyt.
Jotenkin ihan epätodellinen fiilis sen suhteen, missä vaiheessa menee pieleen? Työmatka pitenee 50:llä metrillä, kauppa siirtyy saman matkan lähemmäs(eli kotiovea vastapäätä). Ihan melkein hullu olo. On ollut pitkään tunne, että pitäisi saada jonkinlainen uusi alku elämälle, ehkä uusi koti auttaa siinä.

Uudessa kodissa on keittiö, oikea keittiö, sellainen, mihin mahtuu ruokapöytä. Kaksi kuukautta ilman keittiötä on liian pitkä aika, vielä pitäisi melkein kokonainen lisää jaksaa. Voi, ruuanlaitto helpottuu. Ja kalusteet mahtuvat olohuoneeseen. Ja vaatteet kaappeihin(siellä on sekä seinällinen komeroita että vaatehuone, mitä luksusta!). Ja eteiseen hyllykkö kengille. Yöpöytä. Ja matto, rakas italialainen käsin kudottu valtava mattoni palaa kotiin oltuaan kesän varastossa.
PARASTA. Ja kylpyamme. KYLPYAMME. Uuu. Erillinen makuuhuone(iso) ja kaikkea. KAKSIO. Minulle ja kissalle ja ihan hiton pilkkahintaan. BILEET. Siis tuparit, jes. En ole jotenkin yhtään osannut pitää täällä juhlia, parit jatkot vain, ei täällä voi pitää Mirri-juhlia, ei vaan voi. Kohta voi. Voi kyllä!

Ränttänttää!

Miten päin tässä nyt sitten olisi niin.