Tuossa viikko sitten tiistaina tuli täyteen 17 vuotta. Eikun 22.
Oli aamiaiseksi kermaleivos ja kukkia sain ja kaikkea. Äiti lähetti postia Vantaalta, perinteisen sponsorilahjan lisäksi Edith Södergrania, täydellistä kaunista melankoliaa.
Pidempi puolisko oli löytänyt joltain kirpparilta maailman hienoimman Philipsin putkiradion, pääsi kunniapaikalle hyllyn päälle. (ja se viisas keksi, että sen sisukset voisi tyhejntää ja laittaa sisään tietokonekaiuttimet, saan kauniin äänentoiston, ähih) Kuva kaunokaisesta myöhemmin, nyt en ole kameran äärellä.
Juhlatkin pidin, vieraita tuli hurjan monta ja ähih, kun oli kivaa. Kauan kaivattuja ylläreitäkin, meinasin haljeta onnesta ja ilosta!
On varsin sellainen rakastettu olo, mutta joku tässä harmaassa syksyssä nyt mättää.
Pelkään jatkuvasti, että kaikki, siis ihan kaikki, kaatuu niskaan jyminällä ja rytinällä. Lääkitys on kunnossa jes, mutta minä olen niin kauhean väsynyt, ihan hirmuisen.
Olen tosiaan käynyt nyt syksyn avoimella opiskelemassa tiedotusoppia, appron pitäisi olla kasassa keväällä. Ensimmäisen kurssin tentit jäivät molemmat väliin järkyttävän migreenin takia, nyt pelottaa, etten saa aikaiseksi mentyä uusintoihinkaan. Olen kyllä ilmoittautunut ja tenttikirjat on olemassa ja luentomuistiinpanot ja kaikki, mutta pelottaa, etten osaa siellä mitään. Turha pelko, tiedän, mutta. Itsestähän se on kiinni, luenko ja opiskelenko, olen vain mahdottoman hyvä välttelemään lukemista, aina on muka parempaakin tekemistä. Tuo on kuitenkin kallista hupia ja olisi kamalaa, jos se(KIN) jäisi minulta nyt kesken. Tarviin jonkun tällin päähäni, että opin olemaan.
Pieni pelko työn menettämisestä on, vaikka nimet on papereissa elokuun loppuun. Olin alkusyksystä kuukauden pois, koska Tampereen kunnallinen terveydenhuolto jne. Alunperin oli tarkoitus olla kaksi viikkoa lääkityksen vaihdon takia, mutta jaksaminen leikkasi kiinni kaksi viikkoa ennen sovittua lääkäriaikaa. Ihme sinänsä, että vasta siinä vaiheessa, koko kesän olin hurjan reipas ja jaksoin hienosti kaikista suruista ja kaaoksesta ja täydellisestä elämän ympäriltä romahtamisesta huolimatta(lienee virtaa tosin ollut välistä liiankin kanssa). Nyt pelottaa ja väsyttää. Kaipaisin kipeästi hengähdystaukoa ja aikaa laittaa asiat järjestykseen, mutta en uskalla. Ei minulla ole varaa menettää tätä työtä. (Juu, olisi laitonta, tiedän. Ja kuulun liittoon kyllä jes.) Virallisesti määräaikaisuuteni syy on jotain ihan muuta, mutta ylemmillä tahoilla kuulemma ollaan huolissaan jaksamisestani. Helvetti. Kyllä minä jaksan. Tai en jaksa, sekavaa kyllä. Kun päässä tikittää tieto siitä, että nyt pitää olla reipas ja näyttää, että pärjään, niin väsyn ja menen rikki joka hetki vähän lisää. Kun on pakko.
Niin että önnönnöö ja valivali, kun on niiiiin kurjaa. Vähän jopa naurattaa.
keskiviikko, 9. marraskuuta 2011
maanantai, 24. lokakuuta 2011
Kotona on ihmisen hyvä.
Ohopsansaa.
Ahkera bloggaaja ihan itte. Selityksiä toki riittää:
- parisuhde
- 10-tuntiset työpäivät
- avoimella opiskelu
- toiminnan irtisanonut läppäri
Ei sillä, että elämässä olisi mitään hirmuisen mullistavaa nyt tapahtunutkaan.
Parhaita paloja viimeisen kuukauden ajalta:
Vanhan turvatarkastajapariskunnan häät, pienet ja intiimit, ihana nähdä pitkästä aikaa, siepattu morsiuskimppu. Kyseisistä kemuista suoraan ystäväpariskunnan kihlajaisiin, joissa oli kaikkia maailman parhaita tyyppejä (en minä Helsinkiin takaisin kaipaa, niitä ihmisiä vain), vieläkin vähän itkettää, kun oli niin ihanat juhlat. Viikko rakkauspäivän jälkeen muutin taas, kolmatta kertaa puolen vuoden sisään. Voin kertoa, etten muuta tästä mihnään ennen pienten jalkojen tepsutusta. 55 neliötä minulle ja kissoille(kyllä, monikossa, 6. marraskuuta meille muuttaa pieni Matilda, luovutusikäinen karvapallo, Oliverille seuraa), lasitettu parveke.
Muutto sinänsä meni ihan, öh, kivuttomasti. Isä oli alunperin luvannut piffata vuokrapakun(muuttomatka kokonaista puolitoista korttelia), mutta päättikin viimetingassa itse tulla pakun kanssa tänne(Helsingistä Manseen, kuin järkevää). No, töistä päästyäni kaveriporukalla saatiin kamat kannettua ulos asunnosta, että seuraava asukas pääsi muuttamaan sisään ja sitten istuttiinkin KAKSI JA PUOLI TUNTIA koko maallisen omaisuuteni kanssa rapun edessä, joku taisi luulla muuttokuormaani vintage-kirppikseksi.
Loppu hyvin kaikki hyvin, meikäläisen kalusteet sekä mahtuu tänne että näyttää hyvältä, juurikin sopivan kokoinen, Tuomiokirkonkadun 69 neliötä oli liikaa, Laukontorin 30 aivan liian vähän.
Ja sit viime viikonloppuna: Serkun häät ja kaveripariskunnan tuparit, voi kyllä. Vein sen pitkän ja komean esittelylle, viihtyi ja ne mun tyypitkin tykkäs. Oli kiva Helsinki-viikonloppu sekin, eksyttiin vielä pienessä krapulassa ostoksille ja kas, uusi mekko Mirjamille, jee! (Kiva juttu, rakastan mekkoja ja nättejä asioita, se pitkä ja komee tykkää siitä(kin) minussa, saan olla just niin neiti ja tyttö ja nainen kun haluan, ähih.)
Ne 10-tuntiset päivät? Siirryn talon omille kirjoille vuokrafirmasta tuossa 1. marraskuuta, viikko sitten miinusta oli 18 tuntia, nyt enää kahdeksan. Jos muutaman vielä saisi tehtyä pois, niin ei vipaa palkkaa niin kovin ehkä rokotettaisi. Voin kertoa, etten vapaaehtoisesti aio enää noita tehdä, silloin tällöin ehkä, mutta perättäisinä päivinä hirmuisella päänsäryllä varustettuna = kuolema. Liukuva työaika ei aina ole se maailman paras vaihtoehto niin.
Pää voi hyvin, harvinaisen hyvin. Uudet lääkkeet toimii kyllä yes, mutta.
A) kasvattavat ruokahalua ja hidastavat aineenvaihduntaa
B) varastoivat nestettä kehoon
Eli kuukaudessa muutama kilo plussaa - voi saatana. Ei sillä, ihan normaalin rajoissa ollaan, keskikokoinen suorastaan, mutta. Olo on ruma tyhmä läski, ei kivaa se, vaikuttaa ihan kaikkeen mitä teen, inhottava olo fyysisestikin, kun on juuri oppinut pitämään kropastaan ja sitten käy näin. Pthyi! En ala.
Juu tiiän, liikunta auttaa dägädää, työn alla. Keskityn nyt vaan tähän valittamiseen :S
Mutta onneksi on onnellisuusjuttuja. Ja viikonloppuna maalattu koti, hitommoinen homma se oli, mutta nyt ei haise pinttynyt rööki eikä seinät oo täynnä reikiä, jee!
Lisää kahvia.
Jos pari kuvatodistetta:
Kylpyhuone oli alunperin sekoitus tummaa likaisenvihreää sekä beigeä, edellinen asukas oli luovuudenpuuskassaan maalannut yhdelle seinälle kultaisen sydämen. Harmi, että ennen-kuva jäi ottamatta.
Makuuhuoneen makupala, marimekon keisarinnaa(myös verhoissa), Marilyn ja rakas lepardi-päiväpeitto.
Ahkera bloggaaja ihan itte. Selityksiä toki riittää:
- parisuhde
- 10-tuntiset työpäivät
- avoimella opiskelu
- toiminnan irtisanonut läppäri
Ei sillä, että elämässä olisi mitään hirmuisen mullistavaa nyt tapahtunutkaan.
Parhaita paloja viimeisen kuukauden ajalta:
Vanhan turvatarkastajapariskunnan häät, pienet ja intiimit, ihana nähdä pitkästä aikaa, siepattu morsiuskimppu. Kyseisistä kemuista suoraan ystäväpariskunnan kihlajaisiin, joissa oli kaikkia maailman parhaita tyyppejä (en minä Helsinkiin takaisin kaipaa, niitä ihmisiä vain), vieläkin vähän itkettää, kun oli niin ihanat juhlat. Viikko rakkauspäivän jälkeen muutin taas, kolmatta kertaa puolen vuoden sisään. Voin kertoa, etten muuta tästä mihnään ennen pienten jalkojen tepsutusta. 55 neliötä minulle ja kissoille(kyllä, monikossa, 6. marraskuuta meille muuttaa pieni Matilda, luovutusikäinen karvapallo, Oliverille seuraa), lasitettu parveke.
Muutto sinänsä meni ihan, öh, kivuttomasti. Isä oli alunperin luvannut piffata vuokrapakun(muuttomatka kokonaista puolitoista korttelia), mutta päättikin viimetingassa itse tulla pakun kanssa tänne(Helsingistä Manseen, kuin järkevää). No, töistä päästyäni kaveriporukalla saatiin kamat kannettua ulos asunnosta, että seuraava asukas pääsi muuttamaan sisään ja sitten istuttiinkin KAKSI JA PUOLI TUNTIA koko maallisen omaisuuteni kanssa rapun edessä, joku taisi luulla muuttokuormaani vintage-kirppikseksi.
Loppu hyvin kaikki hyvin, meikäläisen kalusteet sekä mahtuu tänne että näyttää hyvältä, juurikin sopivan kokoinen, Tuomiokirkonkadun 69 neliötä oli liikaa, Laukontorin 30 aivan liian vähän.
Ja sit viime viikonloppuna: Serkun häät ja kaveripariskunnan tuparit, voi kyllä. Vein sen pitkän ja komean esittelylle, viihtyi ja ne mun tyypitkin tykkäs. Oli kiva Helsinki-viikonloppu sekin, eksyttiin vielä pienessä krapulassa ostoksille ja kas, uusi mekko Mirjamille, jee! (Kiva juttu, rakastan mekkoja ja nättejä asioita, se pitkä ja komee tykkää siitä(kin) minussa, saan olla just niin neiti ja tyttö ja nainen kun haluan, ähih.)
Ne 10-tuntiset päivät? Siirryn talon omille kirjoille vuokrafirmasta tuossa 1. marraskuuta, viikko sitten miinusta oli 18 tuntia, nyt enää kahdeksan. Jos muutaman vielä saisi tehtyä pois, niin ei vipaa palkkaa niin kovin ehkä rokotettaisi. Voin kertoa, etten vapaaehtoisesti aio enää noita tehdä, silloin tällöin ehkä, mutta perättäisinä päivinä hirmuisella päänsäryllä varustettuna = kuolema. Liukuva työaika ei aina ole se maailman paras vaihtoehto niin.
Pää voi hyvin, harvinaisen hyvin. Uudet lääkkeet toimii kyllä yes, mutta.
A) kasvattavat ruokahalua ja hidastavat aineenvaihduntaa
B) varastoivat nestettä kehoon
Eli kuukaudessa muutama kilo plussaa - voi saatana. Ei sillä, ihan normaalin rajoissa ollaan, keskikokoinen suorastaan, mutta. Olo on ruma tyhmä läski, ei kivaa se, vaikuttaa ihan kaikkeen mitä teen, inhottava olo fyysisestikin, kun on juuri oppinut pitämään kropastaan ja sitten käy näin. Pthyi! En ala.
Juu tiiän, liikunta auttaa dägädää, työn alla. Keskityn nyt vaan tähän valittamiseen :S
Mutta onneksi on onnellisuusjuttuja. Ja viikonloppuna maalattu koti, hitommoinen homma se oli, mutta nyt ei haise pinttynyt rööki eikä seinät oo täynnä reikiä, jee!
Lisää kahvia.
Jos pari kuvatodistetta:
Kylpyhuone oli alunperin sekoitus tummaa likaisenvihreää sekä beigeä, edellinen asukas oli luovuudenpuuskassaan maalannut yhdelle seinälle kultaisen sydämen. Harmi, että ennen-kuva jäi ottamatta.
Makuuhuoneen makupala, marimekon keisarinnaa(myös verhoissa), Marilyn ja rakas lepardi-päiväpeitto.
tiistai, 20. syyskuuta 2011
Kauniit asiat - elämän suola.
Tiedättekös. Olen ollut pian kuukauden sairaslomalla, torstaina tulee täyteen neljä viikkoa, maanantaina palaan töihin. Tänä aikana olen levännyt, levännyt ja levännyt. (Ja saanut uudet lääkkeet, uudet toimivat lääkkeet. Tietysti on aikaista kahden viikon käytön jälkeen sanoa, mutta olo on sees ja tasapainoinen, ensimmäistä kertaa vuosiin, oikeasti.)
Elämääni käveli mies, sellainen ihan oikea vanhan koulun herrasmies. Kovasti yritti minulle aiemmin ravintolassa jutella, mutta joku ihmeellinen voima sai minut olemaan kiinnostumatta tyypistä, joka pelkästään ulkoisesti on kaikkea mitä minun mieheni tulisi olla(olen vissiin oikeasti ollut että joojoo, puhu kädelle, mää meen tiskille ny). Onneksi se oli sinnikäs, sillä ulkoisten seikkojen lisäksi korviensa välistä löytyy varsin omiani vastaavia ajatuksia. Ja tunteita. Olen viikossa seonnut lopullisesti. (Ja ei, ei mitään Auervaaroja, olen minä läksyni oppinut ja aion olla varovainen, joskin onnellinen ja varovainen.) Paras juttu on se, että myös se taitaa olla hiukan kajahtanut meikäläiseen.
Levon lisäksi olen miettinyt juttuja, paljon. Menneisyyttä ja itseäni ja kaikkea. Viime viikon keskiviikkoyönä aukesivat padot hyvinkin tehokkaasti, toukokuun jälkeen hautunut itku ja paha olo tuli kerralla ulos sellaisena ryöppynä, että itsekin säikähdin(ja kivasti herätin lähellä asuvan - aamuksi töihin menneen - ystävän neljältä yöllä. Naapurinpojalle kiitti ja sori, vielä kerran :). Ja se itse-osuus. Minä rakastan vaatteita, kauniita vaatteita, punaista huulipunaani ja korkokenkiä ja saumasukkia ja tukkakukkia ja papiljotteja ja ja ja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kuluneen kesän aikana ollut töissä niin, etten ole pahemmin aamulla peiliin katsonut, en sentään verkkareissa, mutta en minä mitenkään farkkutyttökään ole. (Juu ei, asiakkaat eivät näe minua, mutta aamulaittautumisen vaikutus omaan työfiilikseen on aika suuri). Viimeisen viikon aikana olen joka päivä laittautunut, vaikka en olisi tehnyt muuta, kuin hakenut uskomattoman kauniin peilipöytäni kanssa samaa sarjaa olevan seinäpeilin Hervannasta em. herrasmiehen kyydillä. Ja olo on ollut hyvä, jotenkin olen löytänyt itseni. Tiedän juum, pinnallista, myönnän. Olen varmasti pinnallisin tuntemani ihminen, mutta onneksi korvieni välistä löytyy muutakin kuin Chanelin vitosta ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja. Ehkä, kai.
Onhan se nyt mahtavaa, kun voi laittaa korvan taa punaisia liljoja ja jättää savukkeeseen huulipunan jäljet(ja mikä parempaa, noudin tänään Stockalta uuden holkin(jonka ne ihan varta vasten minulle tilasivat), voi olla jättämättäkin niitä jälkiä). Minä vain rakastan kauniita asioita. Minkäs teet.
Uskallan sanoa olevani suhteellisen onnellinen nyt. And I like it.
Elämääni käveli mies, sellainen ihan oikea vanhan koulun herrasmies. Kovasti yritti minulle aiemmin ravintolassa jutella, mutta joku ihmeellinen voima sai minut olemaan kiinnostumatta tyypistä, joka pelkästään ulkoisesti on kaikkea mitä minun mieheni tulisi olla(olen vissiin oikeasti ollut että joojoo, puhu kädelle, mää meen tiskille ny). Onneksi se oli sinnikäs, sillä ulkoisten seikkojen lisäksi korviensa välistä löytyy varsin omiani vastaavia ajatuksia. Ja tunteita. Olen viikossa seonnut lopullisesti. (Ja ei, ei mitään Auervaaroja, olen minä läksyni oppinut ja aion olla varovainen, joskin onnellinen ja varovainen.) Paras juttu on se, että myös se taitaa olla hiukan kajahtanut meikäläiseen.
Levon lisäksi olen miettinyt juttuja, paljon. Menneisyyttä ja itseäni ja kaikkea. Viime viikon keskiviikkoyönä aukesivat padot hyvinkin tehokkaasti, toukokuun jälkeen hautunut itku ja paha olo tuli kerralla ulos sellaisena ryöppynä, että itsekin säikähdin(ja kivasti herätin lähellä asuvan - aamuksi töihin menneen - ystävän neljältä yöllä. Naapurinpojalle kiitti ja sori, vielä kerran :). Ja se itse-osuus. Minä rakastan vaatteita, kauniita vaatteita, punaista huulipunaani ja korkokenkiä ja saumasukkia ja tukkakukkia ja papiljotteja ja ja ja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kuluneen kesän aikana ollut töissä niin, etten ole pahemmin aamulla peiliin katsonut, en sentään verkkareissa, mutta en minä mitenkään farkkutyttökään ole. (Juu ei, asiakkaat eivät näe minua, mutta aamulaittautumisen vaikutus omaan työfiilikseen on aika suuri). Viimeisen viikon aikana olen joka päivä laittautunut, vaikka en olisi tehnyt muuta, kuin hakenut uskomattoman kauniin peilipöytäni kanssa samaa sarjaa olevan seinäpeilin Hervannasta em. herrasmiehen kyydillä. Ja olo on ollut hyvä, jotenkin olen löytänyt itseni. Tiedän juum, pinnallista, myönnän. Olen varmasti pinnallisin tuntemani ihminen, mutta onneksi korvieni välistä löytyy muutakin kuin Chanelin vitosta ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja. Ehkä, kai.
Onhan se nyt mahtavaa, kun voi laittaa korvan taa punaisia liljoja ja jättää savukkeeseen huulipunan jäljet(ja mikä parempaa, noudin tänään Stockalta uuden holkin(jonka ne ihan varta vasten minulle tilasivat), voi olla jättämättäkin niitä jälkiä). Minä vain rakastan kauniita asioita. Minkäs teet.
Uskallan sanoa olevani suhteellisen onnellinen nyt. And I like it.
tiistai, 6. syyskuuta 2011
Mutto-Mirri
Vuoden kolmas muutto edessä, mitäm.
Löysin sattumalta kahden korttelin päästä asunnon, joka on nykyistäni 25 neliötä isompi, mutta vain parikymppiä kalliimpi. Lasitettu parveke, Oliver kiittää. Ja saan toisen kissan! Jee!
Kävin äsken katsomassakin sitä, tämän asunnon irtisanoin jo viime viikolla, nopeat liikkeet on näyttäviä. Ei tässä asunnossa varsinaisesti vikaa ole, en vain ole jostain syystä osannut kotiutua tänne lainkaan, uusi asunto tuntuu kodilta jo nyt.
Jotenkin ihan epätodellinen fiilis sen suhteen, missä vaiheessa menee pieleen? Työmatka pitenee 50:llä metrillä, kauppa siirtyy saman matkan lähemmäs(eli kotiovea vastapäätä). Ihan melkein hullu olo. On ollut pitkään tunne, että pitäisi saada jonkinlainen uusi alku elämälle, ehkä uusi koti auttaa siinä.
Uudessa kodissa on keittiö, oikea keittiö, sellainen, mihin mahtuu ruokapöytä. Kaksi kuukautta ilman keittiötä on liian pitkä aika, vielä pitäisi melkein kokonainen lisää jaksaa. Voi, ruuanlaitto helpottuu. Ja kalusteet mahtuvat olohuoneeseen. Ja vaatteet kaappeihin(siellä on sekä seinällinen komeroita että vaatehuone, mitä luksusta!). Ja eteiseen hyllykkö kengille. Yöpöytä. Ja matto, rakas italialainen käsin kudottu valtava mattoni palaa kotiin oltuaan kesän varastossa.
PARASTA. Ja kylpyamme. KYLPYAMME. Uuu. Erillinen makuuhuone(iso) ja kaikkea. KAKSIO. Minulle ja kissalle ja ihan hiton pilkkahintaan. BILEET. Siis tuparit, jes. En ole jotenkin yhtään osannut pitää täällä juhlia, parit jatkot vain, ei täällä voi pitää Mirri-juhlia, ei vaan voi. Kohta voi. Voi kyllä!
Ränttänttää!
Miten päin tässä nyt sitten olisi niin.
Löysin sattumalta kahden korttelin päästä asunnon, joka on nykyistäni 25 neliötä isompi, mutta vain parikymppiä kalliimpi. Lasitettu parveke, Oliver kiittää. Ja saan toisen kissan! Jee!
Kävin äsken katsomassakin sitä, tämän asunnon irtisanoin jo viime viikolla, nopeat liikkeet on näyttäviä. Ei tässä asunnossa varsinaisesti vikaa ole, en vain ole jostain syystä osannut kotiutua tänne lainkaan, uusi asunto tuntuu kodilta jo nyt.
Jotenkin ihan epätodellinen fiilis sen suhteen, missä vaiheessa menee pieleen? Työmatka pitenee 50:llä metrillä, kauppa siirtyy saman matkan lähemmäs(eli kotiovea vastapäätä). Ihan melkein hullu olo. On ollut pitkään tunne, että pitäisi saada jonkinlainen uusi alku elämälle, ehkä uusi koti auttaa siinä.
Uudessa kodissa on keittiö, oikea keittiö, sellainen, mihin mahtuu ruokapöytä. Kaksi kuukautta ilman keittiötä on liian pitkä aika, vielä pitäisi melkein kokonainen lisää jaksaa. Voi, ruuanlaitto helpottuu. Ja kalusteet mahtuvat olohuoneeseen. Ja vaatteet kaappeihin(siellä on sekä seinällinen komeroita että vaatehuone, mitä luksusta!). Ja eteiseen hyllykkö kengille. Yöpöytä. Ja matto, rakas italialainen käsin kudottu valtava mattoni palaa kotiin oltuaan kesän varastossa.
PARASTA. Ja kylpyamme. KYLPYAMME. Uuu. Erillinen makuuhuone(iso) ja kaikkea. KAKSIO. Minulle ja kissalle ja ihan hiton pilkkahintaan. BILEET. Siis tuparit, jes. En ole jotenkin yhtään osannut pitää täällä juhlia, parit jatkot vain, ei täällä voi pitää Mirri-juhlia, ei vaan voi. Kohta voi. Voi kyllä!
Ränttänttää!
Miten päin tässä nyt sitten olisi niin.
torstai, 1. syyskuuta 2011
Hiki valuu, vapisen, kaikkialle sattuu
KUN MULLA NYT ON VÄHÄN VAIKEAA SAATANA.
Tekisi mieli huutaa ja itkeä ja kiljua ja juosta Tammerkoskeen ja ihan vaan vollottaa.
Tajusin äkkiä, etten muista koska olisin viimeksi itkenyt. No se, viime viikonloppuna pillittelin, mutta ne oli enemmän liikutuksen tirautuksia. Nyt minä vain istun eteisen lattialla ja tuijotan ovea, kun en pääse siitä ulos.
Minä olen niin kauhean yksinäinen.
ON MINULLA YSTÄVIÄ. Rakkaita ihania ystäviä, jotka ovat paikalla, kun tarvitaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin(Terveissi Helsinkii, täällä ikävöidään ja rakastetaan!), minua on siunattu loistavilla ihmisillä. Fakta on se, että tarvitsen miehen. Sellaisen ihan oikean miehen, en mitään herra toimitusjohtajaa, jonka kanssa vähän ulkoillaan ja vietellään öitä joskus, en mitään naapurinpoikaa, jonka kanssa on uskomattoman hyvä olla, mutta molemmat tietää, ettei tulevaisuutta ole(vaikka molemmat ihania ja tärkeitä ovatkin, pusui teille). Hitto vie, sen tyypin, jonka kanssa perustan perheen. Minä aion perustaa perheeni nuorena, olen tiennyt sen aina, tietty se tuo joitakin paineita tähän etsintään, harhar. En vain osaa suhtautua ajatukseen, että seurustelisin jonkun kanssa nyt vähän tässä muutaman vuoden ja sitten sen jälkeen erottaisiin ja perustettaisiin perheet tahoillamme. Elämä on liian lyhyt siihen, aivan liian lyhyt. Tietysti voisi ajatella, että suhteet kasvattavat jne, mutta enköhän minä ole ihan tarpeeksi vääriä miehiä katsellut, en minä kaipaa enää yhtään opetusta. Minä kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, uskoa tulevaan ja tulevaisuuteen, jotakuta tekemään suunnitelmia kanssani. Jada-jada, ei voi rakastaa ja kunnioittaa toista, jos ei ensin rakasta ja kunnioita itseään, NO SHIT. Onhan tässä tämä prosessi käynnissä, se vaan helpottaisi, jos olisi joku vierellä tönimässä pystynpään niinä päivinä, kun kallistuu liikaa itseinhon puolelle.
Niin että täällä olis tällanen kiva ja pirtsakka parikymppinen kissatäti vailla miestä, 0700 - CALL ME .
(Narsistit, päihdeongelmaiset ja muuten vaan mulkut tuntuu olevan miestyyppini, tähän voisi toivoa muutosta.)
Aina minä valitan. Anteeksi. Mutta nyt vaan on tällainen hetki. Ja siihen auttaa kirjoittaminen. Olen sairaslomalla tässä, olin päättänyt selvitä seuraavaan lääkärikertaan asti(hei halleluja, lääkitys kuntoon), mutta ei. Kaksi viikkoa jäi vajaaksi. Ensin hävetti, hävetti niin saatanasti. Sitten tajusin, että olen toukokuun kolmannentoista päivän jälkeen ihan vaan sykkinyt ja painanut ja bailannut ja tehnyt töitä(ja vieläpä tunnustetusti hyvin) ja sykkinyt ja jaksanut ja käynyt helvetillisillä ylikierroksilla. Nyt oli ihan aikakin pysähtyä. Hengittää, ajatella, nukkua, rauhoittua. Joskin puolet kahden viikon sairaslomasta on mennyt helvetillisestä megalenssusta toipuessa, keuhkoputki, kurkunpää ja poskiontelo tulehtuneet, voin kertoa rään määrän ja laadun olevan jännittävä. Joskin 8. päivä saattaa tulla jatkosaikku, nuo lääkkeet kun jännästi aiheuttavat sekä helvetillisiä vieroitusoireita että sivuvaikutuksia alkuun, sitä pitäisi sitten sietää päällekäin. Jooei. Onneksi on ns. alan ammattilaisesta kyse, ymmärtänee yskän. Ja levon tarpeen.
Eiköhän tämä tästä. Jos vaikka kirjoittaisi useammin, olokin voisi olla kevyempi.
Tekisi mieli huutaa ja itkeä ja kiljua ja juosta Tammerkoskeen ja ihan vaan vollottaa.
Tajusin äkkiä, etten muista koska olisin viimeksi itkenyt. No se, viime viikonloppuna pillittelin, mutta ne oli enemmän liikutuksen tirautuksia. Nyt minä vain istun eteisen lattialla ja tuijotan ovea, kun en pääse siitä ulos.
Minä olen niin kauhean yksinäinen.
ON MINULLA YSTÄVIÄ. Rakkaita ihania ystäviä, jotka ovat paikalla, kun tarvitaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin(Terveissi Helsinkii, täällä ikävöidään ja rakastetaan!), minua on siunattu loistavilla ihmisillä. Fakta on se, että tarvitsen miehen. Sellaisen ihan oikean miehen, en mitään herra toimitusjohtajaa, jonka kanssa vähän ulkoillaan ja vietellään öitä joskus, en mitään naapurinpoikaa, jonka kanssa on uskomattoman hyvä olla, mutta molemmat tietää, ettei tulevaisuutta ole(vaikka molemmat ihania ja tärkeitä ovatkin, pusui teille). Hitto vie, sen tyypin, jonka kanssa perustan perheen. Minä aion perustaa perheeni nuorena, olen tiennyt sen aina, tietty se tuo joitakin paineita tähän etsintään, harhar. En vain osaa suhtautua ajatukseen, että seurustelisin jonkun kanssa nyt vähän tässä muutaman vuoden ja sitten sen jälkeen erottaisiin ja perustettaisiin perheet tahoillamme. Elämä on liian lyhyt siihen, aivan liian lyhyt. Tietysti voisi ajatella, että suhteet kasvattavat jne, mutta enköhän minä ole ihan tarpeeksi vääriä miehiä katsellut, en minä kaipaa enää yhtään opetusta. Minä kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, uskoa tulevaan ja tulevaisuuteen, jotakuta tekemään suunnitelmia kanssani. Jada-jada, ei voi rakastaa ja kunnioittaa toista, jos ei ensin rakasta ja kunnioita itseään, NO SHIT. Onhan tässä tämä prosessi käynnissä, se vaan helpottaisi, jos olisi joku vierellä tönimässä pystynpään niinä päivinä, kun kallistuu liikaa itseinhon puolelle.
Niin että täällä olis tällanen kiva ja pirtsakka parikymppinen kissatäti vailla miestä, 0700 - CALL ME .
(Narsistit, päihdeongelmaiset ja muuten vaan mulkut tuntuu olevan miestyyppini, tähän voisi toivoa muutosta.)
Aina minä valitan. Anteeksi. Mutta nyt vaan on tällainen hetki. Ja siihen auttaa kirjoittaminen. Olen sairaslomalla tässä, olin päättänyt selvitä seuraavaan lääkärikertaan asti(hei halleluja, lääkitys kuntoon), mutta ei. Kaksi viikkoa jäi vajaaksi. Ensin hävetti, hävetti niin saatanasti. Sitten tajusin, että olen toukokuun kolmannentoista päivän jälkeen ihan vaan sykkinyt ja painanut ja bailannut ja tehnyt töitä(ja vieläpä tunnustetusti hyvin) ja sykkinyt ja jaksanut ja käynyt helvetillisillä ylikierroksilla. Nyt oli ihan aikakin pysähtyä. Hengittää, ajatella, nukkua, rauhoittua. Joskin puolet kahden viikon sairaslomasta on mennyt helvetillisestä megalenssusta toipuessa, keuhkoputki, kurkunpää ja poskiontelo tulehtuneet, voin kertoa rään määrän ja laadun olevan jännittävä. Joskin 8. päivä saattaa tulla jatkosaikku, nuo lääkkeet kun jännästi aiheuttavat sekä helvetillisiä vieroitusoireita että sivuvaikutuksia alkuun, sitä pitäisi sitten sietää päällekäin. Jooei. Onneksi on ns. alan ammattilaisesta kyse, ymmärtänee yskän. Ja levon tarpeen.
Eiköhän tämä tästä. Jos vaikka kirjoittaisi useammin, olokin voisi olla kevyempi.
lauantai, 30. heinäkuuta 2011
Kaikki on kerrankin, juuri niinkuin pitääkin. Minä vain en osaa nauttia siitä.
Olen rakastunut. Elämään. Miehiin. Karaokeen. Viiteentoista pölhökustaaseen, jotka tapasin Nummirockissa ja jatkoin heidän kanssaan juhlimista Tuskassa. Työhöni. Kissaani. Ystäviini. Kaikkeen.
Mutta silti, aamu toisensa jälkeen mietin notta mitä helvettiä, miksi en jaksa. Minulla olisi kaikki syyt olla maailman onnellisin tyttö ja vain hymyillä typeränä tunnista tuntiin päivästä päivään. Mutta ei. Minä makaan eteisen lattialla kahden viikon lukemattomat hesarit päänalusena ja mietin, miksi en pääse edes lähikauppaan. Olen kaivannut sairaslomaa, mutta en uskalla hakea ennenkuin tieto mahdollisesta vakinaistamisesta on tullut, se lepoloma nimittäin ei ole ihan viikkoa tai kahta. Kuin tilauksesta sairastuin tällä viikolla ihan tavalliseen flunssaan vatsataudilla höystettynä, sain maata kaksi päivää tekemättä yhtään mitään. Teki muuten hyvää.
Toisaalta minulla on ikävä entistä työpaikkaani(ei työtä, vaan sitä fyysistä paikkaa ja niitä ihmisiä, joiden kanssa sain olla silloin), Helsingin ystäviäni, aikaa ennen Pohjalaista, jopa aikaa Pohjalaisen aikana, ehkä jopa vähän Helsinkiä. Vaikkakin tamperelainen minusta on tullut, tamperelaiseksi jään. Ei tuollaista kaupunkia ole toista, niin parasta, niin mahtavaa, niin täydellistä. Huh. Asun hemmetti soikoon LAUKONTORILLA halvemmalla, kuin paskaisessa lähiössä Helsingin perukoilla. Ja nyt on parveke. Ja vaatehuone. Tosin myöskin maailman pienin keittiö ja mikroaaltouuni kirjahyllyssä.
Jotain tästä kuvasta puuttuu, en vain tiedä mitä. Jotain minä kaipaan. Se kaipaus puristaa. Lujaa. Olen minä yrittänyt olla kaipaamatta, nauttia hetkistä, mutta päädyn aina samaan paikkaan, samaan tärinään. MIKSI.
Kaikki on ihan hyvin kuitenkin.
(paitsi: istun junassa ja haluaisin kuunnella musiikkia, kas vaan, kuulokepaikkaan on hajonnut stereopiuhan plugi, ei ihan kaivamalla pala lähde irti. jes.)
Mutta silti, aamu toisensa jälkeen mietin notta mitä helvettiä, miksi en jaksa. Minulla olisi kaikki syyt olla maailman onnellisin tyttö ja vain hymyillä typeränä tunnista tuntiin päivästä päivään. Mutta ei. Minä makaan eteisen lattialla kahden viikon lukemattomat hesarit päänalusena ja mietin, miksi en pääse edes lähikauppaan. Olen kaivannut sairaslomaa, mutta en uskalla hakea ennenkuin tieto mahdollisesta vakinaistamisesta on tullut, se lepoloma nimittäin ei ole ihan viikkoa tai kahta. Kuin tilauksesta sairastuin tällä viikolla ihan tavalliseen flunssaan vatsataudilla höystettynä, sain maata kaksi päivää tekemättä yhtään mitään. Teki muuten hyvää.
Toisaalta minulla on ikävä entistä työpaikkaani(ei työtä, vaan sitä fyysistä paikkaa ja niitä ihmisiä, joiden kanssa sain olla silloin), Helsingin ystäviäni, aikaa ennen Pohjalaista, jopa aikaa Pohjalaisen aikana, ehkä jopa vähän Helsinkiä. Vaikkakin tamperelainen minusta on tullut, tamperelaiseksi jään. Ei tuollaista kaupunkia ole toista, niin parasta, niin mahtavaa, niin täydellistä. Huh. Asun hemmetti soikoon LAUKONTORILLA halvemmalla, kuin paskaisessa lähiössä Helsingin perukoilla. Ja nyt on parveke. Ja vaatehuone. Tosin myöskin maailman pienin keittiö ja mikroaaltouuni kirjahyllyssä.
Jotain tästä kuvasta puuttuu, en vain tiedä mitä. Jotain minä kaipaan. Se kaipaus puristaa. Lujaa. Olen minä yrittänyt olla kaipaamatta, nauttia hetkistä, mutta päädyn aina samaan paikkaan, samaan tärinään. MIKSI.
Kaikki on ihan hyvin kuitenkin.
(paitsi: istun junassa ja haluaisin kuunnella musiikkia, kas vaan, kuulokepaikkaan on hajonnut stereopiuhan plugi, ei ihan kaivamalla pala lähde irti. jes.)
tiistai, 28. kesäkuuta 2011
Vitu huonosti muuten menee nii.
Tai no ei ny vitu, mutta aika.
Tai kivastihan mulla menee, muutan ylihuomenna kivaan pieneen keskustayksiöön ja tykkään työpaikastani ja aika kivoja noi mun kaveritkin on ja ihan pian kohta on Tuska ja kaikkea, kummilasten syntymäpäiviä ja kaikkea.
Reilu viikko sitten viikonloppuna vedin pe-la-yönä uskomattomat itkut. Olin aika valmis hyppäämään parvekkeelta. Olin autuaasti saanut jatkettua elämääni menneitä murehtimatta jo useita viikkoja, kun molemmat entiset avomieheni tavallaan muistuttivat olemassaolostaan. (Jos tuo jälkimmäinen jostain syystä lukisi tätä, herra on hyvä ja tekee sen vitun muuttoilmoituksen.) Äkkiä tajusin, etten todellakaan ole kovin paljon asioita käsitellyt. Eroa siitä ihmisestä, jonka kanssa olin suunnitellut loppuelämäni ja toivoin lasta ja papin aamenta, en ole itkenyt käytännössä lainkaan, en kertaakaan. Ei siinä erossa toki mitään ikävää ole, jokainen hetki viimeisen reilun vuoden aikana ilman alkoholisoitunutta elämäänsä kyllästynyttä narsistia on ollut arvokas. Mutta kai siinä suhteessa jotakin hyvääkin oli, en kai olisi kolmea vuotta kestänyt ja toivonut muuten. Vai olisinko? Jos vika onkin ripustautuvassa Mirjamissa? En uskaltanut myöntää, että ihan päin vittua menee, sen tiedän. Jälkeenpäin on vain voinut ihmetellä, miten jaksoin ja kestin. Ja miten ihmeessä sain pidettyä sitä jumalattoman painavaa kulissia yllä. Ehkä mää oonkin paska jätkä, kun pidin itseäni kymmenen vuotta vanhempaa miestä tulevaisuuskoukussa, enkä päästänyt sitä kohtaamaan vakavasti otettavia naisia. Pian meidän eron jälkeen se meni naimisiin ja on kovin onnellisen oloinen. En ollut meidän suhteessa ainoa kärsivä, sen tiedän. (Enkä minäkään manioissani mikään maailman helpoin avovaimo ollut. Tiedän.) Olen ehkä vähän paskanaama. Ja junior, nuori ja naiivi. Voi vittu.
Kai minun pitäisi pyytää anteeksi siltä. Ja itseltäni. Kaikilta. Kiitos ja anteeksi ja minä menen nyt. Paitsi etten mene, koska olen hienosti tehnyt sellaisen päätöksen etten mene. Voi vitun hiiohoi. Kai tästä kovapäisyydestä on joskus jotain hyötyä. Sitä päivää odotellessa.
Nymmääsitten tärisen ja itken tässä. Kuin hienoa.
Pohjalaista en ikävoi, siinä suhteessa oli paljon asioita, joita voisi kaivata, mutta en jaksa uskoa niiden olleen totta. Olen jopa suhteellisen ylpeä itsestäni, etten ole kertaakaan edes harkinnut minkäänlaista anteeksiantoa tai miettinyt, pitäisikö sitä sittenkin uskoa. Onnea meikäläiselle! Hurraa! Iltaisin kun istun yksin silittämässä kissaa, mietin, oliko isi sittenkin oikeasssa. Pari viikkoa sitten lausui sanat mein äitille: "Ei ihme, ettei se saa muuta miestä ko niitä hampuuseja vaan, kun on noin täyteen tatuoitu.". Enkä muuten edes ole, vielä. Enkä minä edes haluaisi miestä, joka ei pidä mun tatuoinneista. Tai miestä, jolla ei itsellään ole. Niin että tänne vaan, kaikki hampuusit. Saa olla myös rehellinen, työssäkäyvä ja lempeä hampuusi. (oon määkin yks läheisriippuvainen sitoutumiskammonen ämmä, kaamea ämmä ainakin tänään, aamulla taas maailman paras)
Joku voisi kyllä tulla pakkaamaan nuo mun muuttolaatikot. Mä en nyt itse pysty, kun keskityn rypemään. Ja syömään huomisia eväitä. Otetaan vastaan: itsekuri. Eikä ees oo kovin hyvää salaattia. Kuka ääliö paistaa liian ytyä chiliä porkkanoiden kanssa ja laittaa sinappia kastikkeeksi vielä. On tossa muutakin. Olisi puoli tuntia aikaa ehtiä kauppaan, jonkun luonnonjogurtin vois tonne ostaa, saattaa muuttua paremmaksi.
Töissä on ollu kivaa, kivojen ihmisten kanssa saa työskennellä jes!
Viime viikonloppunakin oli kivaa. Kävin viettämässä elämäni ensimmäisen Nummi-juhannuksen. Voin taata, ettei jäänyt viimeiseksi. Siisteihin tyyppeihin tutustuin, nyt olen tiloissa.
Olipas avautuminen. Todella tarpeellinen ja erittäin tarpeeton. Kiitos ja anteeksi.
ps. rakastan kissaani, vaikka se ääliö ei tajua, ettei ruokapöytä ole ihan suositelluin päiväunipaikka.
Tai kivastihan mulla menee, muutan ylihuomenna kivaan pieneen keskustayksiöön ja tykkään työpaikastani ja aika kivoja noi mun kaveritkin on ja ihan pian kohta on Tuska ja kaikkea, kummilasten syntymäpäiviä ja kaikkea.
Reilu viikko sitten viikonloppuna vedin pe-la-yönä uskomattomat itkut. Olin aika valmis hyppäämään parvekkeelta. Olin autuaasti saanut jatkettua elämääni menneitä murehtimatta jo useita viikkoja, kun molemmat entiset avomieheni tavallaan muistuttivat olemassaolostaan. (Jos tuo jälkimmäinen jostain syystä lukisi tätä, herra on hyvä ja tekee sen vitun muuttoilmoituksen.) Äkkiä tajusin, etten todellakaan ole kovin paljon asioita käsitellyt. Eroa siitä ihmisestä, jonka kanssa olin suunnitellut loppuelämäni ja toivoin lasta ja papin aamenta, en ole itkenyt käytännössä lainkaan, en kertaakaan. Ei siinä erossa toki mitään ikävää ole, jokainen hetki viimeisen reilun vuoden aikana ilman alkoholisoitunutta elämäänsä kyllästynyttä narsistia on ollut arvokas. Mutta kai siinä suhteessa jotakin hyvääkin oli, en kai olisi kolmea vuotta kestänyt ja toivonut muuten. Vai olisinko? Jos vika onkin ripustautuvassa Mirjamissa? En uskaltanut myöntää, että ihan päin vittua menee, sen tiedän. Jälkeenpäin on vain voinut ihmetellä, miten jaksoin ja kestin. Ja miten ihmeessä sain pidettyä sitä jumalattoman painavaa kulissia yllä. Ehkä mää oonkin paska jätkä, kun pidin itseäni kymmenen vuotta vanhempaa miestä tulevaisuuskoukussa, enkä päästänyt sitä kohtaamaan vakavasti otettavia naisia. Pian meidän eron jälkeen se meni naimisiin ja on kovin onnellisen oloinen. En ollut meidän suhteessa ainoa kärsivä, sen tiedän. (Enkä minäkään manioissani mikään maailman helpoin avovaimo ollut. Tiedän.) Olen ehkä vähän paskanaama. Ja junior, nuori ja naiivi. Voi vittu.
Kai minun pitäisi pyytää anteeksi siltä. Ja itseltäni. Kaikilta. Kiitos ja anteeksi ja minä menen nyt. Paitsi etten mene, koska olen hienosti tehnyt sellaisen päätöksen etten mene. Voi vitun hiiohoi. Kai tästä kovapäisyydestä on joskus jotain hyötyä. Sitä päivää odotellessa.
Nymmääsitten tärisen ja itken tässä. Kuin hienoa.
Pohjalaista en ikävoi, siinä suhteessa oli paljon asioita, joita voisi kaivata, mutta en jaksa uskoa niiden olleen totta. Olen jopa suhteellisen ylpeä itsestäni, etten ole kertaakaan edes harkinnut minkäänlaista anteeksiantoa tai miettinyt, pitäisikö sitä sittenkin uskoa. Onnea meikäläiselle! Hurraa! Iltaisin kun istun yksin silittämässä kissaa, mietin, oliko isi sittenkin oikeasssa. Pari viikkoa sitten lausui sanat mein äitille: "Ei ihme, ettei se saa muuta miestä ko niitä hampuuseja vaan, kun on noin täyteen tatuoitu.". Enkä muuten edes ole, vielä. Enkä minä edes haluaisi miestä, joka ei pidä mun tatuoinneista. Tai miestä, jolla ei itsellään ole. Niin että tänne vaan, kaikki hampuusit. Saa olla myös rehellinen, työssäkäyvä ja lempeä hampuusi. (oon määkin yks läheisriippuvainen sitoutumiskammonen ämmä, kaamea ämmä ainakin tänään, aamulla taas maailman paras)
Joku voisi kyllä tulla pakkaamaan nuo mun muuttolaatikot. Mä en nyt itse pysty, kun keskityn rypemään. Ja syömään huomisia eväitä. Otetaan vastaan: itsekuri. Eikä ees oo kovin hyvää salaattia. Kuka ääliö paistaa liian ytyä chiliä porkkanoiden kanssa ja laittaa sinappia kastikkeeksi vielä. On tossa muutakin. Olisi puoli tuntia aikaa ehtiä kauppaan, jonkun luonnonjogurtin vois tonne ostaa, saattaa muuttua paremmaksi.
Töissä on ollu kivaa, kivojen ihmisten kanssa saa työskennellä jes!
Viime viikonloppunakin oli kivaa. Kävin viettämässä elämäni ensimmäisen Nummi-juhannuksen. Voin taata, ettei jäänyt viimeiseksi. Siisteihin tyyppeihin tutustuin, nyt olen tiloissa.
Olipas avautuminen. Todella tarpeellinen ja erittäin tarpeeton. Kiitos ja anteeksi.
ps. rakastan kissaani, vaikka se ääliö ei tajua, ettei ruokapöytä ole ihan suositelluin päiväunipaikka.
perjantai, 3. kesäkuuta 2011
Vakuuttava täti ja kaikkea.
Oi. Olin tänään töissä. Edellisessä postauksessa mainitsemani haastattelu meni sen verran kivasti, että sen päätteeksi minulle tarjottiin työpaikkaa jes. Korvauskäsittelijä, vakuutusyhtiön täti. Huumetestikin oli negatiivinen jee!
Elämä Pohjalaisen jälkeen on ollut aika kivaa. Olen mm.
-laulanut karaokea
-sheikannut äässiä
-syönyt liikaa mäkkärissä
-saanut parikin uutta kaveria
-käynyt Jyväskylässä
Jyväskylän reissu oli. Oli. Melkoisen ex tempore(normaalisti kun harkitsen kaikkia juttuja kauhean tarkkaan jne.), mutta ihan loistokas ilta oli kyllä. Olin vain unohtanut kännykkäni lataukseen kaverille, kenelle piti mennä yöksi ja heräsinkin jostain ihan muualta ja em. kaveri oli päättänyt mennä kotiin nukkumaan. Hetken aikaa oli aika jännähkö olo. Onneksi Jyväskylä on hienojen ihmisten kaupunki. Ja siellä yöpaikassa oli kaksi aika tosi ihanaa kissaa myös. (Ja voi mikä synti ja häpeä. Rakkaan pitkäaikaisen ystävän olin sopinut eilen aamupäivällä tapaavani, kun se Tampereen kautta tuli pois tuolta kaukaa vaihdosta. Ja minä olin krapulassa Jyväskylässä. Hävettää vieläkin. Linda, jos luet tän, oon edelleen tosi pahoillani.)
Ainoa ongelmani tällä hetkellä on 69 neliöinen asunto, johon minulla ei ole varaa. Tosin huomisessa Aamulehdessä on asunnonhakuilmoitukseni, heinäkuussa on toivottavasti hivenen pienempi koti. Vaikka tämä niin ihana ja kaunis onkin.
Huomenna tupaantuliaiset, jee! Samalla ilmeisesti tämän asunnon läksärit. Mutta heinäkuussa voikin sitten pitää toiset tuparit :D Voi, juhlien pitäminen on niin kivaa ♥
Elämä Pohjalaisen jälkeen on ollut aika kivaa. Olen mm.
-laulanut karaokea
-sheikannut äässiä
-syönyt liikaa mäkkärissä
-saanut parikin uutta kaveria
-käynyt Jyväskylässä
Jyväskylän reissu oli. Oli. Melkoisen ex tempore(normaalisti kun harkitsen kaikkia juttuja kauhean tarkkaan jne.), mutta ihan loistokas ilta oli kyllä. Olin vain unohtanut kännykkäni lataukseen kaverille, kenelle piti mennä yöksi ja heräsinkin jostain ihan muualta ja em. kaveri oli päättänyt mennä kotiin nukkumaan. Hetken aikaa oli aika jännähkö olo. Onneksi Jyväskylä on hienojen ihmisten kaupunki. Ja siellä yöpaikassa oli kaksi aika tosi ihanaa kissaa myös. (Ja voi mikä synti ja häpeä. Rakkaan pitkäaikaisen ystävän olin sopinut eilen aamupäivällä tapaavani, kun se Tampereen kautta tuli pois tuolta kaukaa vaihdosta. Ja minä olin krapulassa Jyväskylässä. Hävettää vieläkin. Linda, jos luet tän, oon edelleen tosi pahoillani.)
Ainoa ongelmani tällä hetkellä on 69 neliöinen asunto, johon minulla ei ole varaa. Tosin huomisessa Aamulehdessä on asunnonhakuilmoitukseni, heinäkuussa on toivottavasti hivenen pienempi koti. Vaikka tämä niin ihana ja kaunis onkin.
Huomenna tupaantuliaiset, jee! Samalla ilmeisesti tämän asunnon läksärit. Mutta heinäkuussa voikin sitten pitää toiset tuparit :D Voi, juhlien pitäminen on niin kivaa ♥
sunnuntai, 15. toukokuuta 2011
Shame on you if you fool me once, shame on me if you fool me twice.
Pitkän tauon jälkeen päästään oppaan kimppuun taas:
Älä luota, kehenkään.
(Tai ainakaan ihmiseen, joka sanoo rakastavansa, esittelee vanhemmilleen, ystävilleen ja maailmaansa, suunnittelee kalareissuja isäsi kanssa ja on uskomattoman ihana ja fiksu.)
Minä asun nyt Tampereella. Yksin. Niin se maailma sanoi ripsrops alle kahden viikon jälkeen ja potkin Pohjalaisen pellolle yhteisestä kodistamme, valheiden ja kiertelyiden mitta tuli täyteen, nyt olen pari tonnia velkaa vuokranantajalle ja elokuuksi pitäisi löytää halvempi asunto. Jepjep.
Kaikeksi onneksi minulla on maailman parhaat vanhemmat, ihana kissa ja loistavia ihmisiä ympärillä. Vaikka voisi luulla, että olisin yksin uudessa vieraassa kaupungissa, en olekaan. Rakas ystävä tukena ja uusia ihmisiä lupaamassa, etten jää yksin. Alan ihan tosissaan pitää tästä kaupungista.
Töitä ei vieläkään ole, joskin ensi viikolla pitäisi kai olla haastattelu työhön, josta jo kerran sain kuulla, ettei ole mahdollisuuksia(koska en voinut aloittaa huhtikuun alussa). Ja myöntää täytyy, että pääsykokeisiin lukeminen on jäänyt vähälle, etenkin viimeinen viikko mennyt niin pahasti stressatessa ja perjantaina asioiden räjähtäessä kaikki tuntui hyödyttömältä. Mutta nyt alkaa vajaan kahden viikon tehospurtti, minähän hemmetti soikoon näytän niille. En minä turhaan tähän kaupunkiin tullut, kaikelle on tarkoituksensa, ihan kaikelle.
Kahden päivän itkukoomailun ja mystisen sairastelun(kroppa päätti ilmeisesti poistaa vitutuksen pikku oksupoksuilla) lauleskelen itsekseni I will survivea ja single ladiessia ja siirtelen huonekaluja ja siivoan ja kasaan Pohjalaisen viimeisiä tavaroita yhteen paikkaan. Vaikka en tähän asuntoon jääkään yksin, seuraavat reilun kaksi kuukautta tämä on minulle koti, täällä pitää näyttää minulta, väliaikaisratkaisut olisivat musertavia. (Kissa tapittaa ihmeissään, mikä mammalle nyt tuli, kasaan lipastoja mattojen päälle ja työntelen niitä ympäriinsä :D )
Minä selviän. Minähän helvetti soikoon selviän. Vielä minä opin.
Älä luota, kehenkään.
(Tai ainakaan ihmiseen, joka sanoo rakastavansa, esittelee vanhemmilleen, ystävilleen ja maailmaansa, suunnittelee kalareissuja isäsi kanssa ja on uskomattoman ihana ja fiksu.)
Minä asun nyt Tampereella. Yksin. Niin se maailma sanoi ripsrops alle kahden viikon jälkeen ja potkin Pohjalaisen pellolle yhteisestä kodistamme, valheiden ja kiertelyiden mitta tuli täyteen, nyt olen pari tonnia velkaa vuokranantajalle ja elokuuksi pitäisi löytää halvempi asunto. Jepjep.
Kaikeksi onneksi minulla on maailman parhaat vanhemmat, ihana kissa ja loistavia ihmisiä ympärillä. Vaikka voisi luulla, että olisin yksin uudessa vieraassa kaupungissa, en olekaan. Rakas ystävä tukena ja uusia ihmisiä lupaamassa, etten jää yksin. Alan ihan tosissaan pitää tästä kaupungista.
Töitä ei vieläkään ole, joskin ensi viikolla pitäisi kai olla haastattelu työhön, josta jo kerran sain kuulla, ettei ole mahdollisuuksia(koska en voinut aloittaa huhtikuun alussa). Ja myöntää täytyy, että pääsykokeisiin lukeminen on jäänyt vähälle, etenkin viimeinen viikko mennyt niin pahasti stressatessa ja perjantaina asioiden räjähtäessä kaikki tuntui hyödyttömältä. Mutta nyt alkaa vajaan kahden viikon tehospurtti, minähän hemmetti soikoon näytän niille. En minä turhaan tähän kaupunkiin tullut, kaikelle on tarkoituksensa, ihan kaikelle.
Kahden päivän itkukoomailun ja mystisen sairastelun(kroppa päätti ilmeisesti poistaa vitutuksen pikku oksupoksuilla) lauleskelen itsekseni I will survivea ja single ladiessia ja siirtelen huonekaluja ja siivoan ja kasaan Pohjalaisen viimeisiä tavaroita yhteen paikkaan. Vaikka en tähän asuntoon jääkään yksin, seuraavat reilun kaksi kuukautta tämä on minulle koti, täällä pitää näyttää minulta, väliaikaisratkaisut olisivat musertavia. (Kissa tapittaa ihmeissään, mikä mammalle nyt tuli, kasaan lipastoja mattojen päälle ja työntelen niitä ympäriinsä :D )
Minä selviän. Minähän helvetti soikoon selviän. Vielä minä opin.
tiistai, 3. toukokuuta 2011
kriisiapua
Niin. Minä muutin Tampereelle. Ihan huvin ja urheilun vuoksi.
Istun 70-neliöisen asuntomme valtavan keittiön pöydän ääressä, juon vihreää teetä sitruunalla ja nauran hölmölle kissalle. Siinä onkin ehkä kaikki kuulumiseni.
Kai minä odotin elämän muuttuvan jännittäväksi sillä sekunnilla, kun muuttoauto starttasi, vaikka kuinka muuta väitin. Kolme päivää on mennyt pitsaa syöden, nettiteeveestä hääohjelmia katsellen ja tuhottoman pitkiä päiväunia nukkuen.
Ehkä tämä tästä, työpaikka voisi auttaa, tai edes jonkinlainen päivärytmi. Jos menisinkin huomenna kirjastoon lukemaan. Pääsykokeisiin. Hiton pääsykokeisiin. Haluan sinne kouluun aivan täysiä kyllä, kirjat ovat kiinnostavia ja alana tiedotusoppi ja kuvajournalismi on luultavastikin juuri se oikea, mutta olen törmännyt jokakeväiseen ongelmaan melkoisen tehokkaasti: Mitä jos en pääsekään? Juujuu, ei pääse, jos ei hae ja vaivaa täytyy nähdä. Minulla vain loppuu usko itseeni ennenkuin ehtii kissaa sanoa.
Eikä tähän auta tsemppipuheet, ei lahjonta, ei painostus. Vaikka kuinka tiedän osaavani edes jotain, ne tajuaa kohta, että huijaan. Koko elämäni on yksi suuri huijaus ja kulissi, kohta kuuluu ripsropsrapina ja kaikki hajoaa. Niin täysiä tiedän sen.
Nyt vähän pelottaa.
Istun 70-neliöisen asuntomme valtavan keittiön pöydän ääressä, juon vihreää teetä sitruunalla ja nauran hölmölle kissalle. Siinä onkin ehkä kaikki kuulumiseni.
Kai minä odotin elämän muuttuvan jännittäväksi sillä sekunnilla, kun muuttoauto starttasi, vaikka kuinka muuta väitin. Kolme päivää on mennyt pitsaa syöden, nettiteeveestä hääohjelmia katsellen ja tuhottoman pitkiä päiväunia nukkuen.
Ehkä tämä tästä, työpaikka voisi auttaa, tai edes jonkinlainen päivärytmi. Jos menisinkin huomenna kirjastoon lukemaan. Pääsykokeisiin. Hiton pääsykokeisiin. Haluan sinne kouluun aivan täysiä kyllä, kirjat ovat kiinnostavia ja alana tiedotusoppi ja kuvajournalismi on luultavastikin juuri se oikea, mutta olen törmännyt jokakeväiseen ongelmaan melkoisen tehokkaasti: Mitä jos en pääsekään? Juujuu, ei pääse, jos ei hae ja vaivaa täytyy nähdä. Minulla vain loppuu usko itseeni ennenkuin ehtii kissaa sanoa.
Eikä tähän auta tsemppipuheet, ei lahjonta, ei painostus. Vaikka kuinka tiedän osaavani edes jotain, ne tajuaa kohta, että huijaan. Koko elämäni on yksi suuri huijaus ja kulissi, kohta kuuluu ripsropsrapina ja kaikki hajoaa. Niin täysiä tiedän sen.
Nyt vähän pelottaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)