Vaimomatskua.

Edellisen postauksen tiimoilta on anteeksi pyydetty ja annettu puolin jos toisin, ihana asia se.

Ihmeellinen ja hämmentävä ilta oli kyllä eilen, tutustutin kahden maailmani ihmisiä toisiinsa, annoin hirveän hyviä elämänohjeita kymmenen vuotta itseäni vanhemmalle entiselle narkkarille ja jätin jatkot väliin.

Isä kävi eilen tuomassa sohvan ja sänkyni (hyvästi 80 cm kapea asia, never again) ja korjailemassa asioita JA tuomassa ihan älyttömän määrän ruokatarpeita. Äidin kasvimaalta herkkuja, mustajuuria ja kesäkurpitsaa ja yrttejä ja kaikkea (ja herukkamehuja!). Tästä inspiroituneena lykkäsin hirveän määrän papuja likoamaan suunnitelmana keittää ja pakastaa ne tänään, krapulassa kun ei suurempiin ponnisteluihin pysty.

Koska jatkot tosiaan jäi väliin, heräsin suhteellisen virkeänä omasta sängystäni (sellaisesta, johon mahtuu molemmat kissat kainaloon), illalle oli kyllä suunnitelmia, mutta katsoin parhaaksi perua, vähän on tämän pääkopan kanssa tekemistä ja mikäpä olisi parempi tapa viettää aikaa itsensä kanssa, kuin keittiö? Lopputuloksena:

-litra valmiiksi keitettyjä soijapapuja
-litra valmiiksi keitettyjä valkoisia papuja
-puoli litraa papuja, joista en tiiä mitä kaikkia on, mutta pakasterasian kannessa lukee "ruma papumix"
-puoli litraa marinoituja soijapapuja
-iso törpöllinen chilin ja inkiväärin kanssa hillottua lampaankääpää
-valtava kattilallinen kesäkurpitsa-parsakaalikeittua (leppäsavusulatejuustolla maustettuna om nom nom)
-valtava kattilallinen rumista pavuista tehtyä savuista papu-paprika-mangoldi-tomaattipataa

Jos joku on varmaa, niin se, etten tule ainakaan kuolemaan nälkään tässä lähiaikoina. (Onnea sille, joka joskus minusta vaimon saa.) Olisin varmaan tehnyt enemmänkin ruokia, mutta pakasterasiat loppuivat kesken. Ja ehkä myös pakastimesta tila.

Puhuin tänään äitin kanssa pitkään puhelimessa ja luin sille ääneen 16-vuotiaana kirjoittamiani runoja. Yllättävää on se, että ne ei kaikki olekaan ihan hillittöntä myötähäpeää aiheuttavia.


" Se paita, joka tuoksui sinulta,
se on nyt pesussa.


Töölönlahti ei olekaan niin kaunis,
kuin kuvittelin.


Kasva aikuiseksi. "
 

pieni anteeksipyyntö

Huoh.

Minä menin ja satutin yhtä rakkaimmista ystävistäni - vahingossa.

Eihän tuo minua usko, mutta ns. kaikkeni olen nyt tehnyt. Mikäli anteeksipyyntö ei riitä, en tiedä, onko vaihtoehtoja. Tavallaan haluaisin myös kertoa, millä tavoin hän on minua satuttanut ja elämääni sotkenut ja välillä ihan suoraan sanottuna vituttanut, mutta se saattaisi olla huonoa käytöstä. En usko vanhojen riitojen kaiveluun, mutta kyseessä on asiat, joista en ole ääneen aiemmin sanonut. (Miksi, en tiedä. Kai halusin välttää konfliktia.) Eikä kyse tosiaan ollut mistään kostotoimista, kai noiden menneiden asioiden miettiminen on helpottanut itseni kanssa elämistä. Kuten aiemmasta postauksesta saattanee voida päätellä, en aio vihata itseäni. Kaikki meistä mokaa joskus, ihan jokainen.

Tämä nyt vaan ottaa päähän tämä tilanne. Olen edelleen melko uusi tässä kaupungissa ja kyseinen neiti on se ihminen, joka minut on tutustuttanut isoon osaan kavereistani (ja ystävistäni), ei nuo meidän riidoista välitä, mutta. Ihan kuin olisi eronnut ihmisestä, jonka kanssa on sama kaveripiiri. Ei kaikki ystävyyssuhteetkaan kestä (tiedän), mutta ahdistaa tämä nyt. Haluaisin vain sanoa, että OLEN PAHOILLANI. Kaikesta. Molempien puolesta. Ja ikävöin. Ihan saatanasti.

Kyllä, olen pahoillani. Ei, en tiedä mitä pitäisi tehdä.

...

vahinko, lipsahdus, virhe
oman elämäni päätähti ja unohdetut vuorosanat

annetaan olla, anteeksi

itseinho ja minä, me emme pidä toisistamme
non, je ne regrette rien (tai niin ainakin itselleni uskottelen)

uneton nalkalassa

Huoh. Haluaisin nukkua. Arvatkaas olenko ottanut niitä ketipinoreita? Ei ehei en tietenkään. Tajuan asian aina liian myöhään ja koko ajan on muka liikaa tekemistä, että voisi muistaa itsensä. Joka helvetin yö menee alle viiden tunnin unilla, eikä päivistä tule yhtään mitään. Erosta on nyt kuukausi ja lujaa on mennyt. Tosin nyt loppuu moinen ääliöily, tunnistan itsessäni sen, että jos nyt en rauhoitu, käy ihan todella huonosti. Olin aikeissa lähteä Helsinkiin huomenna juhlimaan, kyyti ja yöpaikka oli katsottu ja suunnitelma loistava, mutta. Sunnuntaina päähäni iski totuus, HUONO IDEA. Mania. Rakas ihana mania, painu helvettiin ja pysy siellä.
Olen kyllä hiukan jopa ylpeä itsestäni, kun tajusin. Koska ero ja työongelmat ja lääkkeiden lopettaminen saatiin kaikki mahdutettua samoihin aikoihin, on ollut tosiaan pieni huoli siitä, että tunnistanko itse oirehtimisen alkamista (kuten aiemmin todettua, olen maailman paras jälkiviisaudessa). Ainakin tähän asti on mennyt hyvin. Onnea Mirjami, siis.

Olen taas(edelleen) kipeä. Unettomuus, flunssa ja liikunnan puute ruokkivat kaikki toisiaan ja tästä on tullut ihan älytön kierre. Olin jo suunnitellut, että menen tällä viikolla salille, vaikka olisikin vähän flunssaa, mutta tänään herätessä "vähän flunssaa" oli vaihtunut alkavaksi kuolemantaudiksi. Kuumettahan ei tietenkään ole, ei minulla ikinä. Normaali ruumiinlämpö reilusti alle 36 (36.5 lämpöä, 37 kunnon kuume ja 39 sairaalakunnossa), aamulla herätessä oli 35.5 ja töihin lähtiessä reilua tuntia myöhemmin 34.6, pitäisiköhän tästä huolestua?

Alkaa oikeasti olla silkkaa valitusta ja ininää tämä nyt. On mulle tapahtunut kivojakin asioita. Niinkö jo aiemmin sanoin, olen hirveän onnellinen ystävistäni, hyviä ihmisiä. Rakastan ♥

Oon voimissain jne.

Elämä jatkuu. Vaikka oonkin viettänyt aika paljon aikaa vollaten, on elämä silti aika kivaa. Ikävä tietysti on, ihan helvetillinen ikävä, mutta kun kaikista eniten ahdistaa olla yksin, tarttee vaan muistaa, etten mää ole yksin. Mulla on äkkiä ympärilläni kauhea määrä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Kai ne tyypit olisi olleet aiemminkin olemassa, en vaan osannut ajatella, että ansaitsisin sen. Möllötin kotona ja surin yksinäisyyttäni. Olen tehnyt elämäni aikana hirveän määrän hyviä päätöksiä, joissa olen pysynyt hienosti (esimerkiksi en aio enää ikinä yrittää tappaa itseäni (tämän siis päätin jo aikaa sitten, haudatessani yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä keväällä 2007) enkä sietää paskamaista kohtelua - ihan perusjuttuja, mutta aika kauan meni ymmärtämiseen), nyt ajattelin tehdä itsestäni oman elämäni päätähden ja myöskin muistaa sen. Olen kaunopuheiden kuningatar, mutta kun on kyse itsestäni, unohtaminen on liiankin helppoa. Nyt se on kirjoitettu, mustaa valkoisella - once it's in the internet...


Lääkkeetöntä elämää on nyt takana parisen viikkoa ja kivasti menee. Tietysti ajankohdan olisi voinut valita toisinkin, mutta ei aina voi osata. Ainoa ongelma tässä on se, ettei elämässäni ole enää ketään läheistä ihmistä, jonka näkisin tai jonka kanssa olisin tekemisissä päivittäin, eli jos alkaa mennä vituralleen voi mennä aika pahasti vituralleen. Huomaan toki itse kusevani asiani - jälkeenpäin. Onneksi on äiti ja pöfelimet. Kävin perjantaina lääkärissä hakemassa lenssusairaslomaa, kun meinasi ovela taas pitkittyä, sain sanottua, että vähän ressaa ja padot aukesivatkin sitten aikalailla heti. Onneksi oli sellainen lääkärisetä, josta tykkään, tullut aika tutuksi tämän syksyn aikana. Vartin aika venyi kolmeksi ja sain mukaani reseptillisen pikkiriikkistä annosta nopeavaikutteista ketiapiinia nukkumiseen, luultavasti tasaa myös lääkkeiden lopettamisen ja stressin yhdistelmävaikutuksiakin.

Töissä voisi olla paremminkin, perjantaina edessä siirto tiiviistä työyhteisöstä vieraiden ihmisten keskelle. Ainakin taistelin viimeiseen asti, on käyty kolmikantakeskustelut ja itketty ja huudettu - sekä pyydetty anteeksi. "Me ollaan Mirjami kaikki kauhean iloisia, että tulet meidän tiimiin." Ahaa, kauhean kiva. Olen tosi pahoillani, etten osaa iloita tästä asiasta.


Kyllä mää selviän. Tiedän sen. Kaikesta.

Luodut emme me olleet toisillemme.

Reilu viikko sitten elämässäni päättyi jälleen yksi ajanjakso, parisuhde. Ilman mitään draamaa, yhteisestä päätöksestä. Vuosipäivänämme kirjoitettu teksti pätee edelleen, rakastan sitä ihmistä aivan älyttömän paljon, mutta ei meistä mitään tule. (Ehkä ne haaveet ja toiveet ei niin paljon olekaan samoja, me vain luulimme niin.) Takana viikko kämppiksinä ja toivottavasti enää reilu kaksi edessä. Me jäädään tänne kattien kanssa kolmistaan.

Nopeat liikkeet on näyttäviä, olen edelleen sitä mieltä, mutta nyt on aika oppia pysähtymään. Siitä muistutukseksi ostin itselleni syntymäpäivälahjan (tai no, äiti osti, tavallaan). Elämässäni on tapahtunut niin paljon asioita viimeisen vuoden aikana, että tarvitsisin kahden viikon loman kaiken käsittämiseen ja käsittelemiseen. Kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, eväinä liikaa kahvia ja tupakkaa, puhelin kiinni ja tietokone lukkojen takana. En tosin malta edes yhtä iltaa. Joskin viikonloppuna olin suunnattoman ylpeä itsestäni, kun jätin jatkokemut väliin hauskan illan jälkeen. Se tosin johti siihen, että vollasin yksin kotona patonkiini ja hakkasin päätä seinään. Mutta se itku tuli tarpeeseen, ensimmäinen kunnon itku eropäätöksen tekemisen jälkeen. Mennyt parisuhde oli elämäni paras - kirkkaasti ja tämä ero oli elämäni helpoin ja kypsin.

Lääkkeitä syön vielä, levyssä näyttäisi kolme olevan jäljellä enkä mitenkään tahtoisi hakea enää yhtään pakettia. Töissä on ollut ongelmia viime aikoina ja siitä syystä työterveyslääkärimme kehotti jatkamaan vielä, mutta. Huomenna on kolmikantakeskustelu (paikalla siis työnantaja, minä ja työterveyshuollon edustaja) ja toivon todella, että keskustelun lopputulema on minun kannaltani hyvä ja voin nukkua yöni rauhassa (ja lopettaa lääkkeet). Ongelmat liittyvät muutoksiin, joiden perässä minun pääni ei pysy ja joista jo kertaalleen luvattiin, ettei tarvitsekaan, mutta kas hupsista, asiasta unohdettiin kysyä siitä päättävältä taholta. Pidän edelleen työstäni, vaikkakin kireä taloustilanne (ja YT-neuvottelut, joiden piiriin en onnekseni kuulu) ja ruuhka tekevät siitä vähän turhankin paineistettua, jopa minun makuuni. Tänään tosin en ole töissä, edellisestä lenssusta kun päästiin, iski jonkinlainen virustauti päälle. Huumorini alkaa loppua ihan kohta. Olisi hienoa olla esimerkiksi kokonainen viikko terveenä, taitaa olla liikaa pyydetty.

Kukkuu.

Olettehan huomanneet, että kissoista ja kotijutuista ja tyyliasioista voi lukea täältä?

Tämä ei toki mihinkään häviä, aivo-oksennusta tarjolla myös jatkossa.

Kaikki hyvä loppuu. MIKSI.

Hämmentynyt olo. Mun lääkärini jää eläkkeelle.

Kun lukee päivityksiä viime kesältä ja syksyltä, voi päätellä, että oli hiton hyvää tuuria päästä tuon kyseisen lääkärin potilaaksi. Hoitavan määrittää siis asuinpaikka, mutta meidän huudeilla asuvilla se on vaan maailman paras mies. Olen nyt reilun kuukauden verran tiputellut lääkeannostani, tällä hetkellä se on puolet siitä, mitä viimeisen vuoden, seuraavaksi tiputan tästä puoleen ja sain virallisesti tänään luvan lopettaa, kun siltä tuntuu! Jos kaikki menee hyvin ja niinkuin pitääkin, en näe mahtavaa setää enää ikinä. (Ja siis: tyyppi on tehnyt jossain vaiheessa enemmänkin tutkimusta kaksisuuntaisesta, keräilee vintage-autoja ja aina muistaa kehua tyyliäni, kun olen käynyt.) En toki ilman hoitoa jää, vajaan kaksi kuukautta on pyörinyt terapia. Mun ensi vuoden B-lausunnon terapian jatkoa varten siis kirjoittaa joku, joka ei tunne mua laisinkaan. Jännät paikat.

Painoin tänään muuten 77 kiloa. Kuusi kiloa vähemmän kuin reilu kuukausi sitten. Jätin vehnän pois (tänään lounaaksi tosin söin nuudeliwokkihässäkän) ja humps kävi näin. Toki olen myös tietoisesti syönyt vähemmän ja pidin välissä parin viikon pussikeittokuurin, jonka aikana tosin söin lämpimän aterian silloin tällöin, riippuen siitä, mitä lounasravintolassamme oli tarjolla. Ja yksi tortillapäiväkin pidettiin. JA sunnuntaina söin maailman isoimman jäätelöannoksen, jossa oli järjetön läjä kermaa päällä. Lääkeannoksen tiputtamisella on myöskin näppinsä pelissä, ne nimittäin sekä kerää nestettä että kasvattavat ruokahalua. (Kiinnostunut googlettaa: Seroquel Prolong.)

Valittelin syyskuussa flunssaa, ensi viikon tiistaina tulee kymmenen viikkoa sairastamista täyteen, ihanaa. Kolme antibioottikuuria syöty, kahden jälkeen piti punkteerata, mutta röntgenkuvat katsoi eri lääkäri kuin se, joka röntgeniin lähetti ja päättikin pistää mulle postiin reseptin. Huomenna menen TAAS inisemään, voin kertoa, että poskiontelontulehdus ei ole mihinkään lähtenyt. Näppäränä tyttönä otin lääkärin kahdeksi, raskas viikko lyhenee kahdella tunnilla. Onneksi huomenna on perjantai ♥

Mielensäpahoittaja.

Raskasta.

Se on jännä, miten pystyn ja haluan puhua mielenterveysongelmista. Koen, että ääneen puhuminen raottaa mystisyyden verhoa ja toivon, että sillä tavoin ihmiset ymmärtävät paremmin ja niistä tulee arkisia asioita. Yhdellä on sydänvika, toisella diabetes ja kolmannella kaksisuuntainen mielialahäiriö. Oikealla hoidolla kaikki viettävät normaalia elämää.

Nyt kuitenkin ahdistaa. Ahdistaa sellaisista syistä, jotka aiheuttaisivat pahaa mieltä ihan kenelle tahansa. Tämä suru ei liity mitenkään sairauteeni, vaan tähän liittyy muita ihmisiä. Ei tästä voi puhua suoraan eikä ääneen. En halua, että ne ihmiset, jotka toiminnallaan tekevät 38-tuntisesta työviikosta 380-tuntisen, saavat tietää. En halua otsaani mielensäpahoittajan leimaa. Tietysti kyseessa saattaa olla väärinkäsitys, mutta se vasta noloa olisikin.
Vielä huonompaa käytöstä olisi puida parisuhdetta julkisesti. Ihminen, joka jakaa elämänsä kanssani, on rakas ja tärkeä, mutta pelottaa, että menetän kaiken. Pelko on luultavasti turha, mutta järjen käyttö ei olekaan koskaan ollut vahvimpia puoliani.

Kun nämä asiat yhdistää ja soppaan lisää sen, että elän kaupungissa, josta tunnen toki paljon ihmisiä, mutta harvasta voin puhua ystävänä, on lopputulema melkoisen musertava.

Raskasta ja musertavaa.

Siirappia.

Se mies. Se ihana mies. Takana nyt tasan vuosi yhdessäoloa, sama osoite jaettu toukokuun alusta. Tuo ihminen pitää minut maan pinnalla, saa minut nauramaan, tuntemaan itseni kauniiksi ja rakastetuksi. Mies on maailman loistavin kissa-isi, hieno seuramies ja ihan mahdottoman komea. Hän jakaa kanssani samat haaveet ja toiveet tulevaisuudesta, on fiksu ja filmaattinen sekä kertakaikkiaan uskomattoman rakastettava ihminen. Tuon ihmisen kanssa minä olen kokonainen. Lienen onnentyttö.

miksi annoin itselleni käydä näin

Terve hei melkein vuoden tauon jälkeen. Elämä on mukavaa, mies ja kaksi kokonaista kissaa ja työpaikkakin on sama. Lääkkeitä on jäljellä kolmeksi viikoksi ja sitten aion saada elämäni takaisin. Aloitin terapian ja kuuntelevan tädin olen kuullut sanovan lauseet "sussa on jotain todella surullista" ja "miten noin nuoren ihmisen elämään voi mahtua noin paljon?". Minulla alkaa maanantaina operaatio TAKAISIN FARKKUSORTSEIHIN. Laihduin vuonna 2010 23 kiloa,nyt painan 16 kiloa enemmän kuin silloin, kun tunnistin itseni peilistä ja yhdeksän kiloa enemmän kuin silloin, kun kävin viimeksi vaa'alla. Maksan 64 euroa kuussa kuntosalista, jolla en ole käynyt puoleentoista kuukauteen. Laiskuudesta ei voi puhua, sitkeä flunssa ja ruokaa laittaessa hankittu suuri tikkausta vaatinut haava estää menemästä. (Kahden viikon saikkutodistuksella saisi tauotettua, mutta mikään yksittäinen vaivani ei ole moista vaatinut, vain sarja huonoa tuuria.) En muista, koska olisin itkenyt niin katkerasti, kuin eilen, kun tajusin lukeman 83 olevan totta. Kyllähän se lämmittää, kun ystävät sanovat "ei se näy" tai "näytät silti hyvältä", mutta en tunnista itseäni peilistä. En mahdu vaatteisiini. Keväällä hankitut uudet lasit näyttävät kapealla naamalla loistavalta, pyöreän pyöreyttä vain korostavat entisestään. Joka aamu joudun taistelemaan itseni ulos ovesta, eilen ulos lähtiessä istuin puoli tuntia vaatekaapin edessä ja hoin itselleni "ei haittaa, ei ole väliä, ei ketään kiinnosta", mutta minua kiinnostaa. En kiinnitä huomiota muiden kokoon, en lihomiseen, en laihtumiseen, mutta itsestäni minulla on selkeä kuva, minkä kokoinen olen, miltä näytän, kuinka kapea on vyötäröni. Ei kenelläkään ole varaa sanoa, etten saisi olla kokoa 36 tai että olen vaarallisella tiellä, kun haluan olla huomattavati nykyistä pienempi. Tämä on minun vartaloni, tai ei, täällä jossain alla on minun vartaloni. Nyt peilistä katsoo joku muu. Ja sen jonkun muun on lähdettävä. NYT.