Nuoren Mirjamin opas arjen haasteisiin.

harmaa marraskuu

2011-11-09T12:59:00.002+02:00

Tuossa viikko sitten tiistaina tuli täyteen 17 vuotta. Eikun 22.
Oli aamiaiseksi kermaleivos ja kukkia sain ja kaikkea. Äiti lähetti postia Vantaalta, perinteisen sponsorilahjan lisäksi Edith Södergrania, täydellistä kaunista melankoliaa.
Pidempi puolisko oli löytänyt joltain kirpparilta maailman hienoimman Philipsin putkiradion, pääsi kunniapaikalle hyllyn päälle. (ja se viisas keksi, että sen sisukset voisi tyhejntää ja laittaa sisään tietokonekaiuttimet, saan kauniin äänentoiston, ähih) Kuva kaunokaisesta myöhemmin, nyt en ole kameran äärellä.

Juhlatkin pidin, vieraita tuli hurjan monta ja ähih, kun oli kivaa. Kauan kaivattuja ylläreitäkin, meinasin haljeta onnesta ja ilosta!

On varsin sellainen rakastettu olo, mutta joku tässä harmaassa syksyssä nyt mättää.
Pelkään jatkuvasti, että kaikki, siis ihan kaikki, kaatuu niskaan jyminällä ja rytinällä. Lääkitys on kunnossa jes, mutta minä olen niin kauhean väsynyt, ihan hirmuisen.

Olen tosiaan käynyt nyt syksyn avoimella opiskelemassa tiedotusoppia, appron pitäisi olla kasassa keväällä. Ensimmäisen kurssin tentit jäivät molemmat väliin järkyttävän migreenin takia, nyt pelottaa, etten saa aikaiseksi mentyä uusintoihinkaan. Olen kyllä ilmoittautunut ja tenttikirjat on olemassa ja luentomuistiinpanot ja kaikki, mutta pelottaa, etten osaa siellä mitään. Turha pelko, tiedän, mutta. Itsestähän se on kiinni, luenko ja opiskelenko, olen vain mahdottoman hyvä välttelemään lukemista, aina on muka parempaakin tekemistä. Tuo on kuitenkin kallista hupia ja olisi kamalaa, jos se(KIN) jäisi minulta nyt kesken. Tarviin jonkun tällin päähäni, että opin olemaan.

Pieni pelko työn menettämisestä on, vaikka nimet on papereissa elokuun loppuun. Olin alkusyksystä kuukauden pois, koska Tampereen kunnallinen terveydenhuolto jne. Alunperin oli tarkoitus olla kaksi viikkoa lääkityksen vaihdon takia, mutta jaksaminen leikkasi kiinni kaksi viikkoa ennen sovittua lääkäriaikaa. Ihme sinänsä, että vasta siinä vaiheessa, koko kesän olin hurjan reipas ja jaksoin hienosti kaikista suruista ja kaaoksesta ja täydellisestä elämän ympäriltä romahtamisesta huolimatta(lienee virtaa tosin ollut välistä liiankin kanssa). Nyt pelottaa ja väsyttää. Kaipaisin kipeästi hengähdystaukoa ja aikaa laittaa asiat järjestykseen, mutta en uskalla. Ei minulla ole varaa menettää tätä työtä. (Juu, olisi laitonta, tiedän. Ja kuulun liittoon kyllä jes.) Virallisesti määräaikaisuuteni syy on jotain ihan muuta, mutta ylemmillä tahoilla kuulemma ollaan huolissaan jaksamisestani. Helvetti. Kyllä minä jaksan. Tai en jaksa, sekavaa kyllä. Kun päässä tikittää tieto siitä, että nyt pitää olla reipas ja näyttää, että pärjään, niin väsyn ja menen rikki joka hetki vähän lisää. Kun on pakko.

Niin että önnönnöö ja valivali, kun on niiiiin kurjaa. Vähän jopa naurattaa.

Kotona on ihmisen hyvä.

2011-10-24T16:54:00.003+03:00

Ohopsansaa.

Ahkera bloggaaja ihan itte. Selityksiä toki riittää:
- parisuhde
- 10-tuntiset työpäivät
- avoimella opiskelu
- toiminnan irtisanonut läppäri

Ei sillä, että elämässä olisi mitään hirmuisen mullistavaa nyt tapahtunutkaan.
Parhaita paloja viimeisen kuukauden ajalta:
Vanhan turvatarkastajapariskunnan häät, pienet ja intiimit, ihana nähdä pitkästä aikaa, siepattu morsiuskimppu. Kyseisistä kemuista suoraan ystäväpariskunnan kihlajaisiin, joissa oli kaikkia maailman parhaita tyyppejä (en minä Helsinkiin takaisin kaipaa, niitä ihmisiä vain), vieläkin vähän itkettää, kun oli niin ihanat juhlat. Viikko rakkauspäivän jälkeen muutin taas, kolmatta kertaa puolen vuoden sisään. Voin kertoa, etten muuta tästä mihnään ennen pienten jalkojen tepsutusta. 55 neliötä minulle ja kissoille(kyllä, monikossa, 6. marraskuuta meille muuttaa pieni Matilda, luovutusikäinen karvapallo, Oliverille seuraa), lasitettu parveke.
Muutto sinänsä meni ihan, öh, kivuttomasti. Isä oli alunperin luvannut piffata vuokrapakun(muuttomatka kokonaista puolitoista korttelia), mutta päättikin viimetingassa itse tulla pakun kanssa tänne(Helsingistä Manseen, kuin järkevää). No, töistä päästyäni kaveriporukalla saatiin kamat kannettua ulos asunnosta, että seuraava asukas pääsi muuttamaan sisään ja sitten istuttiinkin KAKSI JA PUOLI TUNTIA koko maallisen omaisuuteni kanssa rapun edessä, joku taisi luulla muuttokuormaani vintage-kirppikseksi.
Loppu hyvin kaikki hyvin, meikäläisen kalusteet sekä mahtuu tänne että näyttää hyvältä, juurikin sopivan kokoinen, Tuomiokirkonkadun 69 neliötä oli liikaa, Laukontorin 30 aivan liian vähän.

Ja sit viime viikonloppuna: Serkun häät ja kaveripariskunnan tuparit, voi kyllä. Vein sen pitkän ja komean esittelylle, viihtyi ja ne mun tyypitkin tykkäs. Oli kiva Helsinki-viikonloppu sekin, eksyttiin vielä pienessä krapulassa ostoksille ja kas, uusi mekko Mirjamille, jee! (Kiva juttu, rakastan mekkoja ja nättejä asioita, se pitkä ja komee tykkää siitä(kin) minussa, saan olla just niin neiti ja tyttö ja nainen kun haluan, ähih.)

Ne 10-tuntiset päivät? Siirryn talon omille kirjoille vuokrafirmasta tuossa 1. marraskuuta, viikko sitten miinusta oli 18 tuntia, nyt enää kahdeksan. Jos muutaman vielä saisi tehtyä pois, niin ei vipaa palkkaa niin kovin ehkä rokotettaisi. Voin kertoa, etten vapaaehtoisesti aio enää noita tehdä, silloin tällöin ehkä, mutta perättäisinä päivinä hirmuisella päänsäryllä varustettuna = kuolema. Liukuva työaika ei aina ole se maailman paras vaihtoehto niin.

Pää voi hyvin, harvinaisen hyvin. Uudet lääkkeet toimii kyllä yes, mutta.
A) kasvattavat ruokahalua ja hidastavat aineenvaihduntaa
B) varastoivat nestettä kehoon
Eli kuukaudessa muutama kilo plussaa - voi saatana. Ei sillä, ihan normaalin rajoissa ollaan, keskikokoinen suorastaan, mutta. Olo on ruma tyhmä läski, ei kivaa se, vaikuttaa ihan kaikkeen mitä teen, inhottava olo fyysisestikin, kun on juuri oppinut pitämään kropastaan ja sitten käy näin. Pthyi! En ala.
Juu tiiän, liikunta auttaa dägädää, työn alla. Keskityn nyt vaan tähän valittamiseen :S

Mutta onneksi on onnellisuusjuttuja. Ja viikonloppuna maalattu koti, hitommoinen homma se oli, mutta nyt ei haise pinttynyt rööki eikä seinät oo täynnä reikiä, jee!

Lisää kahvia.

Jos pari kuvatodistetta:

Kylpyhuone oli alunperin sekoitus tummaa likaisenvihreää sekä beigeä, edellinen asukas oli luovuudenpuuskassaan maalannut yhdelle seinälle kultaisen sydämen. Harmi, että ennen-kuva jäi ottamatta.

Makuuhuoneen makupala, marimekon keisarinnaa(myös verhoissa), Marilyn ja rakas lepardi-päiväpeitto.

Kauniit asiat - elämän suola.

2011-09-20T19:00:00.003+03:00

Tiedättekös. Olen ollut pian kuukauden sairaslomalla, torstaina tulee täyteen neljä viikkoa, maanantaina palaan töihin. Tänä aikana olen levännyt, levännyt ja levännyt. (Ja saanut uudet lääkkeet, uudet toimivat lääkkeet. Tietysti on aikaista kahden viikon käytön jälkeen sanoa, mutta olo on sees ja tasapainoinen, ensimmäistä kertaa vuosiin, oikeasti.)

Elämääni käveli mies, sellainen ihan oikea vanhan koulun herrasmies. Kovasti yritti minulle aiemmin ravintolassa jutella, mutta joku ihmeellinen voima sai minut olemaan kiinnostumatta tyypistä, joka pelkästään ulkoisesti on kaikkea mitä minun mieheni tulisi olla(olen vissiin oikeasti ollut että joojoo, puhu kädelle, mää meen tiskille ny). Onneksi se oli sinnikäs, sillä ulkoisten seikkojen lisäksi korviensa välistä löytyy varsin omiani vastaavia ajatuksia. Ja tunteita. Olen viikossa seonnut lopullisesti. (Ja ei, ei mitään Auervaaroja, olen minä läksyni oppinut ja aion olla varovainen, joskin onnellinen ja varovainen.) Paras juttu on se, että myös se taitaa olla hiukan kajahtanut meikäläiseen.

Levon lisäksi olen miettinyt juttuja, paljon. Menneisyyttä ja itseäni ja kaikkea. Viime viikon keskiviikkoyönä aukesivat padot hyvinkin tehokkaasti, toukokuun jälkeen hautunut itku ja paha olo tuli kerralla ulos sellaisena ryöppynä, että itsekin säikähdin(ja kivasti herätin lähellä asuvan - aamuksi töihin menneen - ystävän neljältä yöllä. Naapurinpojalle kiitti ja sori, vielä kerran :). Ja se itse-osuus. Minä rakastan vaatteita, kauniita vaatteita, punaista huulipunaani ja korkokenkiä ja saumasukkia ja tukkakukkia ja papiljotteja ja ja ja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kuluneen kesän aikana ollut töissä niin, etten ole pahemmin aamulla peiliin katsonut, en sentään verkkareissa, mutta en minä mitenkään farkkutyttökään ole. (Juu ei, asiakkaat eivät näe minua, mutta aamulaittautumisen vaikutus omaan työfiilikseen on aika suuri). Viimeisen viikon aikana olen joka päivä laittautunut, vaikka en olisi tehnyt muuta, kuin hakenut uskomattoman kauniin peilipöytäni kanssa samaa sarjaa olevan seinäpeilin Hervannasta em. herrasmiehen kyydillä. Ja olo on ollut hyvä, jotenkin olen löytänyt itseni. Tiedän juum, pinnallista, myönnän. Olen varmasti pinnallisin tuntemani ihminen, mutta onneksi korvieni välistä löytyy muutakin kuin Chanelin vitosta ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja. Ehkä, kai.
Onhan se nyt mahtavaa, kun voi laittaa korvan taa punaisia liljoja ja jättää savukkeeseen huulipunan jäljet(ja mikä parempaa, noudin tänään Stockalta uuden holkin(jonka ne ihan varta vasten minulle tilasivat), voi olla jättämättäkin niitä jälkiä). Minä vain rakastan kauniita asioita. Minkäs teet.

Uskallan sanoa olevani suhteellisen onnellinen nyt. And I like it.

Mutto-Mirri

2011-09-06T19:07:00.002+03:00

Vuoden kolmas muutto edessä, mitäm.

Löysin sattumalta kahden korttelin päästä asunnon, joka on nykyistäni 25 neliötä isompi, mutta vain parikymppiä kalliimpi. Lasitettu parveke, Oliver kiittää. Ja saan toisen kissan! Jee!

Kävin äsken katsomassakin sitä, tämän asunnon irtisanoin jo viime viikolla, nopeat liikkeet on näyttäviä. Ei tässä asunnossa varsinaisesti vikaa ole, en vain ole jostain syystä osannut kotiutua tänne lainkaan, uusi asunto tuntuu kodilta jo nyt.
Jotenkin ihan epätodellinen fiilis sen suhteen, missä vaiheessa menee pieleen? Työmatka pitenee 50:llä metrillä, kauppa siirtyy saman matkan lähemmäs(eli kotiovea vastapäätä). Ihan melkein hullu olo. On ollut pitkään tunne, että pitäisi saada jonkinlainen uusi alku elämälle, ehkä uusi koti auttaa siinä.

Uudessa kodissa on keittiö, oikea keittiö, sellainen, mihin mahtuu ruokapöytä. Kaksi kuukautta ilman keittiötä on liian pitkä aika, vielä pitäisi melkein kokonainen lisää jaksaa. Voi, ruuanlaitto helpottuu. Ja kalusteet mahtuvat olohuoneeseen. Ja vaatteet kaappeihin(siellä on sekä seinällinen komeroita että vaatehuone, mitä luksusta!). Ja eteiseen hyllykkö kengille. Yöpöytä. Ja matto, rakas italialainen käsin kudottu valtava mattoni palaa kotiin oltuaan kesän varastossa.
PARASTA. Ja kylpyamme. KYLPYAMME. Uuu. Erillinen makuuhuone(iso) ja kaikkea. KAKSIO. Minulle ja kissalle ja ihan hiton pilkkahintaan. BILEET. Siis tuparit, jes. En ole jotenkin yhtään osannut pitää täällä juhlia, parit jatkot vain, ei täällä voi pitää Mirri-juhlia, ei vaan voi. Kohta voi. Voi kyllä!

Ränttänttää!

Miten päin tässä nyt sitten olisi niin.

Hiki valuu, vapisen, kaikkialle sattuu

2011-09-01T19:28:00.002+03:00

KUN MULLA NYT ON VÄHÄN VAIKEAA SAATANA.

Tekisi mieli huutaa ja itkeä ja kiljua ja juosta Tammerkoskeen ja ihan vaan vollottaa.
Tajusin äkkiä, etten muista koska olisin viimeksi itkenyt. No se, viime viikonloppuna pillittelin, mutta ne oli enemmän liikutuksen tirautuksia. Nyt minä vain istun eteisen lattialla ja tuijotan ovea, kun en pääse siitä ulos.

Minä olen niin kauhean yksinäinen.

ON MINULLA YSTÄVIÄ. Rakkaita ihania ystäviä, jotka ovat paikalla, kun tarvitaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin(Terveissi Helsinkii, täällä ikävöidään ja rakastetaan!), minua on siunattu loistavilla ihmisillä. Fakta on se, että tarvitsen miehen. Sellaisen ihan oikean miehen, en mitään herra toimitusjohtajaa, jonka kanssa vähän ulkoillaan ja vietellään öitä joskus, en mitään naapurinpoikaa, jonka kanssa on uskomattoman hyvä olla, mutta molemmat tietää, ettei tulevaisuutta ole(vaikka molemmat ihania ja tärkeitä ovatkin, pusui teille). Hitto vie, sen tyypin, jonka kanssa perustan perheen. Minä aion perustaa perheeni nuorena, olen tiennyt sen aina, tietty se tuo joitakin paineita tähän etsintään, harhar. En vain osaa suhtautua ajatukseen, että seurustelisin jonkun kanssa nyt vähän tässä muutaman vuoden ja sitten sen jälkeen erottaisiin ja perustettaisiin perheet tahoillamme. Elämä on liian lyhyt siihen, aivan liian lyhyt. Tietysti voisi ajatella, että suhteet kasvattavat jne, mutta enköhän minä ole ihan tarpeeksi vääriä miehiä katsellut, en minä kaipaa enää yhtään opetusta. Minä kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, uskoa tulevaan ja tulevaisuuteen, jotakuta tekemään suunnitelmia kanssani. Jada-jada, ei voi rakastaa ja kunnioittaa toista, jos ei ensin rakasta ja kunnioita itseään, NO SHIT. Onhan tässä tämä prosessi käynnissä, se vaan helpottaisi, jos olisi joku vierellä tönimässä pystynpään niinä päivinä, kun kallistuu liikaa itseinhon puolelle.
Niin että täällä olis tällanen kiva ja pirtsakka parikymppinen kissatäti vailla miestä, 0700 - CALL ME .
(Narsistit, päihdeongelmaiset ja muuten vaan mulkut tuntuu olevan miestyyppini, tähän voisi toivoa muutosta.)

Aina minä valitan. Anteeksi. Mutta nyt vaan on tällainen hetki. Ja siihen auttaa kirjoittaminen. Olen sairaslomalla tässä, olin päättänyt selvitä seuraavaan lääkärikertaan asti(hei halleluja, lääkitys kuntoon), mutta ei. Kaksi viikkoa jäi vajaaksi. Ensin hävetti, hävetti niin saatanasti. Sitten tajusin, että olen toukokuun kolmannentoista päivän jälkeen ihan vaan sykkinyt ja painanut ja bailannut ja tehnyt töitä(ja vieläpä tunnustetusti hyvin) ja sykkinyt ja jaksanut ja käynyt helvetillisillä ylikierroksilla. Nyt oli ihan aikakin pysähtyä. Hengittää, ajatella, nukkua, rauhoittua. Joskin puolet kahden viikon sairaslomasta on mennyt helvetillisestä megalenssusta toipuessa, keuhkoputki, kurkunpää ja poskiontelo tulehtuneet, voin kertoa rään määrän ja laadun olevan jännittävä. Joskin 8. päivä saattaa tulla jatkosaikku, nuo lääkkeet kun jännästi aiheuttavat sekä helvetillisiä vieroitusoireita että sivuvaikutuksia alkuun, sitä pitäisi sitten sietää päällekäin. Jooei. Onneksi on ns. alan ammattilaisesta kyse, ymmärtänee yskän. Ja levon tarpeen.

Eiköhän tämä tästä. Jos vaikka kirjoittaisi useammin, olokin voisi olla kevyempi.

Kaikki on kerrankin, juuri niinkuin pitääkin. Minä vain en osaa nauttia siitä.

2011-07-30T12:47:00.002+03:00

Olen rakastunut. Elämään. Miehiin. Karaokeen. Viiteentoista pölhökustaaseen, jotka tapasin Nummirockissa ja jatkoin heidän kanssaan juhlimista Tuskassa. Työhöni. Kissaani. Ystäviini. Kaikkeen.

Mutta silti, aamu toisensa jälkeen mietin notta mitä helvettiä, miksi en jaksa. Minulla olisi kaikki syyt olla maailman onnellisin tyttö ja vain hymyillä typeränä tunnista tuntiin päivästä päivään. Mutta ei. Minä makaan eteisen lattialla kahden viikon lukemattomat hesarit päänalusena ja mietin, miksi en pääse edes lähikauppaan. Olen kaivannut sairaslomaa, mutta en uskalla hakea ennenkuin tieto mahdollisesta vakinaistamisesta on tullut, se lepoloma nimittäin ei ole ihan viikkoa tai kahta. Kuin tilauksesta sairastuin tällä viikolla ihan tavalliseen flunssaan vatsataudilla höystettynä, sain maata kaksi päivää tekemättä yhtään mitään. Teki muuten hyvää.

Toisaalta minulla on ikävä entistä työpaikkaani(ei työtä, vaan sitä fyysistä paikkaa ja niitä ihmisiä, joiden kanssa sain olla silloin), Helsingin ystäviäni, aikaa ennen Pohjalaista, jopa aikaa Pohjalaisen aikana, ehkä jopa vähän Helsinkiä. Vaikkakin tamperelainen minusta on tullut, tamperelaiseksi jään. Ei tuollaista kaupunkia ole toista, niin parasta, niin mahtavaa, niin täydellistä. Huh. Asun hemmetti soikoon LAUKONTORILLA halvemmalla, kuin paskaisessa lähiössä Helsingin perukoilla. Ja nyt on parveke. Ja vaatehuone. Tosin myöskin maailman pienin keittiö ja mikroaaltouuni kirjahyllyssä.

Jotain tästä kuvasta puuttuu, en vain tiedä mitä. Jotain minä kaipaan. Se kaipaus puristaa. Lujaa. Olen minä yrittänyt olla kaipaamatta, nauttia hetkistä, mutta päädyn aina samaan paikkaan, samaan tärinään. MIKSI.

Kaikki on ihan hyvin kuitenkin.

(paitsi: istun junassa ja haluaisin kuunnella musiikkia, kas vaan, kuulokepaikkaan on hajonnut stereopiuhan plugi, ei ihan kaivamalla pala lähde irti. jes.)

Vitu huonosti muuten menee nii.

2011-06-28T20:37:00.002+03:00

Tai no ei ny vitu, mutta aika.
Tai kivastihan mulla menee, muutan ylihuomenna kivaan pieneen keskustayksiöön ja tykkään työpaikastani ja aika kivoja noi mun kaveritkin on ja ihan pian kohta on Tuska ja kaikkea, kummilasten syntymäpäiviä ja kaikkea.

Reilu viikko sitten viikonloppuna vedin pe-la-yönä uskomattomat itkut. Olin aika valmis hyppäämään parvekkeelta. Olin autuaasti saanut jatkettua elämääni menneitä murehtimatta jo useita viikkoja, kun molemmat entiset avomieheni tavallaan muistuttivat olemassaolostaan. (Jos tuo jälkimmäinen jostain syystä lukisi tätä, herra on hyvä ja tekee sen vitun muuttoilmoituksen.) Äkkiä tajusin, etten todellakaan ole kovin paljon asioita käsitellyt. Eroa siitä ihmisestä, jonka kanssa olin suunnitellut loppuelämäni ja toivoin lasta ja papin aamenta, en ole itkenyt käytännössä lainkaan, en kertaakaan. Ei siinä erossa toki mitään ikävää ole, jokainen hetki viimeisen reilun vuoden aikana ilman alkoholisoitunutta elämäänsä kyllästynyttä narsistia on ollut arvokas. Mutta kai siinä suhteessa jotakin hyvääkin oli, en kai olisi kolmea vuotta kestänyt ja toivonut muuten. Vai olisinko? Jos vika onkin ripustautuvassa Mirjamissa? En uskaltanut myöntää, että ihan päin vittua menee, sen tiedän. Jälkeenpäin on vain voinut ihmetellä, miten jaksoin ja kestin. Ja miten ihmeessä sain pidettyä sitä jumalattoman painavaa kulissia yllä. Ehkä mää oonkin paska jätkä, kun pidin itseäni kymmenen vuotta vanhempaa miestä tulevaisuuskoukussa, enkä päästänyt sitä kohtaamaan vakavasti otettavia naisia. Pian meidän eron jälkeen se meni naimisiin ja on kovin onnellisen oloinen. En ollut meidän suhteessa ainoa kärsivä, sen tiedän. (Enkä minäkään manioissani mikään maailman helpoin avovaimo ollut. Tiedän.) Olen ehkä vähän paskanaama. Ja junior, nuori ja naiivi. Voi vittu.
Kai minun pitäisi pyytää anteeksi siltä. Ja itseltäni. Kaikilta. Kiitos ja anteeksi ja minä menen nyt. Paitsi etten mene, koska olen hienosti tehnyt sellaisen päätöksen etten mene. Voi vitun hiiohoi. Kai tästä kovapäisyydestä on joskus jotain hyötyä. Sitä päivää odotellessa.
Nymmääsitten tärisen ja itken tässä. Kuin hienoa.
Pohjalaista en ikävoi, siinä suhteessa oli paljon asioita, joita voisi kaivata, mutta en jaksa uskoa niiden olleen totta. Olen jopa suhteellisen ylpeä itsestäni, etten ole kertaakaan edes harkinnut minkäänlaista anteeksiantoa tai miettinyt, pitäisikö sitä sittenkin uskoa. Onnea meikäläiselle! Hurraa! Iltaisin kun istun yksin silittämässä kissaa, mietin, oliko isi sittenkin oikeasssa. Pari viikkoa sitten lausui sanat mein äitille: "Ei ihme, ettei se saa muuta miestä ko niitä hampuuseja vaan, kun on noin täyteen tatuoitu.". Enkä muuten edes ole, vielä. Enkä minä edes haluaisi miestä, joka ei pidä mun tatuoinneista. Tai miestä, jolla ei itsellään ole. Niin että tänne vaan, kaikki hampuusit. Saa olla myös rehellinen, työssäkäyvä ja lempeä hampuusi. (oon määkin yks läheisriippuvainen sitoutumiskammonen ämmä, kaamea ämmä ainakin tänään, aamulla taas maailman paras)

Joku voisi kyllä tulla pakkaamaan nuo mun muuttolaatikot. Mä en nyt itse pysty, kun keskityn rypemään. Ja syömään huomisia eväitä. Otetaan vastaan: itsekuri. Eikä ees oo kovin hyvää salaattia. Kuka ääliö paistaa liian ytyä chiliä porkkanoiden kanssa ja laittaa sinappia kastikkeeksi vielä. On tossa muutakin. Olisi puoli tuntia aikaa ehtiä kauppaan, jonkun luonnonjogurtin vois tonne ostaa, saattaa muuttua paremmaksi.
Töissä on ollu kivaa, kivojen ihmisten kanssa saa työskennellä jes!

Viime viikonloppunakin oli kivaa. Kävin viettämässä elämäni ensimmäisen Nummi-juhannuksen. Voin taata, ettei jäänyt viimeiseksi. Siisteihin tyyppeihin tutustuin, nyt olen tiloissa.

Olipas avautuminen. Todella tarpeellinen ja erittäin tarpeeton. Kiitos ja anteeksi.

ps. rakastan kissaani, vaikka se ääliö ei tajua, ettei ruokapöytä ole ihan suositelluin päiväunipaikka.

Vakuuttava täti ja kaikkea.

2011-06-03T17:06:00.002+03:00

Oi. Olin tänään töissä. Edellisessä postauksessa mainitsemani haastattelu meni sen verran kivasti, että sen päätteeksi minulle tarjottiin työpaikkaa jes. Korvauskäsittelijä, vakuutusyhtiön täti. Huumetestikin oli negatiivinen jee!

Elämä Pohjalaisen jälkeen on ollut aika kivaa. Olen mm.
-laulanut karaokea
-sheikannut äässiä
-syönyt liikaa mäkkärissä
-saanut parikin uutta kaveria
-käynyt Jyväskylässä

Jyväskylän reissu oli. Oli. Melkoisen ex tempore(normaalisti kun harkitsen kaikkia juttuja kauhean tarkkaan jne.), mutta ihan loistokas ilta oli kyllä. Olin vain unohtanut kännykkäni lataukseen kaverille, kenelle piti mennä yöksi ja heräsinkin jostain ihan muualta ja em. kaveri oli päättänyt mennä kotiin nukkumaan. Hetken aikaa oli aika jännähkö olo. Onneksi Jyväskylä on hienojen ihmisten kaupunki. Ja siellä yöpaikassa oli kaksi aika tosi ihanaa kissaa myös. (Ja voi mikä synti ja häpeä. Rakkaan pitkäaikaisen ystävän olin sopinut eilen aamupäivällä tapaavani, kun se Tampereen kautta tuli pois tuolta kaukaa vaihdosta. Ja minä olin krapulassa Jyväskylässä. Hävettää vieläkin. Linda, jos luet tän, oon edelleen tosi pahoillani.)

Ainoa ongelmani tällä hetkellä on 69 neliöinen asunto, johon minulla ei ole varaa. Tosin huomisessa Aamulehdessä on asunnonhakuilmoitukseni, heinäkuussa on toivottavasti hivenen pienempi koti. Vaikka tämä niin ihana ja kaunis onkin.

Huomenna tupaantuliaiset, jee! Samalla ilmeisesti tämän asunnon läksärit. Mutta heinäkuussa voikin sitten pitää toiset tuparit :D Voi, juhlien pitäminen on niin kivaa ♥

Shame on you if you fool me once, shame on me if you fool me twice.

2011-05-15T12:26:00.002+03:00

Pitkän tauon jälkeen päästään oppaan kimppuun taas:
Älä luota, kehenkään.
(Tai ainakaan ihmiseen, joka sanoo rakastavansa, esittelee vanhemmilleen, ystävilleen ja maailmaansa, suunnittelee kalareissuja isäsi kanssa ja on uskomattoman ihana ja fiksu.)

Minä asun nyt Tampereella. Yksin. Niin se maailma sanoi ripsrops alle kahden viikon jälkeen ja potkin Pohjalaisen pellolle yhteisestä kodistamme, valheiden ja kiertelyiden mitta tuli täyteen, nyt olen pari tonnia velkaa vuokranantajalle ja elokuuksi pitäisi löytää halvempi asunto. Jepjep.

Kaikeksi onneksi minulla on maailman parhaat vanhemmat, ihana kissa ja loistavia ihmisiä ympärillä. Vaikka voisi luulla, että olisin yksin uudessa vieraassa kaupungissa, en olekaan. Rakas ystävä tukena ja uusia ihmisiä lupaamassa, etten jää yksin. Alan ihan tosissaan pitää tästä kaupungista.

Töitä ei vieläkään ole, joskin ensi viikolla pitäisi kai olla haastattelu työhön, josta jo kerran sain kuulla, ettei ole mahdollisuuksia(koska en voinut aloittaa huhtikuun alussa). Ja myöntää täytyy, että pääsykokeisiin lukeminen on jäänyt vähälle, etenkin viimeinen viikko mennyt niin pahasti stressatessa ja perjantaina asioiden räjähtäessä kaikki tuntui hyödyttömältä. Mutta nyt alkaa vajaan kahden viikon tehospurtti, minähän hemmetti soikoon näytän niille. En minä turhaan tähän kaupunkiin tullut, kaikelle on tarkoituksensa, ihan kaikelle.

Kahden päivän itkukoomailun ja mystisen sairastelun(kroppa päätti ilmeisesti poistaa vitutuksen pikku oksupoksuilla) lauleskelen itsekseni I will survivea ja single ladiessia ja siirtelen huonekaluja ja siivoan ja kasaan Pohjalaisen viimeisiä tavaroita yhteen paikkaan. Vaikka en tähän asuntoon jääkään yksin, seuraavat reilun kaksi kuukautta tämä on minulle koti, täällä pitää näyttää minulta, väliaikaisratkaisut olisivat musertavia. (Kissa tapittaa ihmeissään, mikä mammalle nyt tuli, kasaan lipastoja mattojen päälle ja työntelen niitä ympäriinsä :D )

Minä selviän. Minähän helvetti soikoon selviän. Vielä minä opin.

kriisiapua

2011-05-03T23:49:00.002+03:00

Niin. Minä muutin Tampereelle. Ihan huvin ja urheilun vuoksi.
Istun 70-neliöisen asuntomme valtavan keittiön pöydän ääressä, juon vihreää teetä sitruunalla ja nauran hölmölle kissalle. Siinä onkin ehkä kaikki kuulumiseni.
Kai minä odotin elämän muuttuvan jännittäväksi sillä sekunnilla, kun muuttoauto starttasi, vaikka kuinka muuta väitin. Kolme päivää on mennyt pitsaa syöden, nettiteeveestä hääohjelmia katsellen ja tuhottoman pitkiä päiväunia nukkuen.
Ehkä tämä tästä, työpaikka voisi auttaa, tai edes jonkinlainen päivärytmi. Jos menisinkin huomenna kirjastoon lukemaan. Pääsykokeisiin. Hiton pääsykokeisiin. Haluan sinne kouluun aivan täysiä kyllä, kirjat ovat kiinnostavia ja alana tiedotusoppi ja kuvajournalismi on luultavastikin juuri se oikea, mutta olen törmännyt jokakeväiseen ongelmaan melkoisen tehokkaasti: Mitä jos en pääsekään? Juujuu, ei pääse, jos ei hae ja vaivaa täytyy nähdä. Minulla vain loppuu usko itseeni ennenkuin ehtii kissaa sanoa.
Eikä tähän auta tsemppipuheet, ei lahjonta, ei painostus. Vaikka kuinka tiedän osaavani edes jotain, ne tajuaa kohta, että huijaan. Koko elämäni on yksi suuri huijaus ja kulissi, kohta kuuluu ripsropsrapina ja kaikki hajoaa. Niin täysiä tiedän sen.

Nyt vähän pelottaa.

MUUTTOKUUME

2011-04-10T11:59:00.003+03:00

Käytiin Pohjalaisen kanssa perjantaina katsomassa paria asuntoa, olen jo toinen jalka Tampereella.
Molemmat olivat kivoja kyllä, mutta toiseen rakastuin niin syvästi, etten kestä. Tiedän jo mihin tulee mitäkin, mitkä verhot makuuhuoneeseen ja ruokailutilan lampun ja kaikki. Kyllä, luitte oikein: RUOKAILUTILAN. 69 neliöinen kaksio, iso valoisa olohuone, iso valoisa ruokailutila ja iso täydellinen keittiö. Makuuhuone siinä nyt oli "normaalikokoinen", mutta nukkumista vartenhan se on :)
Saatan ehkä olla liiankin innoissani, Pohjalainen ei nimittäin ole vielä sanonut juuta eikä jaata tuosta asunnosta. Eikä me välttämättä edes saada sitä. Tai sitten homma kaatuu takuuvuokraan. Mitä tahansa voi.

Minulla ei ole työpaikkaa sieltä tosin vielä. Otin lopputilin kentältä, tämän kuun viimeinen päivä on myöskin viimeinen työvuoro. Tuntuu muuten aika hyvältä. Vähän pelottaa kyllä. Olen käynyt yhdessä työhaastattelussa, mutta olisi pitänyt pystyä aloittamaan liian aikaisin. ( Olenhan muuten havainnut: asunnon saanti on helpompaa, jos on työpaikka, työpaikka on helpompi saada, jos asuu paikkakunnalla. Pieni kierre. Meitä on onneksi kaksi, toisella on jo tiedossa työ, helpottaa huomattavasti. ) Aika monta hakemusta on kyllä vetämässä, kun vaan joku tajuaisi kutsua minut haastatteluun! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA.

Kävin eilen auttamassa sissoa muutossa, lupaan pyhästi, että tiskit on tiskattu ja tavarat pakattu muuttopäivän koittaessa. (Mutta toisaalta, niiden muutto tuli ihan tosi lyhyellä varoajalla.)

Edittiä pari tuntia myöhemmin:
Olen toki hakemassa Tampereen yliopistoon kuvajournalismin linjalle. Muistinhan äsken täyttää myös hakulomakkeen, viimeinen päivä olisi ollut tiistaina.

Haasteita.

2011-04-03T18:56:00.002+03:00

Lancasterin vahvistus haastoi kertomaan seitsemän faktaa itsestäni.

Apua, olen niin herkästi asioitani jakava, että seitsemän uutta asiaa voi olla hankalaa, yritetään.

1. Taidealalle päätyminen on ollut itsestäänselvää aina, toisella luokalla olen kirjoittanut omaan ystävänkirjaani toiveammatikseni "taiteilia".

2. Pidän varpaankynteni punaisina ympäri vuoden.

3. En syö tai juo juuri mitään hapanta, esimerkiksi greipin syöminen on lähes fyysinen mahdottomuus, puistatusreaktio on välitön. Kuitenkin karpalo melkein kaikissa muodoissaan on suurta herkkuani.

4. En ollut lapsena allerginen millekään, olin suorastaan kateellinen mm. silloisen parhaan ystäväni laktoosi-intoleranssista.(Niin kateellinen, että valehtelin kouluterveydenhoitajalle ensimmäisellä luokalla olevani allerginen mustapippurille, oireena varpaanvälien kutiaminen.) Nykyään lista pannassa olevista asioista on todella pitkä, hiusvärikemikaaleista timoteihin ja pähkinöihin.

5. Uskon mansikkajäätelön olevan ratkaisu lähes kaikkeen. Ensisijaisesti Aino Metsämansikan, mutta hätätilanteessa(tai henkilökohtaisen laman iskiessä) myös muut merkit käyvät.

6. Kotoani löytyvät IKEA-asiat on laskettavissa yhden käden sormilla(kaksi pöytälamppua, lasipurkkeja pavuille, sukka-mustekala ja lävikkö), uskon mielummin kokopuuhun ja kestävyyteen.

7. Saatan viettää tuntikausia valiten vaatteita ja laittaen hiuksia ja naamaa, vain riisuakseni, pestäkseni meikit ja mennäkseni nukkumaan.

Haaste pitäisi kierrättää tosi monelle(mitä, viidelletoista), mutta tyydyn näihin:

Inspiroiva ja ihana Pippariina
Ihana Jesse
Maailman coolein bussikuski
Selvityjä
ja laiskasti, mutta ihasti blogaava rakas Mia

Pohjalainen, Tampere, kevät.

2011-03-26T12:35:00.002+02:00

Minä muutan Tampereelle. Otan Pohjalaisen ja kissan mukaan.
Töitä ei vielä ole, mutta ensi tiistaina on haastattelu.

Vaikka vielä viime kesänä pidin työstäni kentällä, on asiat menneet melko epätoivottuun suuntaan. Tai sitten oma pääni vain ei pysy perässä.
Äiti selätti syövän, nyt uskallan lähteä. Uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi työ, uusi elämä. Tiedän kyllä, ettei asiat korjaannu sormea napsauttamalla, uusi alku saattaa jopa ajaa pään enemmän solmuun, mutta tarvitsen nyt sen kaiken uuden.
Ja rutiineja. Kolme viikkoa sairaslomaa takana, kaksi edessä. Olen melkein onnistunut luomaan itselleni säännölliset elämäntavat, Pohjalaisen avustuksella. Täysin uusi - tosin lapsuudesta tuttu - ilmiö, kun mies tulee töistä, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä. Ja se tulee töistä kotiin, ei jää sille tielleen kaljoittelemaan, asia, josta olen hirivttävän onnellinen ja kiitollinen.

Pää on melkoisen solmussa kyllä, viime yön nukuin unilääkkeiden voimalla ja tänään jätin vanhat lääkkeet ja otin uudet käyttöön, jos auttaisi. Pohjalainen lähti viikonlopuksi Seinäjoelle, olen päättänyt tällä välin herätä eloon, ei se voi loputtomiin katsoa paskaisessa kämpässä rypevää sekopäätä. Toissaviikkoiset astiat on pesty, seuraavaksi siivoan vaatekaapin ja imuroin, saatan jopa viedä kahden kuukauden Hesarit roskakatokseen.

Kissa nukkuu lempituolillaan auringossa, ymmärtää kevään tarkoituksen.

Toivottakaa tytölle onnea, minä niin kovasti haluaisin onnistua.

Helmikuun aurinko lämmittää.

2011-02-25T11:06:00.002+02:00

Olenhan huono blogaaja.
Äkkiä sitä tajuaa kirjoittavansa vain silloin, kun tahtoo valittaa.

Asiat ovat aika kivasti. Muutama viikko sitten elämääni ilmestyi Mies, joka vei jalat alta ja sydämen ja toi muassaan hirmuisen määrän hyvää oloa.
Ihminen, joka kuuntelee, jota on hyvä kuunnella. Ihminen, jonka kanssa puhuessa tuntee olevansa tasavertainen(vaikkakin joskus hivenen höperö, kuuluu kuvioon) ja rakastettu. Ihminen, joka tulee erinomaisesti toimeen kissani kanssa. (Todella, todella tärkeä asia.)
Ihminen, jolle siivosin viikon jälkeen hyllyn liinavaatekaapista.

Puolitoista viikkoa ja taideteollisen ennakkotehtävät julkaistaan. Kaksi tuntia ja minulla on työhaastattelu. Kolme päivää ja pääsen taas syliin. Kaksi viikkoa ja pääsen Tampereelle ihanan ystävän ihanaan uuteen kotiin.

Niin paljon odotettavaa.

(Viikko ja tapaan uuden psykologini.)

Olen uskomattoman malttamaton nuori nainen.
Nyt pyörin päälläni ja kuuntelen Zen Cafeta.

Lokki.

2011-01-22T14:19:00.002+02:00

Rakastan venäläistä kirjallisuutta, näytelmiä, novelleja, romaaneja. Anton Tsehov on ehkä suosikkini. Lokki on lempinäytelmäni, jokaista näkemääni versiota olen rakastanut.
Rakastan suomalaista designia. Kaikin tavoin haluan sitä suosia, kioskinmyyjän budjetin rajoissa. Yki Nummen Lokki lensi juuri vuokrayksiöni kattoon.

Tulevaisuus on ehkä sittenkin olemassa.

2011-01-21T08:49:00.005+02:00

Jännää. Hyvin jännää.

Mulla taitaa olla tulevaisuudensuunnitelmia. Olenhan toki tiennyt jo pitkään, miksi haluan isona, mutta nyt taitaa olla ihan selvät sävelet sen suhteen. Ja jopa järkeenkäypä b-vaihtoehto. Jos en ihan hirveästi sössi, syksyllä ei ala neljäs välivuosi vaan yliopisto-opinnot. Taidetta tai suomea tai kotimaista kirjallisuutta. Taik nyt on ehkä vähän että ehkä ensi vuonna(tai viiden vuoden päästä) sisään, mutta ei sinne hakemattakaan pääse (mä tiiän kyllä).
Kävin myös koululla tuossa. Olin jo jättämässä kesken ja luovuttamassa, mutta. Koulutuksen laajuus on 90 opintoviikkoa, josta 60 on ammattiaineita (loppu 30 ammatillinen projektityö ja valinnaista, yrittäjyyttä tms), näistä kuudestakymmmenestä mulla puuttuu kaksi näyttöä ja yksi harjoitustyö. Mulle haettiin erityisopiskelijan statusta ja soitin kauniita vaatteita arvostavalle kaverille, keväällä saanen osatutkintotodistuksen. (Ja jos en nyt sitten sinne yliopistoon pääse, voisin esim syksyllä valmistua virallisesti ompelijaksi.) Ja Anna saa hyvin istuvn jakun ja coctailmekon. Kaikki voittaa.

Koska rakastan jauhaa vaatteista ja kengistä ja ja ja ja kissastani, olin villi ja perustin niille oman blogin. Tämän päivitystahti on muutenkin ollut välillä vähän hidas, en tiedä vaikuttaako sitten enemmän. Ehkä.
Kissan elämästä juttua täällä.

hiljaiset tunnit

2011-01-16T21:52:00.002+02:00

Jollain tapaa rakastan unettomia öitä.
Tai eihän nyt ole yö, mutta siihen nähden, että olen maannut kaksi tuntia valveilla ja herätyskello soi hetkellä, jolloin valopilkkuun on vielä kosolti aikaa, tämä lasketaan yöksi.

Valo ulkona on muuttunut oranssiksi, pian se on purppurainen.

Keittiön seinäkello raksuttaa kovaa. Satunnaiset yövieraani ovat ihmetelleet, kuinka kestän kuunnella sitä. Hiljaisuutta minä en kestä.

Vaikka purppuranoranssi taivas onkin henkeäsalpaavan kaunis, kaipaisin nyt unta.

ja kesää.

Lauantai-illan puuhaa.

2011-01-15T22:52:00.004+02:00

Pari parempaa päivää ja yksi rikkipiikkinen pettymys, josta sekunnin murto-osan melkein syytin Oliveria. Rupesi hävettämään ja ostin korvaukseksi pojalle iltapalaksi superherkkuruokaa, katosi lautaselta sekunneissa. Hemmottelen tuon kohta pilalle.
Mutta minä tulen kissan kanssa. Ja kenkien. Ja huulipunan. Ja tatuointien. Ja huonojen päivien. Ja niiden päivien, jolloin menee ehkä liiankin lujaa.
Mutta se on osa charmiani.

Nyt on tammikuun puoliväli ja alkaa olla kevättä rinnassa. Äkillinen tarve juhlia ja rakastaa koko maailmaa.
Nyt voisi olla huhtikuu. Mieluiten ihan heti tällä paikalla.

Siivosin vaatekaapin ja sain kasaan melkoisen määrän kirpputoritavaraa. Voisi luulla, että vaatteista luopuminen olisi tuskallista, mutta ei ehei. Luovun vaatteista, jotka olivat reilu vuosi sitten liian pieniä ja nyt kaksi kokoa liian suuria. Hyvästi 42-44. (ja 46) Ja aika monesta puhvihihaisesta yläosasta, amatsoni-efekti saa minut itsenikin nauramaan.

Äiti kävi eilen kylässä ja menetti sydämensä Oliverille. Tietenkin. Erityisen kivaa siitä tekee se, että nyt sillä on kaksi hyvää syytä tulla kylään, Mirri ja sen kissa. Voi äiti. Reipas, rohkea ja rakas.

Kolme päivää töitä ja sitten saa levätä. Tullee tarpeeseen.

Joonas on ollut mielessä paljon. Pian on kulunut neljä vuotta. Tuntuu omituiselta, vastahan me valvottiin koko yö keppostellen ja typeryyksiä keksien. Ihan eilen. Ikävä.

Ja niin ainiin. Lienee ollut ihan hyvä päätös antaa Oliverille koti. Nauran yksin kippurassa vedet silmissä täällä, kun tuo on vain niin ihana. Suuri metsästäjä.

Arrêtez la musique!

2011-01-11T21:36:00.003+02:00

muutaman tunnin päiväunet
unelmatorttua kahvin kanssa,
aamulla suklaakeksejä

oliver syö ahventa tetrasta, en tiedä haiseeko mikään kissanruoka noin pahalle
pojalle maistuu, pääasia

parissa viikossa tuosta pähkähullusta pölypallosta on tullut minulle hirmuisen rakas
en ikinä ota miestä,
en tarvitse, minulla on kissa

uudet kultaisella nilkkaremmillä varustetut korkokengät saivat hyväksynnän myös

ja sit olis leopardikuvioinen käsilaukku

haluaisin vain oksentaa tämän olon pois pois pois
ei uudet käsilaukut ja kengät ja mekot ja kenkäplankit ja hiushoidot ja kaikki auta
(eikä edes ketiapiini.)

heräsin tänään kolmelta töihin, huomenna työvuoro alkaa 15.45
saisinko yhden uuden työpaikan, kiitos?
se kai vaatisi sellaisen hakemista
yhden viestin hakemuksen kirjeen esittelyn toisensa jälkeen
kirjoitan ja jätän lähettämättä
en minä kuitenkaan mitään töitä mistään saa.
enkä kouluunkaan pääse

lähettämättömät ennakkotehtävät vuosi toisensa jälkeen.
jos nyt tänä keväänä sitten.

kynnenaluset täynnä paperihaavoja,
ranteet verillä (kissan jäljiltä, ääliöt)
ja tämä iänikuinen pääkoppa. vaihdettaisiin.

jos vain repisi hiuksensa päästä ja leikkaisi ylimääräiset kuhmurat irti
olisiko täydellisyys lähempänä?

Huoneistossa kotieläimiä ja yksi eksynyt.

2011-01-05T21:43:00.003+02:00

Hassua. Hirmuinen tarve kirjoittaa itsensä, mutta aina, kun avaan tämän tehdäkseni niin, en äkkiä osaakaan. Tuntuu, että jotakin minussa hajoaa pian pieniksi sirpaleiksi, kuten kahvipannuni omilta jäljiltäni tai kaunis maitolasinen mariskoolini kissani jäljiltä. Niin. Se kissa. Kerroinko jo?
4 kuukautta, poika, Oliver, pelastettu, kaunis, arkajalka, reipastunut, ihana, hellyydenkipeä, superleikkijä, kranttu, syö pinkin Hello Kitty -alusen päältä ja tykkää leikkiä mun pitsialusvaatteilla ja ihastelee kenkiäni ja on varmaan homo. Minun rakas kaunis ihana Oliver Mammanpoika.

Olin juuri kolme viikkoa sairaslomalla, lepäilin, palasin tänään töihin. Ihan sen kunniaksi sairastuin kunnolla, megalenssu. Onneksi on inkivääriä ja hunajaa ja rommia ja mustaherukkamehua.

Hassua. Itse miettii omaa epävarmuuttaan ja sitoutumiskammoaan, hymisee toiselle, kun se pelkää satuttavansa, mutta kuitenkin. Äkkiä huomaa käyvänsä taas keskustelua "mä en mitään vakavaa, tiedäthän?". Ei se satu, kyllä tapailu voi jatkua. Mutta taas. Minä en ole mitään vakavaa. Minun jälkeeni tulee se vakava, minä olen välivaihe, seuraavan kanssa mennään naimisiin. Kerta toisensa jälkeen.

Leikkasin eilen otsatukan. Kynsissä on glitteriä. Ostamani vaaka näyttää mukavia lukuja. Kissa riehuu hulluna, ihana kissa. Ertyisen mieltynyt tekemäänsä pesään, alla Italian Vogue, tyynynä leopardikuvioinen käsilaukku.

2010-12-18T11:54:00.002+02:00

Juurrun pian kiinni mattooni.
Patti Smith, puoli litraa vahvaa kahvia ja melankolia.
Tai ei melankolia. Ehkä enemmän pelko.
Kuka minä olen? Ja kuka minä olen tänään?

Suoritin suursiivouksen torstaina, se tosin jäi hivenen kesken. Mistä energia päätökseen?

Olisi niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, anteeksipyydettävää.
Entä jos en osaakaan enää?

kroppakriisi

2010-12-04T21:21:00.005+02:00

Koska syksy on mennyt sairastaessa ja kotona maatessa, olen kauhulla tarkkaillut vartaloani. Kuin ihmeen kautta vaaka ei kuitenkaan näytä enempää, kuin viimeksi. (Itsehän en moista omista, äitin luona kävin.) Olen ruvennut pitämään ruokapäiväkirjaa, koska havaitsin napostelevani melkein vanhaan malliin. Etenkin töissä tulee syötyä noin suunnilleen jatkuvasti. Pienikin lakupatukka on yllättävän helppo jättää hyllyyn, kun kysyy itseltään, haluaako sen oikeasti kirjoittaa ylös. Tosin tämän päivän kohdalla lukee "PALJON KAIKKEA". Aamiaiseksi söin karkkia ja nyt natustan dominokeksejä. Näitä juttuja en halua kirjoittaa ylös, kaloreita en uskalla edes ajatella. Syytän tosin sukupuoltani ja hillittömiä kipuja, naiselliset vaivat on helpompi kestää suu makeana.
Nyt tuntuu, että tuo kymmenen kiloa kesään mennessä(=tavoite, jonka yli tai ali en suostu, täydellinen oma paino) voi jopa onnistua. Ajattelin hakea vaelluskengät vanhempieni luota ja tutustua tähän ihmeelliseen kotikaupunginosaani, jossa en osaa liikkua lain. Ehkä löydän jonkun kivan lenkkireitin, eikä liikunnanharrastus ole vain polkupyörän nimeltä Auto varassa.
Täydellinen nahkainen kynähameeni ei salli istumista - vielä.

Graavilohen ja minun yhteinen kaksivuotinen taival päättyy jouluna, kun jätän taas kalan pois ruokavaliosta, sitä ennen voin nauttia ajatuksesta, että 150 grammaa sisältää vain 270 kaloria. Siis alle ateria!
Jos vielä yhden keksin.

Odotuksesta, odotuksista, kadottamisesta.

2010-11-09T22:47:00.004+02:00

Minä olen kyllästynyt odottamiseen. Ja kyllästynyt itseeni, kun aina odotan.
Vietin vuosia odottaen jotakin hyvää tapahtuvaksi, olin jo menettämässä toivoani ja pakkaamassa tavaroitani, kun sainkin maistiaisen siitä, mitä kiihkeimmin halusin. Sitten odotin taas päiviä - viikkoja - kuukausia. Jossain vaiheessa tajusin sanoa itselleni, ettei odottaminen auta, muutosta ei ole luvassa. Ja niin pakkasin tavarani ja päätin, etten enää ikinä odota.
Kuitenkin löydän itseni uudelleen ja uudelleen odottamasta. Odotan odotan ja odotan. Odotan kesää, tulevaa viikonloppua, tiettyä vierasta, parempia uutisia. Odotan ja petyn. Sallin itselleni luvattavan asioita tahi ymmärrän väärin varmaksi asiat, jotka pitäisi tietää jäävän puheen tasolle. Odotusta ei palkita. Antikliimaksi.
Odotan itseltäni asioita, joihin en pysty. Luulen minulta odotettavan asioita, joita en halua. Petän omat odotukseni.
Odotan vastausta viestiin, jossa haluan varmistaa, olenko odottanut turhaan.
Odottamalla olen menettänyt hirveän paljon asioita, joihin en huomannut tarttua, olin liian keskittynyt siihen, mitä en saanut.
Pitäisi elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt. Mutta mitä jos olisi kannattanutkin odottaa?
Niin monet katkerat kyyneleet ja harkitsemattomat sanat. Äidille, ystävälle, rakastetulle. Niin monesti hätiköity päätös, kun en ole enää jaksanut odottaa. Tik tak odotan iltaisin unta, tik tak, odotan ihmistä saapuvaksi. Tik tak, odotan ihmeen tapahtuvan, tik tak, odotan elämää alkavaksi.
Ja minä odotan sitä prinssiä, joka karauttaa valkoisella Eldoradollaan alaovelle ja pelastaa minut tästä, antaa odotukselle merkityksen. Odottaessa en ehkä vain huomaa jotakuta muuta.
Ja niin minä odotan. Ja odotan. Ja odotan.

Mitä jos annankin jonkun odottaa itseäni, enkä vain tajua sitä?

Herätys - täällä oikea maailma.

2010-11-01T10:46:00.002+02:00

Tänään on syntymäpäivä.
Nyt on aikuinen ja reipas olo. Tai sitten ei.
Puolen tunnin päästä lähden töihin - ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Vähän jännittää, että mitähän siitäkin tulee.
Kävin eilen kääntymässä, kun olin ystävää vastassa kentällä, ne oli pistäneet hyllyjä ja järjestyksiä uusiksi. Löydänköhän siellä mitään. Luultavasti en.
Olo on melko sees kyllä. Lepo on tehnyt todellakin hyvää, ahdistus on helpottanut hyvin.

Viikko meneekin nyt sitten hyvin - lauantaita odottaessa. Rakkaita ihmisiä kylään tulee, Hello Kitty -paperihattuja ja kermakakkua tiedossa. Ja ehkä vähän viiniä myös, tsih.

Mutta nyt kuuntelen tätä. Sitten ripustan pyykit ja laitan huulipunaa ja menen hymyilemään nätisti typerille intialaisille turisteille. Huoh puuh.

Kaipaus.

2010-10-25T11:22:00.002+03:00

Olen viettänyt nyt viikon kotona. Hermolomaa.
Olen tavannut paljon ystäviä, mukavaa se. Kahvikupit loppuivat ja piti ihan vallan tiskata lauantaina, että sai kestittyä taas yhtä rakasta. On ollut aika parasta, että täällä on käynyt ihmisiä, olo on ollut melko yksinäinen, nimittäin.
Olen myös nukkunut nukkunut nukkunut. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Yhden melkein kokonaan unettoman yön vietin, hermostuin seinäkellollekin, pulssi oli melkoinen pattereita irtirepiessä.
Eilen nukuin viiden tunnin päiväunet ja perään kymmenen tunnin yöunet. Nyt en ehkä uskalla mennä päiväunille, rytmi on korjattava jossain välissä, mieluummin aiemmin kuin myöhemmin, ensimmäinen marraskuuta pitää palata töihin.

Lauantai-iltana oli kyllä. Pitkästä aikaa Kallio-kierros, tosin tyylikäs sellainen. Jotenkin taas löi tajuntaan, miten hirmuisen rakkaita voi ihmiset olla.
Rakkaus, se on jännä. Minä rakastun päivittäin ihan täysiä, vuodatan sydänverta ja kuolen vastarakkauden uupuessa. Ja huomenna taas. Olen asettanut sydämeni valitulle järjettömän määrän kriteereitä, ihan sellaisia kohtuullisia kyllä (arvostaa koulutusta, osaa käyttää aivojansa, jaksaa minua jne.), mutta kaikista kaikista suurin juttu: Mieheni pitää istua tuohon lauantainakin koolla olleeseen porukkaan melkeinpä saumattomasti. Eihän se vaikeaa ole, niin loistavia ihmisiä, mutta. Jotenkin on vähän vaikeaa nähdä ketään viimeaikaisista kandidaateista siinä. Ei sillä, onhan tässä viisi kuukautta sinkkuvuottakin jäljellä (har har, en minä osaa olla yksin, mieletön kaipuu turvalliseen syliin).

Jos nyt ensin vaikka tätä päätänsä kunnostaisi. Mutta silti. Ihmisen ikävä toisen luo.

Kaipa se prinssi jostain joskus. Ehkä. Sitä odotellessa.

herätykseen kuusi tuntia - minä kirjoitan. fail.

2010-10-13T21:18:00.005+03:00

Olen kuudetta viikkoa kipeänä tässä nyt. Töissä tosin ollut jo puolitoista kokonaista viikkoa, ansaitsisin palkinnon.

Viime tilissä oli superylläri: ei enää kielilisää. Kiitos kaverit. Soittokierros henkilöstöpalveluihin ja aluemyyntipäällikölle ja henkilöstöpalveluihin ja työkavereille vahvisti, inhimillinen erehdys leikkasi palkkaani. Tulee kuulemma takautuvasti syyskuulta, bileet!

Bileet bileet bileet. Pian on syntymäpäivä, aion viettää sen rentouttavasti ja mukavasti - töissä korppikotkan kanssa. Kiitos Jumala. Tosin bileet, niitä odotan. Täytekakkua ja kavereita ja ystäviä, yksi lupasi tulla Oulusta asti, miten parasta.
Syksy on niin tällaista löllöttämistä, kukaan ei käy missään - en edes minä - eikä mitään tapahdu. Halloweenbileetkin on aina mun synttäreiden kanssa päällekkäin, paitsi tänä vuonna, kun pöljät juhlii jo lokakuussa, kun pyhäinpäivä onkin yllättäen on kuudes marraskuuta. Silloin on minun juhlani. Pitää muistaa tehdä siis kaikki kauppa-asiat ajoissa ennen, muuten harmittaa tuolloin.
(ihan jos joku tätä lukee ja kokee tarvetta onnitella, ensimmäinen marraskuuta on oikea aika)

Koulu stressaa luvattoman paljon, en kai valmistu keväällä. Rästiasioita on ns. sikana, enkä saa kaikkia tällekään vuodelle suunniteltuja tutkinnonosia suoritettua, koska on pakko käydä töissä 24/7, että voi maksaa vuokraa. Ja uusien syyskenkien osaria. On muuten kauniit kengät, maijapoppaset.

Hyvään aikaan kyllä hain ne eilen valtsusta, lämpötila on ollut alle viiden plusasteen tässä nyt pari päivää, ei oikein kai avokkailla enää pärjää. Jos vielä talvisaappaat jostain löytäisi, olisi varsin hienoa ja parasta. Jos joku näkee vaaditunlaiset, niin huutaa hep. Polvipituiset saappaat, vähintään, nyörilliset ja korolliset. Mieluiten nahkaa, kiilakorko + jäinen maa on tappoyhdistelmä, suosimme perinteistä mallia.

Tukkakin on taas vaihteeksi musta. Kesä on ohi, virallisesti.

hiljentäkää, sydän hiljentäkää

2010-10-05T21:59:00.003+03:00

Ja ihan vaihteen vuoksi sairaslomaa.
Kai pitäisi olla huolissaan itsestään, laskeskelin olleeni nykyisen työsopimukseni aikana enemmän sairaslomalla kuin töissä. Ohopsansaa.

Sairasloman takia myös vierailu kummitätini uuden vauvan luo siirtyi taas. Harmittaa kosolti, mutta asia korjaantuu lauantaina, sillä minua pyydettiin kummiksi. Maailman parasta. Vauvat = parasta. Sitten on kummipoika myös. Ähih.
Vein kummitytölleni tänään hienon pienen Pikku Myy -kamman. Kelpasi, kikatutti.

Jaa niin mikä vauvakuume?

Olen olevinani niin kauhean tiukka vuoden sinkkuelämässäni, mutta. Kun toinen on läsnä jatkuvasti ja nukkuu tuhisten vieressä ja äst. Hakkaan päätä seinään ja järkeä päähän, typerä tietosanakirja vain on pehmeäkantinen. Fail.

mä en usko rakkauteen ja mä en tahdo kuulla, että sinä uskot niin
koska maireus on naurettavaa mä sanon mua ei ei kuka tahansa saa
stop, en rakastua saa, se tietää vain surua
yksin tahdon maailmani valloittaa, en rinnallein ketään kaipaa
I'm young and I love to be young and I'm free and I love to be free

Että niin. Ja niin nuori Mirjami opettelee puhumaan tunteistaan. Tai sitten ei.

Päivän soundtrack.

Rokulipäivät hyötykäyttöön.

2010-09-23T21:39:00.004+03:00

Olihan kummallinen päivä.
Menin aamulla viideksi töihin, lähdin puoli kolme kotiin, ja minähän en siis tee ylitöitä eikun mitä. Koulua olisi ollut mutta. Olen paikallistanut mystisen superkeuhkotautini aiheuttajan, se on töissä. Työlle allerginen, niinpä niin. Memmu veikkasi komppasi, sanomalehtimuste on aika todennäköinen. Tai en ainakaan keksi muutakaan, pöly se ei voi olla, sillä meillä oli ihan vasta megasuursiivous ja tämän superhuonepölyallergikkoastmaatikon kotona on aivan luvattoman pölyistä, silti henki kulkee ihan nätisti villamatolla maatessakin.
Koulupäivä jäi tänä iltana väliin, kotiin tullessa tein kuolemaa ja lääkitsin itseäni kaikilla mahdollisilla keinoilla, lopputulemana reporankana liikuntakyvyttömänä sängyssä makaava hyvin hyvin väsynyt tyttö.
Otin useamman tunnin päiväunet sitten ja herättyäni pursusin energiaa. Paistoin melkein puoli kiloa punajuurta hunajan, merisuolan, rosmariinin ja vuohenjuuston kanssa ja söin ne haarukalla suoraan uunivuuasta, ei vissiin jäänyt huomiseksi töihin evästä kappas oho. Sitten rupesin siivoamaan. Ja voi, kyllä siivosinkin. Imuroida vielä pitäisi, mutta olen itsekin hämmentynyt siitä, miten siistiä täällä on nyt. Jopa liinavaatekaapin järjestin viikatessani puhtaita pyyhkeitä hyllyille. Melko selkeä merkki siitä, että nuori Mirjami lienee vaihteeksi tyytyväinen elämäänsä. Kotini siisteys on suoraan verrannoillista omaan olooni.
Viime viikonloppu oli odotetusti täydellinen, rakastan kaikkia -humala on se paras humala. Olisihan sitä tietysti voinut vähän vähemmän juoda (tai esimerkiksi saunoessa nauttia vettä karpalolonkeron sijaan), mutta luoja. Miten hirvittävän ihania ihmisiä oli miitti täynnä, kerran vuodessa näkeminen tuntuu jopa epäreilulta. Tänä vuonna tutustuin paremmin myös muutamaan ennestään naamatuttuun, kivaa oli se. Ja pääsin larppaamaan Katri Helenaa, tribuuttineitsyys meni sen siliän tien, vähän piti laulaa päin helvettiä, mutta ehdottoman hauskaa ja ihanaa. Eihän edellisestä laulusta ollutkaan(karaokea ei lasketa, ei ei ei) vierähtänyt kuin melko tarkkaan kolme vuotta. Voi miten haluaisinkaan ryhtyä taas laulamaan, mieletön kaipuu. Mutta minkäs teet, töitä töitä koulua töitä koulua töitä töitä töitä. Mutta se tutkintotodistus ja kesäloma. Jotain todella mitä odottaa.
Kohta uskon itsekin jaksavani. En ihan vielä.

Jos tiskaisi viimeisetkin astiat ja ryhtyisi odottamaan vierastaan, aamulla olisi kuitenkin vielä herättävä ennen viikonloppua, tiedossa kivoja asioita jälleen.
Dinz dinz!

Jos saan haavan taikka kaadun tai jos itkettää.

2010-09-14T18:10:00.004+03:00

Asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi:

- aluksi suuresti vituttanut sairasloma, saa nukkua nukkua nukkua
- valtava säkillinen luumuja, äitin ja isin pihalta, omnom
- syksy, tuoksuva ilma ja kevyt sade
- keltaiset Kontio-saappaani
- tuleva viikonloppu, ikävä on ollut niin monia rakkaita ihmisiä
- tuleva viikonloppu, uusia tuttavuuksia
- karkkipurkalta tuoksuva hiushoitoaine
- mustaherukkamehu (isi kävi vaihtamassa tyhjät pullot täysiin, kiitos isi)
- Kantolan kaurakeksit
- punainen tiskiharja
- ehjä johto koneen ja vahvistimen välillä, kuuntelen asiat stereona taas
- Billie Holiday
- uudet korkeakorkoiset nyörisaappaat
- Kotiopettajattaren romaani
- hyvä kahvi
- Kissan minttu -likööri
- äiti
- rakas turvariepunahkatakki
- Helsingin Sanomissa julkaistavat kultahääkuvat ja niiden keräily
- ja timantti- ja kruununtimanttihääkuvat
- silkkiset alusvaatteet
- kiiltävälle paperille painetut lehdet
- se, että ihmiset ovat oikeasti pysyneet naimisissa 65 vuotta
- rakas työ - perjantaina pääsee taas!
- koti jota kutsua kodiksi
- kreisibailaus
- rakkaat ihanat ystävät
- mehujää
- elämä

Sunnuntai-illan huumaa.

2010-09-12T21:14:00.004+03:00

Onhan tämäkin. Tämä elämä. Ihmeellistä, myös vähän täydellistä.

Sairasloma pidetty, melkein tekisi mieli hakea lisää. Meinasi keuhkot loppua kesken töissä tänään. Oli siellä kyllä kivaa käydä, vaikka harvinaisen tyhmiä turisteja oli taas liikenteessä. Tuovatpahan meille rahaa kassaan ja työpaikka on turvattu.

Kävin kampaajalla eilen ja kaikkea, nyt on simpsakka polkka. (Vakikampaajani oli lopettanut sillä aikaa, kun välttelin sitä tehtyäni väkivaltaa kutreilleni vetyperoksidilla. Maksoin sitten 48 euroa hairstoressa ja olin kotiin asti aivan varma, että pieleen meni. Kunnollinen vilkaisu peiliin ilahdutti, hyvä pää on nyt :)

Kävin äsken ajelulla. Käytiin Vuosaaren satamassa ja Jakomäessä, kahdesti. Vähän kipristelee nyt. On tämä niin tällaista. Hivenen kyllä syö, että tuo kuskina toiminut ihminen muuttaa pois täältä ihan kohta. Olisihan ajelulla voinut käydä useamminkin.

Pidän elämästäni ihan tosissaan nykyään. Syksylle on vielä odotettavissa paljon kivoja juttuja, tappotahtityön ja -koulun ohella. Pitäisi pysyä pää kasassa.

Veikkaan, etten saa ihan heti unta, kun kohta menen kokeilemaan. Kolmen maissa pitäisi kai nousta. Taitaa tosin olla taksiaamu, ei näillä keuhkoilla vielä uskalla polkemaan lähteä. Sinänsä harmi, hirveä liikkumishimo olisi tässä. Ja ihme kiherrys. Viimeksi mainittu vaikeuttaa sitä unensaantia.
Odotan aivan täysiä ensi viikonloppua, siitä seuraavaa ja vielä ehkä lokakuun ainoaa vapaata. Kivoja juttuja, ystäviä, hyviä keikkoja ja kaikkea. Ensi viikonloppuna tosin saatan tehdä sadannen raittiuslupauksen, tai en ehkä viikonloppuna, mutta seuraavana maanantaina töissä viimeistään.

Pää näyttää nyt tältä:

Tosin hivenen tummemmin harmahtaa, vähän illalla vielä sävytin. Tykkään tykkään tykkään.

Koska olen superkohtalokas Drama Queen, niin ah.

arjen haasteita, osa 2004 - älä vähättele huonoa oloasi

2010-09-07T21:17:00.004+03:00

Tulihan sitten sunnuntaina juhlittua tuli kyllä juu.
Eilen kiitin itseäni töissä. (Mutta oli kyllä aivan jumalattoman hauskaa.)

Aamulla heräsin kurkku järkyttävän kipeänä, mittasin kuumeen ja totesin olevani ihan kunnossa, siis polkemaan töihin vain. Eh, huono, todella huono, idea. Ensin rupesi ääni katoamaan kesken lauseiden, sitten olo huononi reilusti, hengitys voisi olla helpompaakin. Hiljaisen hetken tullen ajattelin mitata kuumeen - lasinen mittari kohtasi takahuoneen kivilattian. Oho. (Helvetti.) Tajusinhan kuitenkin varata lääkäriajan itselleni onneksi kuitenkin, loppuviikko sairaslomaa ja astmalääkitys päälle. Oireita viimeksi keväällä 2006, nyt lääkitys on sama, mitä käytetään keuhkoahtaumapotilaiden hoidossa. Hiiohoi. Kuuriluontoisesti tosin vain. Tilattiin tuonne terveysasemalle testituloksia vuodelta 2004, niiden pohjalta jatkuu lokakuussa astmatutkimushommat. Että niinpä niin. Saanpahan nukkua. Olin melko yllättynyt sekä saikusta että lääkityksen vahvuudesta. Odotin saavani sellaisen kivan kiekon, joka oli joskus nuorempana käytössä, tarvittaessa lieviin oireisiin, enkä sairaslomaa kyllä lain. Toisaalta, ääntä ei lähde tällä hetkellä ollenkaan, mitäs mä töissä tekisinkään.

Kävin ostamassa viherkasveja muuten niin täydelliseen kotiini - viimein. Valitsin pitkään ja hartaasti. Kaksi kasvia, molemmat tuttuja edesmenneestä avoliitostani.
Hienostipa valitsin, tajusin vasta kotona. Ehkä vähän hassua.

Tämä ei poistu päästä nyt yhtään mihinkään.

Sunnuntai - lepopäivä - sielu lepää juhliessa.

2010-09-05T17:56:00.003+03:00

Voitin jo toisena perättäisenä lauantaina vakijokerillani 2,50 €. Olen voittaja.
Jos ensi viikolla vaikka muutama numero enemmän oikein, olisi cool.

Tehtyäni tarkan päätöksen siitä, että nyt tosiaan opettelen olemaan keskenäni ja unohdan kaikki parisuhdehaaveet, löysin itseni jälleen tutusta kissa-hiiri -leikistä.
Hyvä Mirjami, esimerkillistä toimintaa Mirjami, juuri näin Mirjami.
(Lopeta ajoissa Mirjami)

Muutaman tunnin päästä löydän itseni jälleen radalta, ei välttämättä huono ajatus. Nuoruuden kun voi tuhlata muttei säästää. Kunhan on huomenna puoliltapäivin töissä. Ja elossa ja yhtenä kappaleena. Tiedossa mitä ilmeisemmin rankkaa kreisibailausta, täydellistä.
Kuivuisikohan nuo farkut siihen mennessä. Olisi kiva.

Tukkaa kähertäessä rakastan Lesley Gorea.

Kuka minä olen?

2010-08-31T13:02:00.003+03:00

Tämä tulevaisuusahdistus kasvaa päivä päivältä.

Vaikka ei sen tarvitsisi, enhän voi asioille mitään kuitenkaan ennen kevättä. Olen ollut niin varma siitä mitä haluan niin pitkään, mutta. Vanhat - poisheitetyt - haaveet alkavat muka nostaa päätään. Ja on melko kova fakta, että vaatetusalan työllisyysmahdollisuudet on kiven alla. Millä minä haaveideni suurperheen elätän työttömänä? Tai ärräntätinä.

Mitä jos en taaskaan pääse kouluun. Mitä jos haen jotain, mitä en koko sydämestäni halua ja pääsen enkä osaa olla menemättä enkä osaa mennä ja olla? Mitä jos minä en tiedä mitä haluan? ÄÄÄ. Mitä jos tajuan kymmenen vuoden päästä, että haluan autoasentajaksi?

Onhan minulla aikaa hyvä luoja hittovie. Nuori ihminen, kaikki ovet auki. Mutta kaikki tänne mulle heti nyt tällä paikalla mä sanon!

Olen saanut monen vuoden tauon jälkeen aikaiseksi tarttua kameraan. Entä jos sittenkin?

Unohdan silloin tällöin aina uskoa itseeni. Oli kyse mistä hyvänsä, koulusta, töistä, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, laihduttamisesta, säästämisestä, tulevaisuudesta, ihmissuhteista. Mistä hyvänsä.

Ei nyt sentään autoasentajaksi. Joku raja.

Parasta tänä aamuna.

Lauantai-illan huumaa, tai sitten ei.

2010-08-28T21:18:00.004+03:00

Lauantai-ilta, pullo viiniä ja yksinäisyys.

Päivällä kävin kahvilla ja vähä-ostoksilla aivan loistavassa seurassa, äsken join pari drinksua aivan loistavassa seurassa. Nyt olen yksin kotona. Menojalkaa vipattaisi kyllä. Olisi ollut tarjollakin, mutta kas, olenhan jalo ihminen, en mennyt, vaan annan mustanaamion nauttia lauantai-illastaan.

Minä olen kuitenkin aika yksinäinen. Se on hassua. Olen tuulettanut ja juhlinut sitä, että mahtavaa, maailman parhaita ihmisiä ympärillä ja kaikkea ja bileet jes. Onhan ne maailman parhaita. Ja ottivat minut avosylin vastaan, kun pääsiäisen jälkeen palasin elämään. Mutta kyllä se ottaa veronsa, että olin pitkään pois. En kiellä omaa osuuttani asiaan, en herranjumala missään nimessä.
Nytkin tiedossa kevääseen asti elämää, jota ei voi kutsua sosiaaliseksi parhaalla tahdollakaan. Minä selviän yksinkin, kyllä juu. Vituttaa oma jääräpäisyys. Olisi tilaisuus sanoa, etten jaksa, en pysty, en kykene. Äitini on vakavasti sairas, kaiken muun hyvän lisäksi. Olisi enemmän kuin sallittua luovuttaa. Mutta ei. Minähän jaksan, ensi vuonna on kuitenkin kesäloma ja muodollisesti pätevän ompelijan paperit.
MITÄ.

Pitäisi vain lopettaa ininä ja siirtää aivot narikkaan. Luulen.

Vähän myös ahdistaa uravalintani. Taideala vaatii ihmiseltä helvetillistä taistelutahtoa ja armotonta puurtamista. Juuri nyt tuntuu, ettei minusta ole moiseen. Miksi en hankkisi itselleni kivaa akateemista tutkintoa ja pätkätyötä äikänmaikkana? Miksi en olisi niinkuin muut ihmiset ja valitsisi alan, jolla on mahdollisuuksia työllistyä? Miksi en vaan voi olla järkevä? Mutta ei, minä olen nyt päättänyt näin. Olen keskinkertainen ompelija, malttamaton. Kaavatekniikassa pärjään, kiitos sen, että jaettiin hippunen ylimääräistä matemaattista lahjakkuutta. Mutta kaavateknikon työ ei vain kiinnosta niin pätkääkään, minusta insinööri? Ja mitäs helvettiä, ei ei ei.

Miksi asiat eivät voi vain tapahtua? Miksi minun pitäisi jaksaa?

Virheistä oppii.

2010-08-22T23:21:00.004+03:00

Koska en osaa puhua tunteistani, vaan kirjoitan sysimustimmatkin asiat julkiseen blogiini, niin teen niin. Taas. Saattaa olla "haista vittu" -reaktio, mutta hei, minä olen nuori ja typerä.

Nyt vituttaa. Tai ei vituta, harmittaa. Mokasin pahemman kerran, tämän myönnän. Myönsin heti, en salaillut tai mitään. Kieltäydyin uudesta mahdollisuudesta sillä tunnen itseni kuitenkin melko hyvin. En olisi ollut valmis uuteen mahdollisuuteen.
Ja nyt kun olen viikonlopun verran katsonut, kun ihminen, jota satutin "reagoi" olen oikeastaan tyytyväinen, että mokasin. Viimeinenkin ripe rakkaudesta on kadonnut minusta. Tilalla on puistatus ja epäusko. Järjetön epäusko. Tuonko ihmisen kanssa suunnittelin tulevaisuutta?

Muutenkin oli koko viikonloppu aivan käsittämätön. Mm. lukitsin itseni töihin kotiin lähtiessä eilen illalla. Pieni puhelinsoitto ja lievä väkivalta ja oikea avain auttoivat ulos.
Kaiken muun hyvän lisäksi joku saatanan valopää oli saanut päähänsä viedä kaikista rappumme edestä olevista fillareista venttiilit. Eipä olisi tarvinnutkaan päästä töihin. No niin.

Onneksi minulla on ystäviä, väittäisin, että maailman parhaita ystäviä.

Hervottomasti olen kikatellut koko illan odottaen syyskuuta ja yhtä vuoden parhaista viikonlopuista. Ja niitä matkoja. Eiss. (Eikä matkoistakaan tulisi niin hillittömän hervottomia, ellen olisi mokannut. Paskasta saa kuin saakin konvehdin joskus.)

Koska kevät oli universumin paras sinkkukevät ja kesä todellakin oli Rakkauden kesä 2010, tulee syksystä kaikkien aikojen hillittömin bailusyksy. Kyllähän se tiedetään, nuoruuden voi tuhlata muttei säästää. Ja tuhlaamisen, sen minä osaan. Ja nautin siitä. Aivan täysiä.

Kohta, aivan kohta, syleilen taas maailmoja täydestä sydämestäni. Ihana syksy, pimeät illat ja viileät yöt. Nyt minä herään eloon.

Ja hei, se olen vain minä.

Mustanaamio on satua.

Aikuinen ihminen.

2010-08-19T23:55:00.003+03:00

Huono ihminen. Paskanaama. Kusipää. Mulkvisti.

En minä tahallani. En vain osaa. (Ja se on ainoa selitys, jonka osaan antaa.)

Tältä tuntuu nyt.

Kaunis ihminen.

2010-08-17T15:01:00.003+03:00

Tai jos ei kaunis, niin ainakin tyylikäs.

Jalassa on tällä hetkellä farkut kokoa 30". Ja näytän aika hyvältä.
Haha, in your face, tuumakoko 32. Tavoitefarkut osoittautuivat liian suuriksi.
Syksyn mittaan jos vielä pääsisi maagiseen tasan seitsemäänkymmeneen kiloon, niin oivoi. (Oikeasti tavoite on 65, mutta sitä ei pidä sanoa ääneen. Jokainen pudotettu kilo on menneisyyden painon keventämistä.)

Parasta syksyssä on se, että saa käyttää hattuja. Ihania kauniita vintagehattuja. Minä olen sellainen hattuihminen, äiti sanoo aina. Äsken hain postista virallisen syksynaloituksen, ihanan pienen samettipillerin. Ja luoja, miten kaunis se onkaan.

Vakityö alkaa 1.9. Hyvästi sosiaalinen elämä, aion tosiaan valmistua virallisesti oikeaksi ompelijaksi keväällä. Sitten on aika toiminimen ja ehkä jopa pienimuotoisen nettikaupan, hii.

Juuri nyt olen täynnä energiaa ja elämää, eilen aamupäivällä tärisin itkusta lattialla, tänään olen voittaja. (Vaikken olekaan tehnyt läksyjä.)

Rakas syksy, kiitos kun tulit.

Kauniita ääniä tähän hetkeen.

sairaslomalainen kissa pistoksissa

2010-07-29T11:09:00.003+03:00

Riikan reissu - ihana ihana ihana.

Meidän hotelli oli ihan loistopaikalla. Jossain kehuskeltiin, että takaovelta alkaa vanha kaupunki ja etuovelta uusi. Ei muuten huijanneet.
Liian lyhyt aika oli kyllä käytettävissä, kahdessa kokonaisessa päivässä ei oikein kyllä näe mitään. Vanha kaupunki koluttiin läpi melko tehokkaasti, mutta uudella puolella käyminen rajoittui siihen, että käytiin ostamassa mulle Alexander McQueen -jakku.
Ja mikä jakku! Jumalaisen kaunis, hieman vintage-henkinen, pyöreästi laskeutuva hartialinja ja kaikki. Ikuisuusostos.
(Ja melko last chance, ei taida kyseisen herran luomuksia kauaa enää olla kaupan. :'( ) (Ja pyhä luoja, se jakku on kokoa 38)

On kyllä sellainen kaupunki, jonne aion ehdottomasti palata, reippaasti pidemmän ajan kanssa.

Ihanan reissun kruunasikin sitten sairastuminen. Perjantaina aamiaisella jo oli huono olo, minut kirjattiin sisään Malmin sairaalaan 18.06, maanantaina päästivät pois, mutta sairasloma kestää sunnuntaihin.
Vieläkään ei tiedetä mikä oli, keuhkokuume, joku virus, verenmyrkytys vai mikä. Tulhdusarvot löi sataa ja kuume pyöri neljänkynpin kieppeillä.
Mun huoneessa oli höpömummoja. Aika ihania, hivenen viihdyttäviä, mutta voi luoja. Lauantain iltavuoron hoitajakin ihmetteli, että miten mä siellä olen, mummojen keskellä :D

Nyt sitten makoilen kotona ja mietin, mitä elämälläni tekisin. En liene ihan varma.
Olen kyllä kovin onnellinen nyt, mutta yölliset itkukohtaukset kielii jostain muusta.

Tämä saa minut tänään hyvälle tuulelle.

kevyt raskas rakas kesä

2010-07-19T15:24:00.003+03:00

Nyt ihan täysiä viittaan aiempaan opas-osioon ja kenkien hankaamiseen.
Kalvojänne jalkapohjassa tulehtunut -> viikon sairasloma.
Kuulemma tulehtunut hankauma melko varmasti aiheuttanut moisen. Helvetin hyvä.

Ei siinä, muutenhan olen terve ja hyvinvoiva, voisi hyvinkin viikon vetää lonkkaa. Mutta.
Huomenna lähdetään äitin kanssa Riikaan, huvittaa niin helvetisti, etten voi kipitellä siellä paljoa. Mitä kaupunkilomalla tehdään? Istutaan konditorioissa, mitä ilmeisemmin.

No, jotain hyvääkin on elämässä. MIES. Parisuhde. Rakastunut nainen. (Ja ilmeisen rakastunut mieskin, tshih.)
Löin jarrut pohjaan aiemmin hetkeksi, mutta tajusin sitten, että pyh ja pah, jos tuntuu hyvältä, ei se voi olla väärin. Ei vaan voi. Ja nyt tuntuu hyvältä.
(Paitsi jalkapohjassa)

Äiti on rakas. Nyt on vähän raskasta. Kirjoitin sille runon.

helle sulattaa aivotoiminnan

2010-07-13T11:08:00.002+03:00

Mikä kuumuus.
Tämähän ei sinänsä ole yllätys, enkä mitenkään ole yksin tämän kanssa. Tiedän.
Meillä oli eilen kassan takana 33,5 astetta. Tänään luultavasti enemmän. Kahdeksan tuntia ilman tauottajaa. Jes. Kiitos. Mahtavaa.
Jos olen vielä huomenna hengissä, ihmettelen suuresti.

Pyöräytinhän tuossa juuri erinomaisen kesäisen sosekeiton. Sitten kun vielä menisi ruoka alas.
Periaatteessa tiedän, että pitäisi syödä, mutta tämä kuumuus. Ja nämä reidet ja käsivarret. Hullu lienen, mutta kohta hyppään pyörän selkään. En tosin aja kentälle asti, nestehukka olisi melko välitön. Tosin, 7,3 kilometriä vain. Tikkurilaan on kuitenkin puolet tuosta jo. Jos siis sittenkin. Kypärä tosin ei mene päähän näiden takkujen kanssa.
Nyt tuli kriisi :-----------D

Kriiseistä mieleeni tulikin. Kovasti näyttää siltä, että villi sinkkuvuosi kesti reilun kolme kuukautta. Minut saadaan nauramaan ja tuntemaan itseni ihanaksi ja kauniiksi ja hyväksi ihmiseksi. Fiilis = erinomainen. Ei siis kriisi. Vähän kriiseilin. Imperfekti.

Ensi viikolla Riika. Ja äiti. Rakas äiti.

Kesämusiikkia.

ei korkeakouluopintoja tänä syksynä

2010-07-06T10:57:00.001+03:00

eikun nyt en itke. en yhtään.

ensi keväänä haen mm. lapin yliopistoon.

Vatsanpohjakutinaa.

2010-07-06T09:47:00.003+03:00

No niin.

Oli Tuska. Ihana Tuska. Hillittömän hyvät bileet.
Sain takaisin ystävän vuosien takaa, miten ehdottoman paras läppä ikinä se. My heart belongs to daddy :----------------D Mutta siis ihan oikeasti tosissaan, aivan mahdottoman parasta.
Ja hyviä musiikkiasioita siellä myös. Devin vei mun sydämeni, tuli melkoisena yllätyksenä, sillä aiemmin en muka ole erityisemmin ko herran tekemisistä innostunut. (Päivä päivältä ajattelen tätä vähemmän, ehkä mä jossain vaiheessa pääsen yli eksästä, mutta: Sillä taisi olla jotain tekemistä asian kanssa.)

Ja tietysti käyttäydyin koko viikonlopun, kuin hieno nainen konsanaan. Ihan täysiä. Mutta pyh ei haittaa, jos en olisi tahditon ja vähän säädytön, en olisi minä. Ja minä pidän minuna olemisesta.
Vähän on kyllä pasmat sekaisin tässä. Tiedän ihan tismalleen mitä haluan. (Ja mitä en halua. Yksi ikävänä painona tuntunut asia sai kunnon päätöksen viikonloppuna. Tai siis. Pois ilmasta leijuvat odotukset, olisi pitänyt ehkä aiemmin, mutta olisi voinut luulla radiohiljaisuudesta päättelevän. Minua kuuluu kohdella kuin kukkaa kämmenellä, ei päin vastoin. Saatana.) Mutta en ehkä tiedäkään. Tai tiedän, mutta ympärille on ilmestynyt varteenotettavia vaihtoehtoja, jotka voi olla vaihtoehtoja tai sitten vaan kuvittelen niiden olevan. Ja näinkin on hyvä toki. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. Saatana. MIEHET.
Nyt oon vaan kun en oliskaan ja hommat menee aina omalla painollaan suuntaan jos toiseen ja vaikka junnaiskin niin junnaa hyvin ja nyt on kesä ja lauantaina tiedossa loistava tyttöjenilta ja kaikki on ihanasti ja meikäläinen on hoikistunut lisää ja hihii.

Eilinen työpäivä oli kyllä siitä eeppisemmästä päästä. Näin reilun tunnin yhtä lempparikollegoistani ja sit vietinkin loppuillan korppikotkan kanssa. Sillä tosin on melko progressiivinen käsitys työaikojen noudattamisesta, onneksi, sain olla rauhassakin. Ja anskattoo, kuinka kuulen tekemättömistä töistä, kun kohta meen taas. Kun ei ehdi, ei ehdi. Hyvä, että myymään ehti. Ei ole tapana jättää kioskia tuohon kondikseen lähtiessä, mutta helvetti. Ei ole myöskään tapana tehdä ylitöitä ilmaiseksi. Nyt päästäänkin siihen opasosuuteen: jos meinaat tintata kolme päivää täysiä, ota maanantai vapaaksi.

Ja ah. Tieto noista koulujutuista tulee vissiin tänään. Tai "aikaisintaan", mutta siis joo. Kuolen täysiä. Olen ajatellut aika lailla koko ajan, etten pääse, mutta nyt en osaa enää olla pessimisti. Se helpottaisi pettymyksen kanssa, mutta en mä tahdo enkä halua tehdä mitään muuta. Elämä olisi helpompaa, jos en olisi päässyt jatkoon.

Nyt nautin kupin maittavaa(todellakin) pikakahvia ja harkitsen, josko töissä kävisi kääntymässä. Puuh.

Sunnuntaina kohtasin hurjan menneisyyteni, kohdatkaa tekin, siitä tulee hyvä fiilis.

Nuoren Mirjamin opas arjen haasteisiin, osa 347.

2010-07-01T19:03:00.004+03:00

Älä ikinä lähde ulos sisäänajamattomissa kengissä.

Tragedia. Mikä valtava tragedia. Minulla on kenkiä, paljon kenkiä. Pitkälle neljättäkymmentä paria. Kauniita ihania korkokenkiä ja sieviä pikkukenkiä. Menen Tuskaan: TENNAREISSA.

Sydämeni vuotaa verta (kilpaa kantapään kanssa).

pieniä juttuja, isoja juttuja, liikaa juttuja

2010-06-28T23:17:00.002+03:00

A niinkuin ahdistaa.

Toivonpahan vaan, etten ole kussut kaikkia asioitani ihan täysiä.

Ja olen ruskettunut! FAIL. Parina päivänä olen lähtenyt ovesta kuvitellen, etten aio viettää aikaa ulkona, jäänyt nassi rasvaamatta. Kaunis alabasterinvaalea ihoni on jotain aivan muuta nyt.

Meinaa kaikki hommat lähteä käsistä tässä nyt. Itseäni niskasta otan. En tiedä auttaako. Siis ihan kaikki. Seuraavaksi asetan itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. Niin varmaan.

Mutta aamulla menen ja poljen ainakin sata kilometriä. Ehkä tuhat.

Haluan kaiken.

unohdin tehdä juhannustaikoja - fail

2010-06-26T19:08:00.006+03:00

No niin.

Menin sinne vihkitilaisuuteen sitten. Hivenen ironista, että mulla oli päällä mekko, jonka olin tehnyt kaasonmekkoni protona.
(Ja siellä oli entinen ja sen nykyinen ja se entinen näytti oikeastaan aika onnelliselta ja se oli oikeastaan aika kiva. )
Mutta voi hyvä luoja mä vollotin.
Muutenkin tunnen kaiken aina ihan täysiä
(Ridge ja Brooke saa toisensa -> iso paketti nenäliinoja needed),
morsian oli niin kaunis ja sulhasesta huokui lämpö ja rakkaus kilometrien päähän ja pappi puhui ihanasti ja lapset käveli ensin alttarille söpösti käsi kädessä ja rakkaus on vain niin kaunista.
Ja siihen päälle vielä vähän vanhan suhteen suruja. Tai siis. Tajusinhan tärkeän seikan: on aivan helvetin hyvä, että me ei sanottu tahdon. (Tai olenhan sen tajunnut jo aiemmin tässä kolmen kuukauden aikana, mutta eilen se kolahti tietoisuuteen melkoidella rytinällä kunnolla.)
Vaimo(ex-morsian, hihi) oli kovin otettu ja iloinen, kun päätin tulla paikalle. Jäi hyvä mieli. Rakkaus on vain niin kaunista.

Pitäjänkirkolta suuntasinkin grillaamaan toiseen päähän Vantaata, parin tunnin reissusta tuli jotain ihan muuta.
(Hassua sanoa menevänsä Vantaalle)

Olihan hieno Juhannus. Hyvä Juhannus.
Olin ostanut neljä siideriä, ajattelin juovani ne ja lähteväni kotiin, sillä edellisyönä oli kertynyt unta ehkä kaksi tuntia. (Torstaina piti totta tosiaan vähän esijussitella, ilta päättyi yllättävällä, mutta hyvällä tavalla. Voipi olla, etten hyppää polkupyörän selkään vielä huomennakaan.)
Melko alkuillasta olin aivan valmis lähtemään kotiin. Tuli aivan tavattoman ulkopuolinen olo jostain syystä. Ahdisti ja puristi mielettömästi. (En sitten tiedä vaikuttiko, kun tajusin ympärilläni olevan pelkkiä pariskuntia.)
Oli todella hyvä, että päätin korkata kolmannen vielä ainakin, sillä en tosiaan turhaan kutsu niitä ihmisiä ystävikseni. Laulaen ja soittaen. Tyttöjen juttuja jutellen. Punaviiniä juoden. (Kahteen vuoteen en ole voinut sietää moista juomaa, puistatusreaktio pelkästä tuoksusta on välitön, kovin maistui eilen kyllä.) Ja fyra stycker av sojakorvia grillaten. Kokkoa katsellen! Aamuyöstä ystävän äidin miehen kanssa Lynyrd Skynyrdiä täysiä jammaten.

Ja töihin 11.45.

Ei nyt ihan samoilla silmillä, onneksi. Lähemmäs kyllä. Suoraan tuolta, meikittä ja juhlamekossa.

Ei hyvä työpäivä, ei. Sisäinen asiakaspalvelijani oli päättänyt pitää vapaapäivän. Ja paskiaisturisti huijasi 15 € vaihtorahakikalla. (Parastahan tässä on se, että en koe tulleeni huijatuksi, sillä tiesin koko ajan olevani oikeassa. Olin.)

Onneksi nyt olen turvallisesti kotona. Voi laittaa pyykit pyörimään ja syödä mehujäätä ja kuolla kolmesti yhden illan aikana.
Pakkasessa on ehkä ruokaa, omnom, ruoka on hyvää. Ja kaakaota aion juoda.
Ja haaveilla.

Ensi viikon viikonloppuun on melkein viikko. Saisi olla jo.
Sitä odotellessa jotain kevyempää.

oho

2010-06-25T13:01:00.002+03:00

Juhannus.

Juuri nyt mun pitäisi olla tärkeän ihmisen orjatyöläisenä ja kuivata sen kyyneliä ja suoristaa laahusta ja tarkastaa boolin makua ja ja ja ja. Siis tahtoisin. Oikeasti. Kaason tehtävä olisi ollut superkunnia. Mutta ei, istun yksin krapulassa kotona kuuntelemassa huutavaa pyykkikonetta. (ja Vicky Rostia)
Ihana juhannusmorsian, kamala juhannussulhasen bestman. En mä olisi pystynyt.
Tuli haikea olo, kun tuo ihana nainen soitti aiemmin ja kriiseili. Olisi tehnyt mieli olla paikalla ja korjata sen kimppu ja juosta asioilla ja kaikkea.

Ei hitto. Mitä mä tässä kirjoitan ja angstaan.

Nyt suihkuun ja kirkkoon. Tahdon nähdä, kun ne ihanat sanoo tahdon.

Elämä on metkuseikkailu.

2010-06-20T12:22:00.003+03:00

Minä en ole spontaani ihminen.
Tai olen, mutta turvallisissa asioissa. Siis en ole.
Mutta niin se elämä yllättää, superkiva ilta sai arvoisensa päätöksen, kun uskalsin heittäytyä.

Oi oli kyllä ah ihanaa. Maailman parhaita ihmisiä on nuo tyypit, joita ystävikseni kutsun. Ja hyvää kakkua ne tekee. Ja päivänsankarin äitikin on kyllä ihan paras. Leikittiin hura-hura-häitä kaatosateessa -> otsatukka lyttyyn, minullepa kaivettiin superhyvä kiharrin ja pääsin heittäytymään tukka hyvin :) Sateenvarjoakin lainattiin! Ja aamulla monelta suunnalta soitettiin! Kyllä, olen elossa ja voin hyvin. Ihania nuo, huolehtivaiset, tuntee itsensä tärkeäksi.

Ja Vickan oli niiiiiiin kaunis. ♥
Kuninkaallinen hääsää ja kaikkea.

Ja eilen oli päällä mekko, joka ei ole ollut sopiva vuosiin. Sekin vielä.

TÄYDELLISTÄ.

Note to self: Rakasta isääsi ja äitiäsi.

2010-06-18T09:55:00.003+03:00

Se hetki, kun tajuaa kaiken menevän lujaa päin seinää, eikä voi asialle mitään. Se on aika syvältä. Sitten on isi. Isi hoitaa. Daddy's little girl vain tärisee ja vollottaa, kun isi hoitaa.
Kiitos isi.
Tässä aikuinen ihminen ihan itse terve päivää.

Oli hullua herätä aamulla, torkutin melkein tunnin ja jatkuvasti mukamas havahduin siihen, että suihku on vapaa. Tai siis. Että täällä olisi joku muu, joka vapauttaisi kylppärin mun käyttööni jälkeensä. Olen asunut puoli vuotta, melkein kuusi kuukautta, 169 päivää, yksin tässä ja nyt kuvittelen jonkun jakavan mun aamuni.
Oli vähän hassu olo, kun kunnolla heräsin.
Hullua, ihmisen ikävä toisen luo ja mikä ihastus. Ei tässä näin pitänyt käydä.
Enkä missään nimessä ole katkera sinkku, joka tarttuisi jokaiseen oljenkorteen, ei, ehei. Mihin mulla olisi kiire, valmiissa maailmassa. Nuori ihminen.
Vähän vaan tuntuu hassulta olla yksin. (Kun olenkin ollut niin järjettömän pitkään, sunnuntaina 11 viikkoa :---------------------)

Voi miten mä rakastankaan olla yksin. Hetkittäin tajuan, miten uskomattoman onnellinen olen ollut pääsiäisen jälkeen. Ja onnekas. Rakkaita ihmisiä ympärillä. Ja maailman parhaat äiti ja iskä. Siis ihan kaikista parhaat. Kun voitan lotossa paljon rahaa, ostan niille jonkun miljoona ruusua. Ainakin.

Miten kivaa, pitelen alle kahden tunnin päästä hyppysissäni Tuska-lippua. Meinasi jäädä kesän parhaat kinkerit pahasti väliin, kun venkoilin keskenäni ja ahdistuin turhaan. Olihan se right mun ja J:n juhla, siellä tavattiin, siellä juhlittiin täyttyviä vuosia, MUTTA. Kävinhän mä siellä ennenkin. Ja aina oli kivaa. Myöhemmin ei aina. Siis mulla on luultavasti tänä vuonna todella kivaa. Seurue ehkä puuttuu vaan. Tai ei puutu, mutta. Aina kaikkialla on mutta. Voisin olla Jutta Urpilainen. Onneksi on puhelin ja paljon kavereita siellä. Olen saanut luvan liittyä seurueeseen, jossa en ehkä välttämäti viihdy ihan koko viikonloppua. Mainio porukka, ei siinä. Mutta se sekoilun ja dokaamisen määrä :-----------DDDD Edes tämä uusi elämäni ei auta sen ymmärtämisessä. Toki sitä on hauska seurata vierestä, mutta KOLME PÄIVÄÄ.
No, vannomatta paras. Mutta jos näette mun lotraavan sianveren kanssa, hakekaa pois ja juottakaa paljon kahvia.

Nyt pyykit narulle, lisää kahvia, hesari ja papiljotit. Ja Marilyniä, ihanaa Marilyniä.

Rakkauden kesä, my ass.

2010-06-17T12:31:00.003+03:00

Ei saatana.
Tämä on just niin tätä, olen niin täydellisen oma itseni ettei mitään.

Sanon vaan, että kyllä, olen todellakin edelleen tyytyväinen siihen, että lähdin umpipaskasta suhteesta kävelemään, mutta.
Ei tämä villi sinkkuelämä taida olla mun juttuni. Kaveri sanoi taannoin hassusti "Sä olet niinku seurustelevaa tyyppiä."
Mä olen uskomattoman huono tässä nyt. Sydän räjähtää kappaleiksi tästä pakahtumisesta, mutta pelkään rukkasia ns. sikana ja olen aika varma, että sellaiset saisinkin ja välimatka ja typerä teini-ihastus ja mitä. En mä siis tältä istumalta mihinkään vakavaan parisuhteeseen olisi valmis, ei, mutta olis kiva, jos voisi lähettää toiselle ällösöpöjä tekstiviestejä pitkin päivää ja voisi toivottaa hyvää yötä ja huomenta ja sanoa ääneen, että vitsi, oletpas ihana. Ja ehkä joskus herätä sen vierestä. Ja hiljaa hyvä tulee. Tai sit ei.
Mun ihan oikeasti täytyy nyt olla vaan ihan hiljaa ja ottaa minkä saan, jos saan. Argh. En kyllä taida saada. (Itsetunto, niin mikä?)
Olen niin 13 ja niin drama queen ja kaikkea. Ainakin sen 13 ja drama queen.
En itsekään kestä.

Ihastumisen tunne on kyllä ehdottomasti paras tunne ikinä, mutta tietyssä pisteessä ahdistaa. Esim nyt. Önnönnöö. Sanon.

Ja siis, täydellistä. Täydellistä typeryyttä. Jes.

Onneksi voin aina kuunnella hyvää musiikkia ja hengittää syvään. Kuunnelkaa tekin, vaikka elämäni soundtrackia.

2010-06-16T23:37:00.005+03:00

Mitä mitä kuuntelen Mikko Alataloa.

Olen: seonnut.

2010-06-16T13:03:00.004+03:00

Mikä harmi ja häpeä, vapaapäivästä huolimatta nukuin vain kymmenen tuntia.
Henkilöstöpalveluista soittivat kymmeneltä ja houkuttelivat töihin. Puhumalla siitäkin onneksi päästiin.

Nyt vähän jännää. Olen toki eron jälkeen ruvennut harrastamaan liikuntaa ja lopettanut tupakoinnin, oikealla tiellä olen siis, mutta hitsi. Nyt olisi tarkoitus polkea vanhempien luo(koska äiti-ikävää voi lievittää huolehtimalla sen kukkasista :), sieltä kyläilemään ja sit kotiin. Eihän tuo ole enimmillään yhteen suuntaan kuin 16 kilometriä, mutta en ole varmaan kolmeen tai neljään vuoteen ajanut yli kahdeksaa kilometriä putkeen. Tuohan on jopa ihan suhteellisen lyhyt matka. Ja kehänvarsi on tasaista, mutta silti!
Päivän yhteissaldoksi tullee n. 35 kilometriä, siis mikä mainio tapa viettää aurinkoinen vapaapäivä.

Vähän naurattaa, kun olen vuosi toisensa jälkeen päättänyt päästä rantakuntoon lokakuuksi(ja siinä sivussa lihonut 20 kiloa), nyt näyttää pahasti siltä, että tänä vuonna pääsen tavoitteeseeni. Hyvin on ainakin alkanut, motivaatiovaatteet mahtuu yllättäen päälle ja vanhat turvalliset jää isoiksi. (Ihana rakas turvariepunahkarotsikin roikkuu päällä!)

Hii, hieno yakkay-kypärä päässä kohta ja sit!

Juhlallista.

2010-06-16T00:27:00.000+03:00

Onhan hullua. Kirjoitan ensimmäistä oikeaa blogitekstiäni.
Toki LJ:ssä on noita useamman vuoden ajalta, mutta ne on piilotettu vain kavereiden silmille ja tämä uusi ja ihmeellinen elämä vaatii uuden bloginkin. Ja ehkä myös vähän yleisön pyynnöstä.
(Antakaa anteeksi, jos tämä näyttää hassulta tms, opettelen, opettelen.)

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä, miten hienolta se tuntuukaan.

Istun paksulla villamatollani huonossa asennossa ja tankkaan vihreää teetä ja ehkä jopa vähän pillitän. Puolen vuoden jälkeenkin on hetkittäin vaikea ymmärtää, että tämä on ihan oikeasti minun kotini, minun elämäni, minun päätökseni, minun ratkaisuni. Myös ne väärät ratkaisut on minun. Paitsi en usko vääriin ratkaisuihin, siitä hullu kristitty, että uskon kohtaloon. Jos en olisi aiemmin tehnyt niitä vääriä päätöksiä, en nyt itkisi onnesta pohjoishelsinkiläisen yksiöni lattialla. Itkisinkö onnesta - no todellakin.

Iltamusiikiksi suositan kevään teemalaulua:
Connie Stevens - Blame it on my youth
Erityisesti sille yhdelle, jonka en toivoisi laittavan ihan kaikkea kännin piikkiin. Saatan joskus olla myös tosissani. Vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Opettelen, opettelen.

Nyt itkettää vähän enemmän. On ehkä hieman äitiä ikävä. Ihan hullua, ennen en sietänyt sekuntiakaan sen uteluja, nyt en osaa olla muutamaa päivää ilman puhelua. Mulla on ehkä maailman paras äiti.

Olen ollut kohta vuorokauden hereillä, eikä ehkä nukuta enää sittenkään. Miksei kaikki voi tapahtua nyt heti tällä sekunnilla?
Odottelu on kärsivällisille ihmisille.